Kaadu metsä niinkuin kaski,
seiso jalka niinkuin seinä!
Muuten mielesi lahovi.
Näin minä tuulispään tulevan
yli korven, latvat taipui,
puun-tyvet tanahan jäivät,
kaikki kaatui paikallensa.
Noin on mieleni minunkin.
Ken on pantu paimeneksi,
kaitkoon karjan kaunihisti,
kuka viljan viskimeksi,
olkoon hällä oma risti,
mutta kelle kyntö suotiin,
tehköön työtä vanhaan muotiin.
Noin se lauleli salossa
yön on vahti yksinäinen,
lauloi tahtonsa teräksi,
oman mielen miehuudeksi,
korpi kolkosti humisi,
huoahteli metsä märkä.
Ja hän tunsi tuskan, kammon,
ja hän lauloi uudellensa:
Voima täss' ei paljon auta,
usko auttaa enemmän.
Tehköön, kell' on eessä hauta,
tilin kanssa elämän.
Yksin seison Suomen suossa,
laulun valtaa vartioin,
itse synnin syvän vuossa
immen kuvaa ihannoin.
En ma tiedä, koska kuolen.
Totta toinen jatkaa työn.
Tuolla puolen riemun, huolen
seison, laulan sekä lyön.
Aseitani muutin, mutta
aatteitain en milloinkaan.
Jos ma kaadun, kaatunutta
veikot silloin suojelkaa!
TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON
NAISEN.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
naisen, mi kassansa kaunokaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousen jänteeksi antoi,
silloin kuin maa oli vaarassa,--milloin
Kartagon naisen ma nähdä saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
sen, joka peittyi peitsien tiehen,
vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,--
milloin sen miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
leirissä, päällä kaupungin muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri kuoleman otaa,
silloin kuin tuvat on tuhkana,--milloin
leirien lapset ne nähdä ma saan?