Hetken seisoivat Gordon, Henri ja Robert kuin puusta pudonneina. Kuka
oli vieras? Mutta muutamalla sanalla Kate sai heidät rauhoitetuksi:
tällä miehellä ei ollut pahoja aikomuksia.
Evans oli hartiakas, kauniskasvoinen ja rohkean näköinen mies. Hän
sulki oven ripeästi jälkeensä, seisoi hetkisen ja kuunteli henkeään
pidättäen. Kun ulkona oli aivan hiljaista ja rauhallista, hän astui
peremmälle tervehtien.
"Poikia kaikki!" hän sanoi puoliääneen ja katseli ihmetellen häntä
ympäröiviä nuoria kasvoja. "Eikö ainoatakaan aikuista? Onpa niinkin,
mutta mitä ihmettä! Katehan siinä on!" Ja hän riensi melkein juosten
Katen luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Niin, Evans", sanoi Kate, "minä se todellakin olen. Minä pääsin
pakoon noilta roistoilta -- ja nyt olette tekin tässä. Silloinhan
voimme tehdä jotain näiden reippaiden poikien puolesta. Vai mitä
arvelette?"
Tavatessaan taas äkkiarvaamatta Katen ja nähdessään kaikki nämä
lapset Evans oli niin hämmästynyt, ettei hän saanut sanaa suustaan.
Hän katseli piiriä ympärillään ja laski montako poikia oli.
"Viisitoista", hän sanoi sitten, "ja puolet niin pieniä, että heitä
tuskin voi ottaa lukuun. No niin -- saammehan nähdä..."
"Uhkaako meitä pian hyökkäys?" kysyi Henri kiihkeästi.
"Ei ainakaan aivan heti", kuului perämiehen vastaus.
Nyt ei levolle menemisestä ollut puhettakaan. Ensin täytyi poikien
kuulla, mitä heidän vieraallaan oli kertomista. Ei, kaikkein ensiksi
oli pidettävä huolta siitä, että Evans sai kuivat vaatteet ja jotain
syötävää. Hän oli uinut Seelanninvirran yli, kaksitoista tuntia oli
kulunut siitä kun hän oli karannut Walstonin joukosta, eikä hän ollut
syönyt palaakaan siitä lähtien.
Henri johdatti siis Evansin varastohuoneeseen, jossa hän pukeutui
hyvään, lämpimään merimiespukuun. Sitten Moko toi hänelle ruokaa ja
juomaa. Syötyään hän asettui istumaan poikien keskelle arkihuoneeseen
ja alkoi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän ja
"Severnin" miehistö olivat ajautuneet saaren rantaan.
"Kun meri heitti veneen maata kohti, taistelimme minä ja viisi
merimiestä, niiden joukossa Walston, kauan voimakkaita hyökyaaltoja
vastaan, kunnes meidän viimein onnistui päästä kuivalle maalle.
Molempia muita merimiehiä, Forbesia ja Richardia emme nähneet
missään, arvelimme sen vuoksi heidän ja Katen hukkuneen. Sitten
lähdimme etsimään venettä, jonka löysimmekin."
"Niin", keskeytti hänet Henri, "Severnin-rannikolta. Sen nimen
muutamat meistä antoivat tälle paikalle jo kauan ennen kuin Kate
kertoi meille haaksirikosta."
"Kuinka tiesitte?" Perämies katsahti kysyvästi ja ihmetellen Henriin.
Mutta nyt selitti Robert, kuinka hän ja pari muuta poikaa sattumalta
olivat nähneet veneen samana iltana ja että he myös olivat nähneet
kahden merimiehen makaavan rannalla kuin kuolleina.
"Ahaa, niinkö! Mutta sitten", jatkoi Evans, "löysi Walston viimein
Forbesin ja Richardin ja ajoi heihin niin paljon paloviinaa, että
he tointuivat kuin tointuivatkin. Paha kyllä! Muuten meillä olisi
nyt vastassamme vain viisi roistoa. Nyt heitä on seitsemän. Rosvojen
onneksi sattui vielä niin, etteivät veneen ruumaan sullotut tavarat
kärsineet lainkaan vahinkoa haaksirikosta. Aseet, ruuti ja kaikki
muut kapineet olivat erinomaisessa kunnossa. Mutta kun Katea
ei näkynyt missään, Walston arveli hänen hukkuneen. Missä sinä
oikeastaan olit?"
