Olin pikku tyttö ja kyselin isoäidiltäni elämästä ja ystävästä ja
isoäitini sanoi mulle näin:
»Niin kuin meidän ruumiimme on kerran oleva vain kourallinen multaa
haudan pohjalla, niin on meillä ystävästä oleva kerran jälellä — vain
muisto sydämemme syvyydessä. Sentähden, pienoiseni, kun tulet suureksi
ja astut elämään, niin muista joka hetki muotosi katoavaisuus, jotta
voisit sen antaa, kun kuolema tulee noutamaan, — tuskatta pois. Ja kun
ystävä tulee luoksesi, niin älä unohda, että hän ei tullut ijäksi, —
jotta et särkyisi hänen lähdöstänsä.
Jos tahdot välttää kärsimyksen, pienoiseni, niin älä maailmassa rakasta
mitään omanasi, — omastansa on niin tuskallista luopua.