(Katkelma kirjeestä, joka on löydetty Montolieun Ursulan-siskojen
luostarista, mutta josta puuttuu alkupuoli.)
-- -- -- -- -- Päivän sarastaessa minä läksin Camonsin kylästä, jossa,
kuten jo, rakas äitini Jumalassa, kerroin, hän oli kaikesta päättäen
käynyt samana päivänä.
Olin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen
perhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo
sydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.
Sitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: "Nyt
olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!" voineet
lähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan
Jumalalle.
Minä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos
olisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä
ääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon,
jonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa
kamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen
siivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka
linnuntietä.
Kylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki
yhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa
kohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin
läheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.
Onnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi
kapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin
puro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en
uskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.
Kuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt
tuskin kolmen lieuen matkan.
Usein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua
olisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa,
jonka sen lento minulle näytti.
Viimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin
haitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä
kylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin
surullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin
lyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: "Jou-du!
Jou-du!"
Minä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta
pienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä
minulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun,
jasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa
pelkältä vihreältä pensasaitaukselta.
Kerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten
näköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.
Voi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä
kuullut.
Luostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen,
lakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin
menoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja
sydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat.
Mutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:
-- Ei, ei, ei!
Tulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka
menivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen
luostariin vievää tietä.
Mitä he noutivat tuosta talosta?
Elävää ihmistä vai kuollutta?
Olin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen
päässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.
Se kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin
syvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.
Minä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta
minä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä
varmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.
Neljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki
rannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut
astua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja
kuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä
arvioinut silmilläni.
Toiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu
tie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi
sikäli kuin lähestyin päämaaliani.
Minä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli
kynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta
hiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin
ovea; olin varma, että huone olisi tyhjä.
Huone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten
kastama.
Tuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty
tuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset
jäähyväisensä.
Olin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli
vannomassa valaa.
Tunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä
silmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä
viimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että
ehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.
Minä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka
oli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.
Luostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa
tunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon.
Minulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä
rinnassa.
Kuulin pappien laulavan "_Magnificatia_".
Kuulin urkujen soivan: "_Veni Creator_".
Jumalani! Jumalani! minulla ei ollut aikaa kuin joku sekunti.
Onnetonta! kolmasti onnetonta! olin tullut kirkon kuoripuolelle, täytyi
kiertää sen ympäri päästäkseen ovelle.
Keskiseinän ikkuna oli auki; mutta kuinka olisi ääneni kuulunut yli
urkujen pauhun ja pappien laulun?
Koetin kuitenkin huutaa; käheä korina tuli rinnastani, ei muuta.
Löytyy hetkiä, jolloin tuntee, että kaikki meidät hylkää ja että kaikki
on mennyttä!
Tunsin ajatusteni samenevan; sisässäni särkyi kaikki; mutta sitten,
keskellä kaaosta, kuin salama, liekki, leimaus välkähti sielussani:
Heitin kyyhkysen ilmaan avonaista ikkunaa kohti, ja vaivuin
tiedottomana maahan.
Oi taivainen laupeus! kun heräsin tajuihini, olin hänen sylissään.
Hänellä oli jo yllään munkinkaapu, häneltä oli jo tukka ajeltu
pappis-tonsuuriksi, ja kuitenkin hän oli minun, minun, minun! Minun,
ainaiseksi!
Valan olivat hänen huulensa jo alkaneet, kun kyyhkynen, liihoittaen
alas kuin pyhä Henki auringon sädevirrassa, sen keskeytti.
Kallis, rakas kyyhkynen, sinun kuvasi veistetään haudallemme,
nukahdettuasi meidän toisiinsa liittyneihin käsiimme.
Minä lupasin kirjoittaa teille, jos löytäisin hänet, hurskas äiti.
Jumala rajattomassa laupeudessaan on sallinut minun hänet löytää, ja
minä kirjoitin.