Kate vastasi maanneensa -- kuten tiedämme -- veneen alla piilossa ja
kuulleensa kaiken. "Ja seuraavana päivänä lähdin kulkemaan metsään",
hän selitti. "Sieltä nämä reippaat pojat löysivät minut ja kantoivat
tänne ranskalaisluolaan."
"Niin", selitti Gordon, "sen nimen olemme antaneet luolalle
ranskalaisen merimiehen muistoksi, joka eli näillä seuduin monta
vuotta sitten".
"Monta muutakin nimeä olemme keksineet", ehätti siihen Jack, "oikein
hyviä nimiä..."
"Ne sitten joskus sopivassa tilaisuudessa mainitset minulle", sanoi
Evans taputtaen ystävällisesti Jackia olkapäähän. "Mutta kuulkaahan
vielä. Samoiltuamme noin tuntikauden saavuimme pieneen korkeapuiseen
metsikköön, jonne majoituimme. Seuraavina päivinä palasimme tuon
tuostakin rantaan ajautuneen veneemme luo. Kääntelimme ja vääntelimme
sitä saadaksemme sen taas purjehduskuntoon, mutta se ei onnistunut.
Kaikki puuhamme oli turhaa, meillä ei näet ollut tarpeellisia
työkaluja, ei mitään muuta kuin yksi kirvespahanen. Sitä paitsi siinä
paikassa oli vaikea tehdä työtä. Lähdimme siis taas vaeltamaan ja
saavuimme pian pienelle virralle."
"Itävirralle", puuttui Jack taas puheeseen, "joka laskee
merenpoukamaan."
"Sen nimi on Pettymyslahti", sanoi Tom. "Ja aivan sen lähellä on
korkea vuori -- eikö niin?" Evans nyökäytti päätänsä. "Karhuvuori!"
selitti Tom ja aikoi mainita perämiehelle useampia paikannimiä. Mutta
Evans pyysi häntä säästämään ne toiseen kertaan ja jatkoi edelleen
kertomustaan.
"Karhuvuoren suojassahan on vallan mainio pikku satama. Heti juolahti
mieleemme, että jos vain saisimme veneen hilatuksi tänne, kykenisimme
ehkä saamaan sen taas purjehduskuntoon. Palasimme siis takaisin
veneelle ja saimme sen suurella vaivalla veteen. Emme kuitenkaan
voineet sillä purjehtia, meidän täytyi kävellä rantaäyräällä ja
hinata vene satamaan pitkin rantaa. Se ei ollut lapsen leikkiä, sen
saatte uskoa, mutta perille sen sittenkin saimme."
"Vene on siis nyt Karhuvuoren luona?" kysyi Henri innokkaasti.
"Emmekö siis voisi...?"
"Saada sitä kuntoon?" jatkoi Evans. "Voimmepa niinkin -- nimittäin
jos teillä on tarpeelliset työkalut!"
"Vaikka kuinka paljon!" huudahti Robert. "Kaikki mitä tarvitaan."
"Niin Walstonkin arveli. Hän ei tosin tietänyt oikein, keitä
saarella asui. Mutta suuren järven tuolta puolen löysimme eräänä
päivänä ihmeellisen kapineen, leveät puitteet, joihin oli jännitetty
purjekangasta."
"Leija!" huudahtivat kaikki pojat yhteen ääneen.
"Ahaa, leijako se oli? Kukapa olisi uskonut. No niin, sen verran
ymmärsimme kuitenkin, että ihmiskäsistä sen oli täytynyt lähteä. Nyt
ei siis muuta kuin ottaa sen rakentajasta selko. Mutta sanokaapa
minulle mihin käytitte leijaa."
Gordon kertoi Evansille Henrin ilmaretkestä selittäen hänelle, kuinka
he leijan avulla olivat saaneet tietää Walstonin yhä oleskelevan
saaressa ja missä hän oli. Perämies kuunteli ihmetellen kertomusta
vaarallisesta matkasta ja katsahti ihaillen Henriin.
