Palatkaamme takaisin ystäviemme luo, ranskalaisluolaan.
Henri oli kovin pahoillaan siitä, että Robert ja hänen ystävänsä
olivat rikkoneet välinsä uudisasutuksen kanssa. Hän ei voinut olla
käymättä tilille oman itsensä kanssa -- hänestä tuntui kuin hän
kuitenkin tavallaan olisi ollut syypää hajaannukseen. Gordon koetti
kyllä alinomaa lohduttaa häntä ennustaen, että kerran vielä koittaa
päivä, jolloin nuo neljä eripuraista poikaa palaavat takaisin jo
siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät voi tulla toimeen omin
päin. Mutta niin mielellään kuin Henri uskoikin, että pojat pian
palaavat, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä varma; tunsihan hän
Robertin taipumattomuuden. Hän epäili suuresti, myöntääkö Robert
olleensa väärässä. Ja vielä levottomampi hän oli tulevaisuuden
suhteen ajatellessaan, että pieni uudisasukasyhdyskunta kaikesta
päättäen tulee viettämään vielä yhden talven Carrin saaressa, kenties
montakin talvea.
Sen vuoksi hän päätti tehdä kaiken, mitä ikinä saattoi,
kiinnittääkseen ympäristön ja varsinkin mahdollisesti ohi
purjehtivien laivojen huomion saareen. Kaisloista palmikoitu pallo,
joka oli kohotettu hätämerkiksi, sijaitsi vain noin sadan kyynärän
korkeudella, siis liian matalalla voidakseen näkyä kovinkaan kauas.
Mietittyään päänsä puhki keksiäkseen jotain oikein silmäänpistävää
Henri kutsui eräänä päivänä Baxterin luokseen ja kysyi häneltä, eikö
hänen mielestään suuri leija voisi olla hyödyksi tässä suhteessa.
"Katsopas, Baxter", hän selitti. "Purjekangasta, nuoraa ja muuta
senlaatuista meillä on yllin kyllin, ja jos nyt laitamme oikein
suuren jättiläisleijan, niin tottahan saamme sen kohoamaan melkein
tuhannen jalan korkeuteen. Vai mitä arvelet?"
"Niin, tuulta tässä maassa ainakin on kylliksi", sanoi Baxter.
"Voimmehan koettaa."
"Aivan niin. Päivällä tällainen leija näkyy kauas, ja yöllähän voimme
sitoa siihen lyhdyn, joten merenkulkijain on mahdoton olla sitä
huomaamatta."
Henri pani parastaan saadakseen keksintönsä toteutetuksi, eikä hänen
tarvinnut käyttää montakaan sanaa saadakseen toisetkin innostumaan
yritykseen. Gordonista tuuma oli mainio, ja hän toivoi hyvää tulosta
tällaisen leijan ilmaan kohoamisesta. Mitä pikkupoikiin tulee, heistä
oli tietysti hirveän hauskaa saada mokoma leikkikalu käytettäväkseen.
"Sillä pitää olla pitkä, pitkä, pyrstö!" sanoi Edvard. Costar pyysi
hartaasti, että leijan korvat tehtäisiin kyllin suuret, ja John
ehdotti, että se maalattaisiin hyvin koreaksi, niin että se olisi
mahdollisimman hassunkurisen näköinen.
Henri antoi lasten lörpötellä ja ilveillä, hänestä ei ollut lainkaan
ikävää, että he olivat niin innoissaan tuuman toteuttamisesta, vaikka
eivät täysin ymmärtäneetkään, ettei kaikki ollut vain leikkiä.
Jo samana päivänä, jolloin Robert ja hänen kolme ystäväänsä sanoivat
jäähyväiset ja lähtivät seikkailemaan, käytiin työhön käsiksi.
"Kylläpä Robertin silmät menevät pyöreiksi, kun hän näkee leijan",
sanoi Jack.
"Niin, jos se vain näkyy yli koko saaren. Mitä luulet Henri?" kysyi
Garnett.
"Näkyypä niinkin. Ja vielä paljon kauemmaksikin."
"Ihanko kotiin, Aucklandiin asti?" kysyi lapsellisesti John.
"Ei, John kulta" sanoi Henri ja pudisti päätään surumielisesti
hymyillen. "Ei Aucklandiin, sinne on liian pitkälti. Mutta tehkääpä
nyt oikein reippaasti työtä, sekä sinä John että te toisetkin. Saa
nähdä eikö Robertin, Crossin, Webbin ja Williamin tee mieli palata
kotiin, kun huomaavat mitä olemme tehneet."
Jo muutamien päivien kuluttua leija valmistui. Ja aika suuri se
olikin, ja niin luja että se hyvin olisi voinut kantaa jonkun
pojistakin ilmamatkallaan. Mutta siihen tarkoitukseen sitä ei
ollut rakennettu; sen täytyi olla luja voidakseen kestää tuulen
riuhtomista. Tietenkään ei moista jättiläisleijaa voinut hallita
käsin kuten niitä leijoja, joilla pojat olivat leikkineet kotona
Uudessa Seelannissa. Sen hoitamiseen täytyi käyttää pientä kelaa,
joka aikoinaan oli pelastettu aluksesta. Leijan köysi kierrettiin
kelaan, ja niin se oli valmis kohoamaan ilmaan.
