Vuonna 1520 muuan eurooppalainen laiva purjehti ensi kerran
sen salmen kautta, joka leikkaa kärjen Etelä-Amerikan manteren
suunnattomasta kolmiosta. Laivaa ohjasi se portugalilainen, joka
ensimmäisenä purjehti maan ympäri. Hänen nimensä oli Magalhães ja
salmi peri hänen nimensä.
Molemmista päistään, siis sekä Atlantin että Tyynen meren puolelta
Magalhãesin salmen rannat ovat kallioisia. Siellä täällä muodosti
vesi rantakallioiden väliin turvallisia satamia, joissa laivojen on
hyvä olla ja joissa ne saavat raikasta vettä varastoonsa. Jyrkiltä
vuorenkukkuloilta virtaa näet sadoittain kohisevia puroja, jokia ja
virtoja alas mereen.
Seuraavana päivänä Evansin tulon jälkeen ranskalaisluolan pojat
tutkivat uutterasti suurinta Etelä-Amerikan karttaa, minkä he
omistivat.
Perämies näytti heille, miten Andit -- tuo mahtava vuorijono,
joka kulkee pohjoisesta etelään läpi koko Etelä-Amerikan -- ikään
kuin sukeltavat esiin merestä täyttäen kulkuvedet lukemattomilla
saarilla. Kauimpana idässä vuorijono päättyy Kap Hornin niemeen.
"Ja tässä", hän sanoi osoittaen sormellaan karttaa, "tässä, missä
viideskymmenesensimmäinen leveysaste leikkaa rannikon, on Carrin
saari. Näettekö, mitä siinä sanotaan... Uusi Hannover!"
Hämmästyneinä pojat tuijottivat karttaan. Niin lähellä mannermaata he
eivät kuitenkaan luulleet olevansa. Nyt he ymmärsivät, ettei ollut
niinkään mieletön ajatus purjehtia saaresta pois.
"Entä jos nyt saamme veneen käsiimme ja meidän onnistuu korjata se
sellaiseksi, että se kantaa meidät kaikki -- minne meidän silloin
pitäisi purjehtia, Evans?"
"Niin, viisainta kai on, ettemme seikkaile liian kauas avomerelle.
Jos pysyttelisimme saarien välissä, meidän kyllä pitäisi selvitä."
Mutta se päivä, jolloin nuoret uudisasukkaat ja Evans ja Kate
voisivat lähteä vesille häämötti vielä kaukana. Ennen tätä iloista
hetkeä saattoi tapahtua paljon.
Ensiksikin täytyisi vene saada kuntoon. Mutta se oli mahdotonta niin
kauan kuin Walston ja hänen miehensä olivat saaressa herroina. Heidät
oli siis ensin kukistettava.
Evans huomasi pian, että poikien oli onnistunut tehdä
ranskalaisluolasta mainio linnoitus. Varastohuoneesta ja Panin
arkihuoneesta saattoi tykeillä pyyhkäistä vihollisen toiseen
maailmaan, jos hän keksi ilmestyä virran tai järven rannalle. Ja jos
rosvojen onnistuisi lähestyä toista tietä luolaa, antaisivat pojat
heille kyllä aimo löylytyksen, sillä he olivat kaikki varustetut sekä
ampuma- että lyömäaseilla ja pistimillä ja osasivat käyttää aseitaan.
Henri oli keksinyt jotain järkevää. Hän oli koonnut arkihuoneeseen
suuria kiviä, joita voisi tarpeen tullen heti vierittää oven eteen.
"Kaikki on totta vie mainiota!" sanoi Evans tutkittuaan luolan
puolustuskeinot. "Te olitte harvinaisen viisaita varustaessanne
linnoituksenne siihen kuntoon, että se voi kestää rajuimpiakin
hyökkäyksiä."
"Täällä sisällä voimme vastustaa heitä tehokkaasti, mutta jos
joudumme tappelemaan heitä vastaan luolan ulkopuolella olemme hukassa
ennen kuin aavistammekaan. Tuollaiset ilkeät roistot kuin Walston
ja..."
Kate keskeytti hänet. Hän arveli, ettei Forbes kuitenkaan ollut aivan
yhtä kurja kuin muut. Olihan hän kuitenkin aikoinaan estänyt toisia
tappamasta Katea.
"Forbesko!" toisti perämies. "Kaikenlaisia sinä puolustatkin. Hän ei
totta vie ole rahtuakaan parempi kuin toisetkaan. En unohda hänen
ilkeätä nauruaan, kun hän luuli minun vaipuneen virran pohjaan.
