a) COLLÈGE DE LA GAYA SCIENZA.
Tietään kulki äänetönnä,
Murheellissa musta Saône,
Hiljaa sulki Saône'n aallot
Viemäriinsä vuolas Rhône.
Sumu synkkä, raskas peitti
Ranskan vanhan Lyonin,
Peitti roskat hökkelitten,
Kurjat kadut kaupungin.
Lepoansa öistä nautti
Työteliäs alhaiso,
Kunnes heidät vuotetulta
Havahutti aurinko.
Havahutti työhön taasen,
Töllit valoisiksi loi,
Mielet kyllä virkistytti,
Mutta loan ilmi toi.
Mut ei huoli onnen lapset,
Aurinko, sun ajastais,
Kestää öiset juomakestit,
Vaikka koittos kajastais.
Hienoimmisto porvariston
Juo nyt onneks kaupungin,
Juo nyt he'elmää Roussillonsin,
Tuotteina Bourgognin.
Ranskan viini voimallansa
Miesten mielet tulistaa,
Laulussansa trubaduurit
Lemmen tulta julistaa.
Nuoret naiset suloansa
Paljastellen tarjoilee,
Vaikka aarteitaan he hiukan
Ärsykkeeksi varjoilee.
Täällä kaikuu laulu, soitto,
Täällä riemu riemuks käy,
Rikkahat nyt hekkumoitsee
Kainoutta vain ei näy!
»Sydän vaiko mustat silmät
Lemmen liekin sytyttää?»
Siitä tässä juodessansa
Keskusteli seura tää.
Sydän syttäjä on lemmen,
Vanhat kaikki väittävät,
Mutta nuoret yksin äänin
Silmät siksi päättävät.
Maallikoiden juomingeissa
Nähtiin myöskin kirkon mies,
Hänkin viinikullallensa
Kyllä kulkuväylän ties.
»Nyt me saamme, kullan veikot,
Oikein herras-elämän,
Paavi tuopi näyttämölle
Oivallisen näytelmän.
Lahkolaisten joukko kasvaa,
Tuottaa kirkon turmion --
Paavi turvaa pannahansa,
Laittaa polttorovion.
Silloin meille, kirkon miehet,
Kulta-aika sarastaa,
Kirkko uhrein kullat ryöstää,
Jos ei ryöstä,--varastaa!»
Näin hän lausui kirkon pylväs,
Vei jo maljan huulilleen,
Mutta ääntämättä vaipui
Hengetönnä tuolilleen.
Vuosi vuolas viinin virta,
Soittoniekat soittivat:
Taashan paavin uskoisille
Kulta-a'at koittivat.
Posket hohti, silmät säihkyi,
Hellemmiksi hellyttiin,
Miss'ei ennen tutut oltu,
Ystäviksi yllyttiin.
Eivät viel' he ystävänsä
Halvausta huomanneet,
Yksi vain on sen jo tehnyt,
Silmissään on kyyneleet.
Petrus Valdo on tää miesi,
Porvareita mahtavin,
Kappaleiksi kannun lyöpi,
Katsoo kuollon uhrihin.
Ja kun toiset ympärillä
Sammalkielin songertaa,
Petrus Valdo äänetönnä
Kuollutta hän osoittaa.
»Uupunut on ystävämme
Viini hältä voimat vei?»
Lausuu muudan kuollehesta.
Petrus Valdo vastaa: ei!
»Ei, tään ystävämme luoja
Tempas äsken sanoistaan,
Kainaloilta kuuluivatkin
Tuonoin tuumat huulillaan.
-- Kurja nyt on valtakunta:
Vaino kohtaa syyttömää,
Paavi vainoo, juur' kun koitat
Viettää uskon elämää.
Sen nyt kuulin, ja kuin kannun
Murskaksi mä tässä lyön,
Niin mä vannon, maat ja mannut,
Kaikki, kaikki pois mä myön.
Jaan ne kaikki maailmalle,
Köyhät leipää tarvitsee,
Kansa uskonvapautta,
Hengen valoo himoitsee».
Lausui, poistui, tieltä kaikki
Kahden puolen hajautti,
Sanat Petrus Valdolaisen
Päihtyneetkin havautti.
Taukos hetkeks naisten nauru,
Sammui soitto kitarain,
Pikariin jäi Rheimsin viini,
Laulut kurkkuun laulajain.
Korvissaan soi vielä heillä
Kaiku Valdon sanojen --
Voisko koskaan ihmisille
Suoda uskonvapauden?
b) VALMISTUSTA.
Rhônen virta rantojansa
Hurjamielin nuhtelee,
Velloo Ahti aaltojansa,
Myrsky raivoo, ruhtelee,
Pirstoo purret kappaleiksi,
Mastot maalle viskelee.
Mutta vaikka ulkoisalla
Luonnon voimat mellakoi,
Vaikka myrsky kaikkialla
Kauhistusta suurta loi,
Sentään henki ahkeroiva
Tyyntä työtään tehdä voi.
