Poikien purjehduksesta Magalhãesin saaria leikkaavien kapeitten
salmien kautta ei ole paljon kerrottavaa. Tämän lyhyen merimatkan
kuluessa tapahtui tuskin mitään erikoisempaa -- oikeastaan koko matka
sisältyy näihin sanoihin: Sää pysyi koko ajan kauniina.
Purjehtijamme eivät kohdanneet matkallaan ainoatakaan laivaa. Se ei
tietenkään ollut erikoisen hauskaa. Sillä olisi ollut parempi päästä
johonkin alukseen. Eivät he myöskään nähneet yhtään ihmisolentoa
saarissa, joiden ohi he purjehtivat. Sitä he eivät kuitenkaan
surreet, näiden seutujen asukkaat, pääasiassa villejä, eikä ole hyvä
joutua liian lähelle heitä.
Noin viikon kuluttua matkalaiset purjehtivat navakassa myötätuulessa
itse Magalhãesin salmeen. Pojat saattoivat nyt selvästi nähdä
suunnattomien jäävuorten uiskentelevan Beaufortin lahdessa. Jokin
näistä hohtavista jättiläisistä oli aikoinaan näyttänyt Henrin
silmissä "valkoiselta pilkulta", silloin kun hän Karhuvuorelta
tuijotti idän puolelle Carrin saarta.
Veneessä voitiin mainiosti. Joka mies oli reipas, Robertkin. Hänelle
teki hyvää saada raitista meri-ilmaa keuhkoihinsa, ja pian hän oli
terve kuin pukki. Itse hän useat kerrat kehui, että jos niikseen
tuli, hän milloin tahansa oli taas valmis kokemaan Robinsonin elämän
vaivoja -- niin voimakas hän oli.
Helmikuun 12:ntena vene purjehti Tamarsaaren ohi. Evans aikoi ohjata
kohti etelää, kiertää Kap Farwardin ja sitten purjehtia pitkin
Braunschweigin niemimaan itärantaa Punta Arenasiin asti.
Mutta hänen tuumansa menivät kuin menivätkin myttyyn.
Seuraavana aamuna huudahti Jack, joka seisoi keulassa tähystämässä:
"Savua oikealla puolella!"
Savua! Jokin höyrylaiva oli siis tulossa. Silloin Henrille tuli
kiire! Yks kaks hän kiipesi mastoon nostaen kaukoputken silmälleen.
"No, mitä näet sieltä ylhäältä?" huusivat toiset hänelle.
"Laiva näkyvissä!" kuului hänen iloinen vastauksensa. Ja kohta
saattoivat kaikki nähdä laivan paljaalla silmälläkin. Se oli suuri
höyrylaiva, joka kulki hyvää vauhtia, "11 meripeninkulmaa tunnissa",
tuumi Evans.
Pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon ja laukaisivat pyssynsä
herättääkseen höyrylaivan huomiota.
Onnistuiko? Onnistui, nyt viittoi ja huitoi höyrylaivan miehistö
osoittaakseen, että he olivat nähneet veneen, ja neljännestunnissa
uudisasukkaat olivat vieraan laivan kupeella.
Sen nimi oli Grafton. Se oli -- kertoi päällikkö, kapteeni Lang --
matkalla Australiaan, joten kaikki sattui mainiosti. Mielihyvin
kapteeni suostui ottamaan Evansin, Katen ja kaikki pojat laivaansa,
ja vaikka hänen matkansa määränä oli Melbourne, siis Australian
etelärannikko, hän lupasi odottamattomille vierailleen purjehtia
heidän kanssaan suoraan kotiin Uuteen Seelantiin.
* * * * *
Helmikuun 25:ntenä "Grafton" laski ankkurinsa Aucklandin satamassa.
Oli kulunut runsaasti kaksi vuotta siitä onnettomasta yöstä, jolloin
kuunari "Eteenpäin" ajautui merelle ja katosi vieden nuo viisitoista
poikaa mukanaan.
Ei saata sanoin kuvailla sitä iloa ja riemua, mikä valtasi vanhemmat,
kun he näin äkkiarvaamatta jälleen näkivät lapsensa, joiden he
luulivat jo aikoja sitten kuolleen.
Kuinka satumaiselta, kuinka ihmeelliseltä tuntuikaan, että Henri ja
Robert ja Jack ja Costar ja kaikki muut, että he eivät viruneetkaan
meren pohjassa, vaan reippaina ja iloisina astuivat maihin
Aucklandin lujalle laiturille ja että koko poikaparvi nyt nousi
pitkin Kuningattarenkatua Carrin kouluun päin, ikäänkuin Aucklandin
satamassa tapahtunut onnettomuus ja "Eteenpäin"-laivan salaperäinen
katoaminen olisi ollut vain pahaa unta!
Kulovalkeana kulki suuri uutinen:
"Oletteko kuulleet? Carrin koulun pojat ovat palanneet!"
Ja kaikkialla kaupungissa ja lähiseudulla, missä vain oli lipputanko,
liehui sinä päivänä lippu jälleen löytyneiden reippaiden poikien
kunniaksi.
Ensimmäisen hämmästyksen hiukan asetuttua poikasille sateli tuhansia
kysymyksiä siitä, mitä seikkailuja he olivat kokeneet näinä kahtena
vuotena, kuinka he olivat tulleet toimeen autiossa saaressaan, mitä
taisteluja ja vaaroja heidän oli täytynyt kestää ym.
Tyydyttääkseen kaikkien uteliaisuuden Robert keksi ruveta pitämään
esitelmiä poikajoukon kokemuksista. Se oli mainio ajatus. Huone oli
joka kerta täynnä kiitollisia kuulijoita.
Robert oli varsin ylpeä siitä, että hän näin herätti huomiota. Mutta
sittenkin tuli Baxterin nimi tunnetuimmaksi.
Henri piti näet huolta siitä, että Baxterin päiväkirja, joka
käsitteli elämää Carrin saaressa, painettiin ja julkaistiin, ja
tämä kirja meni kaupaksi kuin kuumille kiville. Uudessa Seelannissa
lukivat kaikki, jotka ylipäänsä lukea osasivat, tosikertomusta
viidentoista pojan elämästä autiossa saaressa. Sitä paitsi Baxterin
kirja käännettiin monelle eri kielelle, ja pitkiä otteita siitä
julkaistiin koko maailman sanomalehdistössä.
Ymmärrettävästi kohdeltiin Evansia ja Katea hyvin sydämellisesti
Aucklandissa. Heitähän poikien oli kiittäminen paljosta hyvästä.
Kate jäi asumaan Robertin vanhempien luo, jossa hänestä pidettiin
hyvää huolta.
Evansin suureksi iloksi aucklandilaiset ostivat ison kauppalaivan
ja lahjoittivat sen hänelle ikuiseksi omaisuudeksi. Laiva sai nimen
"Carr".
Se oli mainio alus ja sen lisäksi kaunis. Vielä muutamia vuosia
sitten sen saattoi nähdä Aucklandin satamassa.
Ja jos silloin joku vieras kysyi satamassa leikkiviltä lapsilta, mikä
tuo komea laiva oli, silloin hän varmasti sai kuulla koko ihmeellisen
kertomuksen Carrin koulun pojista ja heidän monista seikkailuistaan.
Sillä sen jutun tunsi jokainen lapsi siinä kaupungissa.