Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
köyhälle loistat,
lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan
Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
syntyen sinulta
saamme me katsehen kirkkaan;
elämän teillä
oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
kuoleman aution tullen
liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
rannoilta viidan
vihertäviltä.
Korkea, oi kotilies! pala siunattu liekki!
Hiilos himmenee,
vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
nousevat kangastuksina kaukaa
suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
olentosi lähteet
aukeaa,
yksilön rajat
ratkeaa,
onkalot perittyjen ominaisuuksien,
kuilut kuolleiden
kouristaa,
aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,
näyt näkemättömät,
sadut sanomattomat;
pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:
»Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
taruja työ, hyve, totuus,
juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
Sua syytämme
tuli turmion!
Sua kiroomme
lieska helvetin!
Sulle uhrasimme
unemme, vaivamme,
sulle kannoimme
hikemme, heelmämme,
heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
antoi elämä
paatisen penkin,
kuolema multaisen mättään.
Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammuu!»
Tukkani nousee,
kauhu selkäpiitäni karmii;
on kuin siirtyisi seinät ja katto,
kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
»Suuri on
urhojen yön ympäri-piiri,
pieni on
auringon, kuun kultainen tanner,
autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä
tyhjyys,
josta me tulimme,
jonne me menimme,
missä me enimmän aikamme elimme!»
--Aukaisen uksen,
syöksyn tuiskuhun, tuuleen.