Kammiossa syksyn yössä,
Laitehella Lyonin,
Istuu miestä kolme työssä,
Työssä mielin, mieltehin --
Ei he kuule myrskytuulta,
Loiskutusta rantoihin.
Työtä hengen tehdään täällä,
Ihmishengen vapauden,
Rauhan työtä myrskysäällä
Työ on näiden miehien:
Raamattu on eessä heillä,
Luultu lähde totuuden.
Kirja tää on ankarasti
Maallikoilta kielletty,
Siks' on ovet taitavasti,
Ikkunatkin teljetty,
Kirjoansa näin he pelkäs,
Itseään ei peljätty.
Päänsä viimein muudan nosti,
Lausui toisiin katsahtain:
»Tuonoin paavi siitä kosti,
Kun mä lausuin saarnassain,
Ett' on Herran käskyt toiset
Kun on käskyt paavin lain.
Vaan mun silmät aukeaapi,
Selvempänä kaikki nään:
Dogmejaan hän huutaa saapi,
Minä käännyn--elämään!
Usko suun on kurja valhe,
Kun ei anna sydäntään.
Kohta käyn mä maailmalle
Tätä julki huutamaan,
Kylvän kylvöt kaikkialle,
Ehkä jonkun sadon saan --
Sokeudessa luottaa kansa
Paaviin eikä--Jumalaan».
Näin hän virkkoi; vakaumuksen
Tulta tuikki silmät nuo,
Tehnyt suuren uhrauksen
Oli vasta miesi tuo:
Paljo uhraa rikas silloin,
Köyhillen kun kaikki suo.
Petrus Valdo ystävänsä
Kanssa istuu tässä nyt,
Totuudelle elämänsä
Uhrata on päättänyt;
Kansa luokse Jumalansa
Saatettava näät on nyt.
Rhône'n virta rantojansa
Hurjamielin hiihtelee,
Velloo Ahti aaltojansa,
Myrsky raivoo, ruhtelee,
Pirstoo purret kappaleiksi,
Mastot maalle viskelee.
Mutta vaikka ulkoisalla
Luonnonvoimat mellakoi,
Vaikka myrsky kaikkialla
Kauhistusta suurta loi --
Sentään henki ahkeroiva
Tyyntä työtään tehdä voi.
c) PROVENCEN LAAKSOSSA.
Ja aurinkoinen kultiaan
Loi vuorimaisemille,
Loi viinimaille Provence'n,
Sevennein rintehille;
Valaisi nöyrät köynnökset,
Kastanjat, sitruunitkin,
Valaisi maissivainiot,
Oliivit, limuunitkin.
Ja synkän tumma sypressi
Nous korkeutta kohti
Ja päivän kuumat suutelot
Pois orangeilta johti,
Ja kukkasetkin siimeksen
Sai öljypuiden alla
Ja pomeranssi tuoksusi --
Vihersi kaikkialla.
Tie kulki halki vuoriston,
Vei pitkin laakson pohjaa
Ja luokse kylän Provence'n
Se kulkijaimet ohjaa,
Ja tällä tiellä trubaduur
Jo lauloi monta kertaa
Ja Provence'nsa Eedeniin
Hän lauluissansa vertaa.
Ol' mauri, baski, burgundi
Jo polkenut sen hiekkaa,
Ja gooti, roomalainen tääll'
Ol' välkytellyt miekkaa --
Mut vapautta vieläkin
Tään seudun kansa vaati,
Ja sydämmensä uskonnon
Se itse myöskin laati.
Nyt kumma joukko kulkien
Sai vuorilaakson suusta,
Selässä pussit, ryysyissä,
Jaloissa kengät puusta.
Ja joukon eessä astui mies,
Min silmät suihki tulta,
Min katse syvä, tutkiva,
Ja kirkas niinkuin kulta.
Tää kumma joukko kulkien
Sai kylän raitiollen,
Sai luokse viinitarhojen --
Ain' yhä vaiti ollen,
Mut siinä, kansan nähtyään,
Tuo eellimmäinen miesi
Hän kirjahansa viitaten
Näin lausuella tiesi:
»Te ranskalaiset veljeni,
Provence'n sisaretki!
Jo pilkoittaapi päivä taas,
Lyö pelastuksen hetki.
Pois paavin ulkokultaisuus
Sä, kansa, päältäs torju
Ja uskossasi vapauteen
Sä ellös koskaan horju.
Jos joskus pilvet taivahan
Ne synkemmäksi peittää,
Ei siltä ihmishenki tää
Saa toivomasta heittää,
Ja vaikk' on papit riettahat
Ja kirkossa on syöpä,
Niin sentään hetki vapauden
On ihmisille lyöpä.
Tää kirja tässä Jumalan
On oma puhdas tahto,
Tää alkulähde itse on;
Ja väärennyksen vahto
On armon suojan sanasta
Pois pesty kaikki jälleen,
Ja pelastuksen kallio
On saatu, veljet, tälleen.
