Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se maaton, joll' ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen
tuntemattomia; tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl' äsken syrjään työnsi;
kieli tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu,--
veri, veri vaan sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu
totta niinkuin meren aallot pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin ihmissydän sykkää,--
tähän en ma koskaan, koskaan totu!
Kesällä 1904.