"Sinäpä totta vie olet rohkea poika!" hän huudahti puristaen
sydämellisesti Henrin kättä. "Mutta jatkakaamme. Walston koetti
kaikin voimin päästä näkemään saaren asukkaita -- niinpä minäkin
muuten -- ja vaelsimme metsän läpi järven toiselle puolen. Kuljimme
ja kuljimme, mutta ihmisistä emme tavanneet jälkeäkään. Ei
laukaustakaan kuulunut koskaan, ja niin olimme yhtä viisaita kuin
ennenkin. Viimein pääsimme kuitenkin jäljille. Eräänä yönä sattui
muuan meistä näkemään tulenvaloa, tuon lyhdyn valo luultavasti
tuikki oven rakosesta. Heti seuraavana aamuna Walston hiipi lähemmin
tutkimaan seutua. Koko päivän hän piileksi korkeassa ruohikossa
tuolla virran luona."
"Oikein! Sieltä löysimme hänen piippunsa."
"Niin -- ja hänkös haikaili sen kadottamista! Mutta hän oli käyttänyt
hyvin silmiään ja saattoi kertoa yhtä ja toista siitä, kuka täällä
asui. Hän oli nähnyt monen teistä kuljeksivan luolan ympäristössä.
'Mokomat nulikat kyllä helposti nujerramme', kuulin hänen sanovan
Brandtille. Ja sitten he päättivät niin pian kuin mahdollista 'tehdä
puhdasta', kuten he sanoivat. Olipa onni, että pääsin pakenemaan.
Aamulla lähtivät Walston ja kaikki muut matkaan. Vain Forbes ja Rock
jäivät vartioimaan minua. Mutta minä karkasin heiltä. He ajoivat
minua takaa, luoti toisensa jälkeen suhahti korvieni ohitse. Koko
päivän olen juossut, molemmat roistot kintereilläni. Mutta minä olin
kuin olinkin heitä nopeampi, ja sen lisäksi he ampuivat ohi kuin
pöllöt. Vasta juuri ikään hypätessäni virtaan sipaisi muuan luoti
minua olkapäähän. Ja ryömiessäni kaislikossa virran rannalla kuulin
Rockin kysyvän Forbesilta, oliko hän osunut minuun. 'Kyllä hän nyt
on saanut tarpeekseen', kuului vastaus, jolloin Rock päästi karkean
kirouksen ja nauraa irvisteli. Sitten he lähtivät paluumatkalle
iloissaan siitä, että olivat päässeet minua vartioimasta. Minä
puolestani kömmin maihin ja... niin olen nyt tässä. Emmekö nyt kaikki
päätä yhteisesti tehdä voitavamme löylyttääksemme noita heittiöitä?"
Tätä ehdotusta kaikki kannattivat innokkaasti. Mutta millä keinoin
oli taistelu käytävä? Kuten Evans oli sanonut, tiesivät Walston ja
hänen joukkonsa hyvin, että luolan puolustajat olivat vain lapsia,
jotka eivät ajan pitkään kykenisi vastustamaan raakoja merimiehiä.
Kunpa vain keksisi jonkin sotajuonen!
"Eiköhän pitäisi koettaa ensin hyvällä selvittää välit Walstonin
kanssa?" ehdotti Gordon. "Mitä arvelette te, Evans?"
"Nii-in", vastasi perämies vitkaan, "kunpa siitä vain olisi hyötyä.
Mutta pelkäänpä, ettemme hyötyisi siitä rahtuakaan. Walstoniin ei
ole luottamista. Vaikka hän lupaisikin jättää meidät rauhaan, hän
hyökkäisi kuitenkin kimppuumme niin pian kuin voisi, siitä olen
varma."
Useat pojista huusivat nyt myös, että he mieluummin tappelevat
rosvoja vastaan kuin hierovat sovintoa.
"Se on minulle mieleen!" sanoi Evans. "Ja sanonpa teille jotain, joka
saa minut näkemään asemaamme hiukan valoisemmalta kannalta: heillä ei
ole enää kovinkaan paljon ruutia! Ja se on tärkeä asia."