Saatte olla varmat siitä, ettei Forbes pane tikkua ristiin meidän
puoIestamme, kun syntyy ottelu meidän ja rosvojen välillä."
Kului muutamia päiviä, ja kaikki oli yhä levollista ja rauhallista.
Pojat vakoilivat yötä päivää, mutta eivät nähneet vihollisesta
vilaustakaan. Evans oli kovin kummissaan siitä, että he
viivyttelivät. Hän tiesi, että haaksirikkoisille merimiehille olisi
tärkeätä saada vene kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Minkä
kumman tähden he siis eivät hyökänneet "nulikoiden" kimppuun, joista
Walston niin halveksivasti oli puhunut? Täällä luolassahan juuri
säilytettiin työkaluja, joita tarvittiin veneen korjaamiseen.
Olisikohan Walston tullut huomaamaan, ettei luolaa ollutkaan niin
helppo "anastaa", kuten hän ensin oli luullut? Kenties hän oli
ruvennut ajattelemaan, että nokkela petos veisi perille pikemmin kuin
raaka väkivalta.
Evans pohti kysymystä neljän suurimman pojan kanssa, joiden neuvoja
hän koko ajan käytti hyväkseen. He olivat kuitenkin kaikki sitä
mieltä, ettei ovelinkaan petos auttaisi herra Walstonia ja hänen
seuralaisiaan hitustakaan, koska he eivät voineet päästä luolaan.
"Totta kyllä", sanoi perämies, "mutta muistakaa, että Walston ei
katso asiaa siltä kannalta. Ensiksikin hän luulee, että Kate on
kuollut ja kadonnut, ja toiseksi hän luulee minunkin kuolleen. Sen
vuoksi hän ei tietenkään ajattele teillä olevan aavistustakaan siitä,
mitä roskaväkeä hän ja hänen seuralaisensa ovat. Uskokaa pois, ei ole
lainkaan mahdotonta, että hän jonakin päivänä keksii koputtaa oveenne
tekeytyen haaksirikkoiseksi merimiesraukaksi, joka kerjää ruokaa ja
asuntoa. Ja kun hän kerran on pannut jalkansa ovenne sisäpuolelle,
silloin hänen yrityksensä on onnistunut!"
Henri arveli, ettei ollut kovinkaan helppoa petkuttaa heitä sillä
lailla. "Onhan meillä revolverimme", hän sanoi, "ja jos pistämme
yhden niistä hänen nenänsä alle, hän ymmärtää kyllä, ettemme ole
niinkään herkkäuskoisia ja helposti petettäviä".
Mutta Gordon ei pitänyt sellaista kohtelua varsin viisaana. Hänen
mielestään heidän pitäisi ottaa merimiehet ystävällisesti vastaan,
jos he tulisivat.
Evans ei osannut antaa mitään varmaa neuvoa tässä suhteessa. Kenties
Gordon oli oikeassa siinä, että oli paras käyttää petosta petosta
vastaan. Ajan tullen nähtäisiin kyllä, miten oli viisainta kohdella
rauhanrikkojia.
Seuraavakin päivä näytti kuluvan levollisesti. Harjua peittävän
viidakon suojassa hiipivät Evans, Robert ja Baxter hiljaa suureen
metsään päin, nähdäkseen oliko mitään erityistä tekeillä. Mutta he
eivät keksineet mitään merkillistä eikä Pankaan, joka tietysti oli
mukana, vainunnut mitään.
Mutta ennen iltaa tapahtui kuitenkin jotain, joka herätti
levottomuutta "linnoituksessa". Webb ja Cross riensivät juosten
sisään mäeltä, jossa he olivat seisseet tähystämässä. He olivat
nähneet kaksi miestä virran vastakkaisella rannalla.
Siinä samassa Katelle ja perämiehelle tuli kiire! Oli välttämätöntä,
ettei kukaan merimiehistä saa nähdä heistä vilahdustakaan, ja äkkiä
he piiloutuivat varastohuoneeseen. Sieltä he saattoivat kurkistaa
ulos ampumarei'istä, ja he näkivät heti, ettei Walston itse ollut
matkassa. Rock ja Forbes vain tallustivat luolaa kohti.
"Siinä näette, että olin oikeassa", sanoi Evans. "He aikovat
varmaankin näytellä haaksirikkoisia. Ja tiedättekö mitä! Luulenpa,
että on paras ottaa heidät ystävällisesti vastaan, kuten Gordon
ehdotti."
"Ottaa ystävällisesti vastaan mokomat heittiöt!" Henri pui nyrkkiä
vihoissaan. "Siihen ainakaan minä en rupea."
"Niin niin", virkkoi Gordon tyynesti. "Minun on kai sitten
esiinnyttävä rakastettavana, vieraanvaraisena isäntänä!"
