Kun yksi hallitsi kansoja,
Oli yksi kaikkien sortaja,
Hän, ainoa puntari oikeuden,
Oli holhoja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin,
Joka »luojan armosta» valtoihin
Oli päässyt kai, sitä seurattiin,
Sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muutama viisastui,
Tämän yhden tahtohon kiivastui:
»Ken valtahan tuommosen hirviön
On päästänyt, heittiön?»
Näin huusi yksi. Ja toisetki
Ne orjuudestahan virkosi:
»Niin aivan! mistä hän oikeuden
Sai sorroksi toisillen?»
Näin vihdoin kansa jo tulistui,
Ylivaltijas sortui, kukistui.
Maat' itse kansa nyt hallitsee,
Muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan;
Oli ennen sortaja yksi vaan,
Nyt joukkiot suuret, tuhannet,
Lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa,
Satakuntaa myös en sortajaa.
Ken kerran joutuvi kahleihin,
Hän orja on kuitenkin.
Tasavaltaa hengen mä taistelen,
Yksvaltaa järjen mä intoilen:
Ain' olkoon yksilön vapaus
Oma lausua vakuutus.