Oi mykkä muistokivi surujen,
oi Santavuori lakeuden maassa,
sa katsot yöhön vuosisatojen
niin ääneti kuin sfinksi erämaassa.
Sa katsot yli nykyhetken pois,
pois menneisyytehen ja taakse aikain
kuin surusi sun kivettynyt ois,
kuin kahleiss' oisit muistojesi taikains,
kuin oisit kaiken surun itkenyt,
kuin enää sydämes ei liikahtaisi,
kuin oisit liiaks nähnyt, kärsinyt,
sua kuin ei mikään koskaan lohduttaisi.
Oi Santavuori, nähnet vieläkin
sa tulenloimut synkät yötä vasten
ja huovein laumat peitsin verisin
ja kuolonkentät lakeuden lasten,
ja viljat tallattuina peltojen
ja kyliss' autioissa, poltetuissa
vain nähnet varjot leskein, lapsien
ja urhot kuolleina tai hirsipuissa?
Lie kivisydämeesi syöpyneet
nä'yt kauhun iäks ajast' ankarasta,
maan veret kuin ois kuiviin vuotaneet,
kuin ei se koskaan nousis kuolemasta.
Oi Santavuori, noussut maa jo on!
Niin herää vuosisatain unestasi.
Jo säteet Suomen vapaan auringon
kuin kruununa sun loistaa otsallasi.
Ei kuolleet urhot entisaikojen;
tien viittoivat ne aamuun aikain takaa,
tien käydä meidän, jälkipolvien.
Ne elää, vaikka mullassa ne makaa.
Ne elää, urhot entisaikojen!
Ne nousi ylös jälkipolvissansa
ja pakoon löivät laumat huovien.
Yö mennyt on ja päivä nousussansa.
Oi Santavuori, laki kohtalon
tää kerran tähtihin on kirjoitettu:
ah, hirsipuin ja kärsimyksin on
tie vapauteen aina viitoitettu.
Ja tuskan kautta kaipuu korkehin
vain täyttyy, jok' on luotu ihmisrintaan
Tie vapauden tie on verisin.
Ja kallein saadaan kallehimpaan hintaan.
Luut valjennehet esi-isien
on porraspuita vapauden tiellä.
Oi, kiitos, urhot alla kumpujen
oi siunaus ja kiitos teille siellä!