Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään--
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk' on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks--
kentiespä kohta jo kaksi--
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa'aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheen,
jona aatos on ahjossa valkee--
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta...
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen--
hei, tunnettenko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mut sieluni salamoitsee--
haa, kuulettenko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa--
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!