"Niin", sanoi Henri, "siinä olette todella oikeassa, Evans. Sillä
meillä sitä on pitkiksi ajoiksi. Ja jos vain voimme pitää lurjukset
kolmen askelen päässä itsestämme, niin..."
"Niin, älkäämme Herran tähden päästäkö heitä sisään", keskeytti hänet
Evans. "Sillä jos he pääsevät niin pitkälle, he saavat pian käsiinsä
ruudin ja luodit sekä työkalut. Ja vaikka he eivät tappaisi meitä,
minkä he minun luullakseni tekisivät, saisivat he kuitenkin veneen
työkalujen avulla purjehduskuntoon ja purjehtisivat täältä pois
ottamatta meitä mukaansa. Mutta siinä nostamme heidän tiensä pystyyn;
me tahdomme itse veneen..."
"Eläköön!" huusivat kaikki pikkupojat. "Juuri niin! Sitten
purjehdimme pois täältä..."
"Niin, kotiin Aucklandiin!" sanoi Costar.
Mutta isot pojat kohottivat olkapäitään, he tiesivät kyllä, ettei
niin kauas helpolla päästä.
"Ei, älkäämme toivoko liikoja tuommoisesta pähkinänkuoresta", sanoi
Gordon.
Evans katsahti häneen. "Miksi emme?" hän kysyi. "Pikkupojat ovat
totta vie oikeassa -- me voimme päästä täältä Severnin veneellä."
"Niin, päästä pois", toisti Gordon. "Mutta minne? Ette kai väitä,
että voimme purjehtia Tyynen meren yli mokomalla pikku aluksella."
"Emme tietenkään. Mutta lyhyemmälle purjehdusretkelle vene on
riittävän iso, sittenhän voimme kyllä aina keinotella itsemme
pitemmälle."
Gordon, Henri ja toiset pojat höristivät korviansa. Heille selvisi
nyt, että perämiehellä oli suurenmoisia tuumia, he eivät vain
käsittäneet, mitä hän tarkoitti.
Henri tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa ja kysyi innokkaasti:
"Puhutteko totta? Onko läheisyydessä maata?"
"Onpa niinkin! Lännessä on tosin Tyyni meri, ja siitä on meidän paras
pysyä loitolla, mutta idän puolella ei ole niinkään pitkälti maihin;
parissa päivässä meidän pitäisi päästä perille."
Kylläpä pojat olivat riemuissaan tämän uutisen kuullessaan. Saari
ei siis kuitenkaan ollut aivan syrjässä muusta maailmasta. Henri
oli todellakin ollut oikeassa arvellessaan idässä päin olevan
maata, siellä missä hän oli aikoinaan nähnyt valkoisen pilkun ja
valonhohdetta.
"Mitä te arvelette siitä huomiosta?" hän kysyi Evansilta kerrottuaan
hänelle, mitä hän oli nähnyt kaukana merellä. Perämies osasi heti
antaa hyvin yksinkertaisen selityksen.
"Valkoinen pilkku, josta puhut, on arvatenkin ollut jäävuori. Ja
valonhohde lähti tietysti tulivuoresta. Kartasta me kyllä löydämme..."
"Niin, mutta missä päin maailmaa me sitten oikeastaan olemme?"
huudahti Gordon kärsimättömästi.
"Me olemme", kuului Evansin vastaus, "saaressa, joka sijaitsee
monien muiden saarten joukossa lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa.
Sen nimi on... niin, totta tosiaan, minkä nimen se on saanut teidän
maantiedossanne?"
"Olemme nimittäneet sen Carrin saareksi", sanoi Robert. "Me olemme
nimittäin Carrin koulusta Aucklandista."
"Vai niin", lausui Evans hymyillen. "Sittenhän sillä on nyt kaksi
nimeä. Ennestään sen nimi on näet Uusi Hannover. Huomenna otamme
esille kartan ja tutkimme perin pohjin ympäristöämme. Mutta nyt
menemme makuulle!"
Ja hetkisen kuluttua joka mies oli yöpuulla. Ensin suljettiin ovet ja
ikkunat huolellisesti.
Mutta ajatellessaan vaaroja, jotka kenties väijyivät ulkona pimeässä,
pojat pysyivät tavattoman kauan hereillä sinä yönä.