Taru käy: löys lasin särkyneen
laps kirkon kruunusta kirvonneen.
Ja köyhään kotiinsa riemuiten
laps vei sen ihme-aartehen.
Sen läpi kun katsoi: purppuraa
ja kultaa kaikk' oli, taivas, maa.
Missä köyhä ja kurja mökki on,
hän näki kuninkaan kartanon.
Tytär naapuritöllin risoissaan
se vaihtui nuoreen prinsessaan.
Niin punersi puut, niin himersi haat
kuin riutuvain ruskojen onnen-maat.
Näki keskellä nälkää ja kurjuuttaan
tarun välkettä hän ja kultaa vaan.
Lasin lävitse köyhän elämän
sadun-rikkaaks ja ihanaks uneksi hän.
Taru käy — ja se totta ollut on —:
hän ei ollut koskaan onneton.