"Tee se!" sanoi perämies. "Nyt ei ole aikaa pitempiin neuvotteluihin.
Pitäkää vain huoli siitä, etteivät he keksi Katea ja minua. Kyllä
minä sitten pujahdan esille oikealla hetkellä, mutta en ennen."
Hetkisen kuluttua Gordon, Henri, Robert ja Baxter avasivat luolan
oven ja lähtivät virralle. He kulkivat puhellen keskenään eivätkä
olleet mistään tietääkseen. He pitivät kuitenkin koko ajan
vastakkaista rantaa silmällä. Minne roistot olivat joutuneet? Ahaa,
tuossa he tulivatkin, muutamat pensaat olivat tuokioksi kätkeneet
heidät poikien silmiltä.
Miehet olivat äärettömästi hämmästyvinään kohdatessaan ihmisiä,
ja Gordon seuralaisineen tekeytyi tietysti yhtä kummastuneen
näköiseksi. "Keitä olette!" huusi Gordon virran yli. Forbes -- pojat
tunsivat hänet Katen kuvauksesta -- vastasi heti: "Haaksirikkoisia
merimiehiä!" Ja sitten hän kertoi muutamin sanoin, että he olivat
pestattuja laivamiehiä kolmimastoisesta "Severnistä" ja että he
olivat veneineen joutuneet karille saaren etelärannalla.
"Mitä kansallisuutta olette?" kysyi Robert.
"Amerikkalaisia", kuului vastaus. Gordon kuulusteli edelleen. "Missä
on laivan muu miehistö?"
"He ovat hukkuneet", vastasi Forbes. "Ainoastaan me kaksi pelastuimme
hengissä -- ja olemme niin nälissämme."
"Ja niin väsyneet...!" puuttui Rock puheeseen. "Mutta saanko kysyä,
kenen kanssa oikeastaan puhumme?"
"Me olemme Carrin saaren uudisasukkaita", vastasi Gordon ja koetti
saada äänensä niin lujaksi ja miehekkääksi kuin mahdollista.
"Tahtovatko uudisasukkaat auttaa meitä?" pyysi Forbes. "Emme pyydä
muuta kuin hiukan syödäksemme. Olemme nyt kuljeksineet tässä saaressa
niin kauan, että me..."
"Tulkaa vain!" sanoi Gordon. "Kyllä me pidämme huolen teistä."
Sitten hän nosti kädet suulleen huutotorveksi ja huusi Mokoa. Reipas
neekeripoika tuli heti juosten. Gordon käski hänen nyt hypätä
veneeseen ja soutaa virran yli noutamaan merimiehiä.
Molemmat onnettomat "haaksirikkoutuneet" olivat paatuneita roistoja.
Varsinkin Rock oli oikean pahantekijän perikuva, raa'an näköinen
ja ilkeäkatseinen. Eikä Forbeskaan, joka Katen väitteen mukaan ei
kuitenkaan ollut yhtä suuri lurjus kuin toiset merimiehet, näyttänyt
juuri sen kunnollisemmalta.
Roistot koettivat näytellä osaansa niin luonnollisesti kuin suinkin.
"Voi kuinka meidän on nälkä ja jano, ja kuinka väsyksissä olemme",
se oli pontena koko heidän virressään. Ja joka kerta, kun Gordon tai
Robert kysyi jotain, johon he eivät keksineet sopivaa vastausta, he
syyttivät sairautta ja väsymystä. Heidän täytyi muka saada levähtää
ennen kuin he jaksoivat selittää tapausten kulun.
"Saisimmeko viettää yön täällä?" pyysi Rock heti kun he olivat
saapuneet ranskalaisluolan oven sisäpuolelle.
"Voi niin, saammeko?" kerjäsi Forbeskin. Sekä hän että hänen
kumppaninsa olivat vähällä unohtaa roolinsa, niin hämmästyneitä
he olivat huomatessaan astuvansa oikeaan linnoitukseen, joka oli
varustettu tykeillä ja ampumarei'illä.
"Ellei teistä ole epämieluista", sanoi Forbes, "niin menisimme
mielellämme nyt heti levolle."
"Niin, ja me tulemme vallan hyvin toimeen, jos vain saamme hiukan
olkia. Emme tahdo vaivata teitä sen enempää. Onko teillä jokin
komero, jossa voimme oleskella?"
Gordon avasi keittiön oven. "Täällä", hän sanoi, "on teille tilaa
kylliksi, ja tässä on muutamia peitteitä vuoteeksi. Olkaa hyvä."
