Isoäiti, mitä on elämä?
Lapseni, se on onnenetsintää.
Siksi minä varmaankin olen usein surullinen, kun olen niin nuori, etten
ole vielä ehtinyt sitä löytää?
Niin, lapsi?
Mutta isoäiti, monta vanhaa on tullut vastaani kaduilla, ja heidän
kasvonsa ovat olleet yhtä surulliset kuin minunkin. Eivätkö hekään ole
vielä löytäneet?
Luulen, että he ovat löytäneet, mutta hukanneet sen ja etsivät
uudelleen, vaan eivät muista enään kuinka se löydetään.
Mutta eivätkö vanhat ole viisaita?
Ovat, lapseni.
Silloinhan heidän pitäisi ymmärtää kuinka se löydetään.
Lapsi, onnen löytäminen on niin yksinkertaista, ettei siihen tarvita
viisautta, — mutta sitä eivät viisaat tiedä. He unohtivat sen kun
tulivat viisaiksi. Siksi he aina vain etsivät, vaan eivät löydä.
Isoäiti, sinä olet varmaan vieläkin yksinkertainen, sillä kasvosi ovat
kirkkaat, niinkuin olisit onnen löytänyt?
Olen, lapsi.
Olenko minä sitten viisas, kun kasvoni ovat usein synkät kuin niiden,
jotka ovat vastaani tulleet?
Isoäiti hymyili ja virkkoi: Sinun pieni järkesi on aina valveilla ja
keksii aina uusia keinoja uusien pikku onnien löytämiseksi ja on niistä
huolissaan, — mutta sinun sydämesi vielä nukkuu. Siinä sinä olet niin:
kuin ne viisaat. Mutta kun sinun sydämesi herää, lakkaa sinun pieni
pääsi viisastelemasta ja sinä tulet yksinkertaiseksi kuin isoäiti.
Sittenkö löydän onnen?
Sitten.
Silloinko sinäkin löysit?
Niin, lapsi.
Luuletko, että ymmärtäisin, vaikka en olekaan vielä yksinkertainen, jos
kertoisit kuinka löysit?
Pelkään, että olet liian viisas.
Kerro sittenkin, isoäiti. Kerro niinkuin satu.
Isoäiti pani kätensä pääni päälle ja katsoi minua silmiin: Ensin olin
minä sellainen pieni viisas tyttö kuin sinä ja etsin onnea itselleni,
mutta kun minun sydämeni heräsi, tulin minä yksinkertaiseksi, enkä
ymmärtänyt etsiä mitään itselleni, — vaan aloin antaa muille — ja
ensimäiseksi annoin minä sydämeni. Silloin tulivat minun silmäni
kirkkaiksi, niin kuin on kaikilla niillä, jotka ovat onnen löytäneet.
Isoäiti, en ymmärrä?
Katso, lapseni, joka tahtoo onnen löytää, hänen täytyy lakata sitä
etsimästä — ja ruveta antamaan, — sillä _vain_ antaminen on onnea.
Katsoin suurin, ihmettelevin silmin ja kysyin hiljaa:
Isoäiti, koska minun sydämeni herää?
Sitten kun sen joku herättää.
En rohjennut kysyä enempää, sillä olin jo kysynyt enemmän kuin saatoin
ymmärtää. Sanoin isoäidille hyvääyötä ja menin vuoteeseeni ja valvoin
kauan, kauan.
Isoäiti, katso taivaasta lapsenlapsesi silmiä. Nyt on hän tullut
yksinkertaiseksi niinkuin sinä, sillä hänen sydämensä on herännyt
niinkuin sinun kerran ja hän on antanut sen pois, niinkuin sinäkin olit.
Katso taivaasta, isoäiti, lapsenlapsesi silmiä nyt, kuinka ne ovat
kirkkaat ja valoisat niinkuin sinun silmäsi ennen ja kaikkien niiden,
jotka ovat onnen löytäneet.