Tämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota
nykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen
satuja, sen ihmeitä, sen liiotteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija
havaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan.
Tuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat
Kalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi
uskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että
Kalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta.
Tällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan
todellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen
käsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava,
mutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle.
Ja koska tekijä ei tunne--paitsi H.P. Blavatskyn viittauksia
»Salaisessa Opissa» ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa »Kalevala,
suomalaisten kansalliseepos», joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä
1909--muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin)
broshyyrin »Kalevalan sisäinen perintö», joka oli ylimalkaista ja
johdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjotuksen »Kalevala ett
teosofiskt diktvärk», joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja
Rudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9 p:nä 1912 pitämän esitelmän
»Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala»,
painettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä
hänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä
anteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimäiselle yritykselle
suodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa
tutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista
salatiedettä koskeviin aineihin, joita hän tässä on vain alustavasti
kosketellut.
Sillä, kuten Kalevala sanoo:
Ei sanat salahan joua,
Eikä luottehet lovehen,
Mahti ei joua maan rakohon,
Vaikka mahtajat menevät.
Sammatissa elokuulla 1916. Tekijä.