Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta
Kun nuorra rintahasi hengitit,
Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta
Ja jylhää mahtavuutta ihailit.
Ja taivahalla revontulten vyöhyt
Kun silmiis talvi-illoin lieskasi,
Tai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt
Se päivän laskemista vartosi;
Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa
Ei sortunut, vaan kesti taistellen,
Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa
Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!
Ja tunne syttyy pyhän innostuksen,
Maan eestä tään sä tahdot toimimaan,
Pois poistat esteet, murrat vastustuksen,
Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.
Ja vaikka viuhuu viimat pohjoisesta,
Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät,
Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta
Ja tietehelle uskolliseks jäät.
Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon
Ja muinaisuuttamme sä valaiset,
Luot täten kansallemme elin-ehdon
Ja täten seestät päivät vastaiset.
-- Et suurin äänin suurisuisten lailla
Sä ilmi tunteitasi huutanut;
Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla,
Sun elos vakaa työ on kruunannut.
Ja työhön maan ja kansan eestä koitit
Sä nuorukaisiakin innostaa,
Ja työllä itse laakerit sä voitit
Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.
Erotti varhain sun jo tuoni meistä,
Vei kesken viljan korjuun aljetun --
Ei sentään silmä tummu kyyneleistä,
Kun jalon toimintasi muistaa sun.
Ei itkemist' oo sankarmuistojamme,
Ne meitä työhön aina kehoittaa --
Ja työllä parhain kunnioitustamme
Myös voimme Castrenille osoittaa.