Turha sun mulle on kaunaa kantaa,
retkeni rientää jo taivahan rantaa,
kohta, kohta sen taaksi
haihtuva on elon harhaisen haaksi.
Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
laulujen laineet ja venhojen vanat,
kenties kun olen siellä,
muistaa voit mua muullakin miellä.
Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.
Taikka jos ahdas on maapallo meille,
keskenkin tulla voi Tuonelan teille,
sattui jo surmaava nuoli,
voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.
Mut älä ilmaa myrkytä multa!
Tukehtuessakin syöksen ma tulta,
poltan rikki ne rinnat,
jotk' oli muinoin mun onneni linnat.