Merimiehet riemuitsivat salaa ajatellessaan, kuinka helposti heidän
oli onnistunut petkuttaa uudisasukkaita. Toivotettuaan hyvää yötä
Gordonille he alkoivat heti nuuskia joka kolkkaa ja keksivät pian,
että keittiöstä johti ovi virran puolelle. Sanalla sanoen, kaikki
näkyi luistavan mainiosti. Sitä he vain harmittelivat, että Mokokin
nukkui keittiössä. Mutta mitäs siitä. Jos tuollainen neekerinulikka
rupeaa hankalaksi, niin häneltä voi vääntää niskat nurin!
He heittäytyivät nyt vain muka läpiväsyneinä vuoteelleen ja alkoivat
heti kuorsata aika tavalla, jotta luultaisiin heidän nukkuvan. Moko
teki samoin, mutta hänkin oli varuillaan kuin kärppä ja valmiina
kutsumaan apua, jos roistot hievahtaisivatkaan paikaltaan.
Kului tunti, toinenkin. Moko arveli jo kammottavien yövieraitten
päättäneen pysyä aloillaan toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hän kuuli
jotakin rapinaa ulko-oven luota. Kuun säteet hiipivät vinosti sisään
pienestä lakeisesta, ja niiden himmeässä valossa hän huomasi, että
Forbesin ja Rockin kaikessa hiljaisuudessa oli onnistunut vähitellen
hiipiä ovelle ja että he olivat siirtämässä oven edustalle ladottuja
kiviä. Suuret kivet nostettiin yksitellen pois. Tuokio enää, ja
koko röykkiö oli raivattu tieltä. Merimiesten tarvitsi vain työntää
syrjään oven päälle asetettu rautatanko, ja niin olisi pääsy luolaan
vapaa kenelle hyvänsä. Walston ja toiset rosvot saattoivat tunkeutua
sisään millä hetkellä tahansa.
Moko raaputti aivan hiljaa arkihuoneen ovea, jonka takana hän
tiesi kaikkien toisten uudisasukkaiden olevan koolla. Seuraavassa
silmänräpäyksessä sieltä kuului hiljainen kuiskaus. Merkki oli
ymmärretty.
Oli jo kiire sillä nyt Rock tarttui rautatankoon, sysäsi sen
sijoiltaan ja avasi oven varovasti.
Mutta siinä tuokiossa joku tarttui häntä käsivarteen. Hän kääntyi
nuolennopeasti ja näki -- Evansin, perämiehen, jonka hän oli luullut
kuolleeksi ja kadonneeksi.
"Evans!" hän huudahti. "Sinäkö täällä!"
Nyt kaikki pojat ryntäsivät keittiöön. Kun he näkivät Forbesin
hiipivän Evansin selän taa ja juuri aikovan hyökätä hänen kimppuunsa,
kävivät Henri, Robert, Baxter ja William käsiksi häneen, kaatoivat
hänet lattialle ja pitivät häntä lujasti kiinni kuin ruuvipihdissä.
Sillä aikaa ottelivat Evans ja Rock. Rosvon onnistui siepata
puukkonsa ja iskeä perämiestä käsivarteen. Haava oli tosin lievä,
mutta se pakotti kuitenkin Evansin hellittämään kätensä hänestä, ja
yhdellä harppauksella roisto loikkasi ovesta ulos. Perämies ampui
luodin hänen jälkeensä, mutta ei kiireessä saanut tähdänneeksi, joten
luoti osui harhaan.
Mutta minkäpä sille taisi! Evans salpasi oven ja nosti rautatangon
taas eteen. Sitten hän kääntyi ja kumartui tikari kädessä Forbesin
puoleen, joka makasi lattialla potkien ja riuhtoen päästäkseen irti
poikien lujista kourista.
"Toverisi pääsi minulta pujahtamaan!" hän huusi Forbesille, "mutta
sinä et pääse!"
"Armoa! Armoa!" huusi merimies.
"Niin, Evans", rukoili nyt Katekin. "Anna hänen elää. Pelastihan hän
kuitenkin kerran minun henkeni."
"Akkaväen lorua, siirappisääliväisyyttä", mutisi perämies, mutta
pisti kuitenkin tikarin tuppeen, sitoi Forbesin lujasti käsistä ja
jaloista ja kantoi hänet varastohuoneeseen. Siellä hän sai maata
toistaiseksi.
Sitten ladottiin kivet taas oven eteen, ja rauha vallitsi
ranskalaisluolassa. Mutta ei yksikään uskaltanut ajatella maatapanoa.
Kaikki valvoivat valmiina puolustautumaan, jos roistot vielä
koettaisivat hyökätä uudisasukkaiden kimppuun.