Seuraava päivä oli sunnuntai. Mirdja oli väsynyt, hänen otsallaan
lepäsi kuin jotakin raskasta ja mietekypsää, ja kuitenkaan ei
hän vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin virkeäksi ja
elämänkykyiseksi kuin nyt. Joka ainoa solu hänen ruumiissaan
nytkähteli ja pisti kuin sähkökosketus, jollainen hermo hänen
elollisessa aistipiirissään paisui villinä ja väkevänä. Vaihtelun ja
uutuuden himo, tuntemattoman elämän ikävä poltti jokaisessa jäsenessä
kuin pakottava vallanvietti.
-- Minä olen vain näyttelijätär, sanoi Mirdja itselleen, mutta
hyvä näyttelijätär. Minulla on tunteita sekä taivaan että helvetin
varalle; minulla on keinot pakottaa teidät kaikki jalkoihini!
Oliko hän paha nyt? Sitä hän ei tiennyt. Hän oli aina ollut
sellainen, -- ei koskaan yhtä hyvä kuin muut hänen ikäisensä nuoret
tytöt. Kuin salaisella ylpeydellä ajatteli Mirdja itseään. Hän oli
aina ollut näin turmeltunut ja toisenlainen kuin muut. -- Jo lapsena
ajatteli hän usein pahoja ajatuksia ja tunsi tunteita, jotka eivät
olisi sopineet nuoren sielun ohjelmaan. Hän luki huonoja kirjoja ja
hänen mielikuvituksensa lensi rohkeasti korkeimpienkin aitausten
yli. -- Ja hän muisti, että aina silloin, kun hänen mielensä kuohu
oli ollut vaarallisin, oli hänen suurin ilonsa ollut leikkiä
lasta: katsoa ihmisiin suurin ja kirkkahin silmin, viattomasti ja
totisesti, ja vetää lapsi-rakkaiden ohikulkevain huulilta ihailun
huudahduksia. Sillä Mirdja osasi laittaa silmänsä monenlaisiksi,
sellaisiksi, että ne nauroivat pinnallaan kuin keltaiset harakankukat
kedolla tai että ne päilyvät syvinä ja liikkumattomina kuin mustat
metsälammet tai räiskähtelivät epätasaisina säkeninä kuin raketit
yöllisellä taivaalla. Ja silmillään leikitteli Mirdja, kuten
muut lapset leikkivät irtonaisten lasipallojen ja kiiltolelujen
välkähdyksillä, mutta arasti ja salataitavasti hän kujeili, lipuen
aina pois tarkastajan käsistä kuin valhe, kuin varjo ikään. Vasta
kun hämärät hiipivät ja yksinäisyys yöpyi ympärille lempeänä ja
ymmärtävänä vaitiolona, vasta silloin uskalsi Mirdja avoimesti ja
mielin määrin leikkiä itsensä kanssa. Silloin uskalsi hän antaa
mielikuvilleen elämän. Hän lausui pahat ajatuksensa ääneen ja salli
eleitten näytellä pahoja tunteitaan. Ja hän nautti, nautti kuunnella
oman äänensä hiveleviä toisintoja; sairaalla himolla nieli hän omat
sanansa... Itse oli hän näyttelijätär ja itse oli hän oma yleisönsä.
Peilistä seurasi hän liikkeittensä ja väriensä sopusuhtaisuutta ja
niinpä hermonautinto ja tunneherkkyys sulivat yhteen omituiseksi
aistilliseksi henkevyydeksi, joka olisi ollut kuin täydellisesti
onnellistuttava päihtymys, ellei se niin kipeästi olisi huutanut
tunnustusta, tunnustusta...
Tämä oli kaikki Mirdjan sisällistä sielun mysteriaa ja se ulottui
niin pitkälle taaksepäin ajassa kuin Mirdja muisti. -- Mutta nyt oli
Mirdja jo vanha, paljon vanhempi kuin muut hänen ikäisensä tytöt. Ja
kehitys ei ollut seisonut paikallaan. Pahat ajatukset olivat käyneet
vielä pahemmiksi, vaaralliset tunteet vielä vaarallisemmiksi ja huuto
vielä kipeämmäksi hänen rinnassaan...
Nytkin tunsi Mirdja kummallista kuumetta sielussaan. Hulluina ja
rajupäisinä hyppivät kaikki pahat ajatukset kuvittelun kourissa:
ne vaativat todellisuutta. Hänen olisi tehnyt mieli jotakin oikein
hurjaa, kauheata, uhkarohkeaa... tehdä pahaa ja nauttia. Oh,
mitä kaikkea hän osaisikin! Pettää, pettää nuo typerät ihmiset
kaikki... Hän olisi heille kuin koetus, kuin kiusaus... Hän pitäisi
kymmenen rakastajaa yht'aikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa
bakkanaalia-juhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen
hirvittävän ihanassa hekumassa. Ja hän suutelisi heitä kaikkia,
hymyilisi heille petoksensa suureksi, järkkymättömäksi, ainukaiseksi
totuudeksi... Niin hän myrkyttäisi heidät syleilyllään ja uuvuttaisi
verkkoihin katseensa kaarilangoilla... Sitten... hän antaisi heidän
mennä, -- tai ei -- keskellä kylmää ja kirkasta aamupäivää heittäisi
hän heidät ulos orgiahetaleissaan kalpeina ja näivettyneinä, ja
sitten he saisivat kiertää pitkin maailman katuja kuin naurettavat
narrit... mutta Mirdjalla olisi heidän sielunsa... Sillä hänelle oli
annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän oli luotu sitomaan
sieluja. -- Sen oli Rolfkin tunnustanut...
-- Oh, miksi minä en saa leikitellä uhmaa kuoleman ja hekuman
välillä? Mirdjan koko olemus rukoili ja huusi sairasta nautintoa,
kiihkeää, villiä aistien päihtymystä ja hengen keveää herkullista
leikittelyä; hänen vehkeily-älynsä vaati käyttöalaa...
Mirdja kitui siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta tehdä niin
paljon syntiä kuin hän olisi tahtonut; mutta hän kitui vielä enemmän
tietoisuudesta, ettei hän tilaisuuden tarjoutuessakaan olisi voinut
toteuttaa mielikuviensa ihania rikoksia. Ne olisivat vaatineet paljon
julmuutta ja Mirdja tiesi olevansa pohjaltaan hyvä. Oi kuinka kalpea
ja voimaton oli hyvyys! Ja Mirdja rakasti nautintoa ja voimaa...
Mirdja raukka!
Ja sitten olisivat hänen syntinsä vaatineet alkuaikojen hillitöntä,
purkautuvaa intohimoa. Mutta Mirdja tiesi, että jos elämän kuumat
orgiat olisivat häntä nyt juuri kutsuneet, olisi hän tuijottanut
niihin liikkumattoman kylmänä ja korkeana kuin pohjantähti... Miksi
ajatella aina, punnita aina? Sellaisilla taipumuksilla ajatella ja
punnita!...
Mirdja raukka!
Mirdja painoi kuumaa päätään ikkunaruutua vastaan ja hänen rinnastaan
nousi hiljainen huokaus kuin rukous... Ihana mahdat olla, elämä,
rikkaiden riemujesi ja suurten surujesi soitossa, kiihkeässä
tyhjyyden kammossasi! Ihana elämän kirvelevä kirjoitus ihmisen
sydämessä!
Mutta se oli sunnuntaipäivä ja tuhansissa kirkoissa laulettiin:
"Ylentäkää sydämenne Jumalan tykö" -- ja harras seurakunta vastasi:
"me ylennämme sydämemme"...
Mirdja raukka!