Ystävä on se, joka rakastaa meitä — meidän Itsemme tähden.
Kun hetki oli tullut, alkoi Natsarealainen Mestari ihmisten joukosta
etsiä kahtatoista, jotka häntä rakastaisivat — yli sen, mitä kansa
rakasti. Kansa rakasti hänessä vain sitä minkä _näki_, mutta hän etsi
niitä, jotka rakastaisivat hänessä sitä, jonka _tunsivat_. Sillä
_heidän_ rakkautensa oli oleva kallio hänen jalkainsa alle ja suola
hänen leivällensä.
Etsi ja löysi ne kaksitoista ystäväänsä.
— Ihmiselle riittää yksi. Ja tätä yhtä aloin minä etsiä siitä hetkestä,
kun aloin Itseäni etsiä, — jotta minä itseni löytäisin.
Kuljin ja etsin. Yksi rakasti silmiäni, toinen suutani, kolmas ääntäni,
joku aatteitani, mutta yksikään ei edes tuntenut — minua itseäni.
Ja yhäti seison minä hiekalla ja leipäni on ilman suolaa ja kysyn:
Lieneekö siis olemassakaan sitä Itseäni, — kun ei sitä kukaan ole
nähnyt, — vai enkö minä vielä ole nähnyt _ystävääni_?