Nyt paavin papit anteheks
Aneilla synnit myövät,
Ja kuolinhaavan kirkkohon
Opeilla näillä lyövät.
Ei armon suoja pappi lie,
Se Jumalalta vuotaa,
Vain luojan anteeks-antamus
Se synnintaakat huotaa.
Tää kirja sodat, valanteot
Se meiltä kaikki kieltää,
Ja kuolemankinrangaistus
On poikkeus Herran tieltä.
Ja vaikka missä rukoilet,
Se taivahassa kuullaan --
Nyt näät sen yksin kirkkoja
Vain semmoisiksi luullaan.
Tään kirjan papit kielsivät --
Ei nylkyrit he soisi,
Ett' kansa itse totuuteen
Se tunkeutua voisi!
Nyt ottakaatte kirja tää,
Se kaikki selvittääpi,
Mut sen jos henki vieraaks jää,
Se puustaviksi jääpi».
Näin lausui joukon saarnamies
Ja kansa riemumielin
Se luojan sanaa kuunteli
Nyt trubaduurein kielin.
Tää tuttavalta tunnustaa
Ja luottamuksen voittaa,
Ja nyt se alkaa uskomaan,
Ett' päivä kohta koittaa!
Ja päivä kyllä koittaakin,
Vaan peittyy hurmeruskoon,
Näät vainon hirmut alkavat,
Mut kansa turvaa uskoon.
Ja vaikka verta vuotaakin
Ja kuolon kalpa häilyy,
Niin Petrus Valdon peltotyö
Se vastaiseksi säilyy.
d) MAANPAKOLAISUUDESSA BÖHMISSÄ.
Ja päivä paistoi ja luonto loisti
Ja kukat nyökkäsi hymyten,
Ja linnut lauloi ja lehto raikui
Ja metsä huokusi tuoksuen.
Ja etähällä nous Erzgebirge
Niin sinerväisenä siintäen,
Ja au'er auringon karkeloitsi
Noin vasten rinteitä vaarojen.
Iloisna pulppusi vuorilähde
Ja puro-pienelle elon soi,
Mi kivilouhia kierrätellen
Uransa laaksohon tuonne loi.
Tuo vuorilähtehen kirkas silmä
Se emo Elbehen virtoaa,
Ja yliympäri Böhmin maata
Näät lisävoimia Elbe saa.
Myös sinne entävi Eeger virta,
Myös senkin lainehet Elbe vie,
Ja koko Böhmissä rantamaita
Niin ihanaisia tokko lie?
Niin oli ainakin ennen muinoin,
Ja siitä vain minä kerronkin,
Kun tuolla juurella Erzgebirgen
Ol' vielä pienoinen kyläkin.
Vei kylän laidalta polku silloin
Myös tänne Eegerin rannallen
Ja juuri polkua tuota nähtiin
Käyvän illoilla vanhuksen.
Hän kulki rantaman kumpuelle
Ja siellä istui hän yksinään,
Jos kuka mietteensä kuullut oisi,
Näin kulki aattehet valkopään:
»Nyt astun maalla mä vierahalla
Ja kotimaahani mieli on,
Mun vainon raivotar työnsi tänne,
Mä vältin kuolon ja rovion.
On viesti Ranskasta kertoellut
Kuin Valdolaisia vainotaan --
Vaan minä raukka, miks pois mä läksin,
Miks hylkäsinkin mä isänmaan?
Vain pelvon tunnekko pois mun hääti
Tai olko muukin mun vaikutin?
Sen tiedän vain, ei se pelko ollut,
Mi kauas karkoitti Böhmihin.
Se aate, jonka mä kukkimista
Niin hengen voimalla ahkeroin,
Se vaati alaa ja yllykettä
Ja siksi tänne mä sen nyt toin.
Tää aate kallis on Jumalalta,
Se onhan uskomme uudistus,
Ja tää on totta, sen sydän toistaa,
Sen työt' on syömmeni puhdistus.
Kun heitin kultaisen kotimaani,
Kun isänmaani mä hylkäsin,
Niin silloin tuntui mun sydämmessä
Kuin kuorman alle mä murtuisin.
Mut kallihimpi on synnyinmaata
Minulle aatteeni vapaus,
Jos kaiken muun minä uhrasinkin,
Sen hukka liik' oisi uhraus!
Ja ennen muutan mä muille maille,
Kuin annan määrätä uskoain,
Ja maailmassa mun arre kallein
On uskonvapaus ja--jumalain».
Näin mietti kummulla Petrus Valdus,
-- Hän tänne Böhmiin ol' paennut --
Kun kotiseudulla kaikkialla
Ol' vainon hirmutar raivonnut.
Tuhansin kuolivat roviolla
Nuo uskolaisensa riemuten
Ja jumalaansa he vielä kiitti
Tulessa, sauhussa liekkien.
Mut Petrus Valdus hän matkustellen
Vain kylvi siementä peltohon,
Ja uuden uskonnon kultatempliin
Yks porraspuu näätte hänkin on.
_Paltamossa, syksyllä_ 1888.