Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.
Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.
Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.
Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?
Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?
Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?
Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.»
Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»
Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.
Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?
Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.
Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.
Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.
Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.
Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä,
muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.
»Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan
mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»
Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha.
Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.
Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:
»Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,
uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.»
Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»
Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma
näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.
12.