Seuraavana päivänä piti ilmamatkan tapahtua, mutta sinä päivänä
puhkesi raivoava myrsky, sama rajuilma, joka yllätti Robertin
ja hänen toverinsa tuona kauheana yönä. Vielä toinenkin päivä
kului, ennen kuin leijan saattoi päästää ilmaan. Mutta lokakuun
17:ntenä kaikki pojat kokoontuivat heti välipalan syötyään luolan
ulkopuolelle, missä leija makasi maassa valmiina.
Pienemmät olivat innoissaan hauskasta leikistä, johon he saivat ottaa
osaa. Kun Henri tuli ulos ja alkoi panna leijaa purjehduskuntoon, he
kohottivat hänelle kaikuvan eläköön.
"Ja nyt päästämme sen valloilleen", sanoi Henri. "Baxter ja Edvard,
tarttukaapa kiinni kummitukseen! Moko ja Costar voivat auttaa teitä,
niin, te muut saatte kyllä myös olla mukana, Paul ja minä hoidamme
kelaa. Ja sinua Gordon pyydän antamaan merkin, milloin on päästettävä
irti! Sinähän voit laskea: yksi, kaksi -- kolme, ja kolmen jälkeen
päästämme sen ilmaan. Mutta mikä Pania vaivaa? Mitä ihmettä koira
tahtoo!"
"Niin, ja kuulkaa kuinka se ulvoo!" huudahti Jack katsellen Pania,
joka täyttä vauhtia loikkasi kivien ja kantojen yli metsään.
"Se on kai vainunnut jonkun eläimen jälkiä", sanoi Gordon. "Mutta on
ehkä kuitenkin parasta mennä katsomaan, mitä on tekeillä."
Jack ja Paul juoksivat sisään hakemaan pyssyjä, ja sitten joka mies
riensi koiran jäljessä.
He eivät ennättäneet pitkälle metsään ennen kuin näkivät Panin. Se
seisoi hiljaa puun juurella nuuskien -- naista, joka makasi kuin
kuollut maassa.
Hänellä oli yksinkertainen, mutta sievä puku, ja hän näytti noin
neljänkymmenen ikäiseltä. Laihalta ja sairaalta hän näytti, mutta
kuollut hän ei ollut, vaan hengitti vielä.
Nopeasti Paul juoksi kotiin luolaan ja toi pullon, josta Henri
tiputti muutamia pisaroita tajuttoman naisen kurkkuun. Se auttoi
heti. Hän avasi silmänsä ja katseli kummastuneena lapsiparvea, joka
häntä ympäröi. Iloisena hän ojensi kätensä leivänpalasta kohti, jonka
Paul hänelle tarjosi.
Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan nälkään.
Lopulta hän nousi hitaasti istualleen ja sanoi heikosti englannin
kielellä: "Kiitos, rakkaat lapset! Paljon kiitoksia!"
Pojat kantoivat hänet nyt kotiin ranskalaisluolaan, ja kun hän oli
saanut enemmän syödäkseen ja juodakseen, hän kertoi kuka hän oli ja
mitä hän oli kokenut.
Hänen nimensä oli Catherine Reddy ja hän oli syntynyt
Pohjois-Amerikassa. Siellä hän oli palvellut viimeiset kaksikymmentä
vuotta Albanyn kaupungissa William Penfield nimisen kauppiaan
perheessä. Kuukausi sitten hän oli astunut laivaan San Franciscossa
herra ja rouva Penfieldin seurassa, jotka aikoivat matkustaa
Chileen tervehtimään sukulaisiaan. Laivan nimi oli "Severn", ja
se oli mainio alus, mutta sen miehistö oli kaikkein kehnointa
roskaväkeä. Viikko sen jälkeen kun laiva oli lähtenyt matkalle,
miehistö teki kapinan. Heidän johtajansa, Walston-niminen merimies,
tappoi kapteenin, perämiehen ja Penfieldin puolisot. Catherine eli
Kate, jota nimeä hän mieluummin käytti, oli joutua saman kohtalon
uhriksi, mutta Forbes-niminen merimies, joka ei ollut aivan yhtä
raaka kuin hänen toverinsa, rukoili hänen henkensä puolesta, ja niin
hän pääsi kuoleman kynsistä. Samoin säästettiin toisen perämiehen
henki, lurjukset eivät näet voineet tulla ilman häntä toimeen, koska
eivät osanneet itse ohjata laivaa. Hän oli noin kolmekymmenvuotias,
nimeltään Evans, ja hänen täytyi nyt ohjata etelään. He aikoivat
kiertää Kap Hornin, laskea maihin Afrikkaan ja ruveta harjoittamaan
orjakauppaa.
Mutta eräänä päivänä laivassa puhkesi tulipalo, ja liekit levisivät
niin tuhoisasti, että "Severn" oli auttamattomasti hukassa. Miehistö
laski silloin vesille veneen, kokosi kiireesti joukon ruokatavaroita
ja ampuma-aseita ja syöksyi veneeseen. Näin he olivat onnellisesti
pelastuneet palavasta laivasta, mutta pian läheni uusi uhkaava vaara.
Nousi rajuilma ja heidän pieni aluksensa pyöri kuin pähkinänkuori
kuohuvilla laineilla. Viimein eräänä yönä, kun myrsky raivosi
pahimmillaan, heittivät laineet veneen tämän maan rantaan. Sitä ennen
myrsky oli pyyhkäissyt veneestä viisi miestä, vain Kate ja kaksi
merimiestä oli siis jäljellä. Heidät myrsky heitti rantaäyräälle,
jolloin Kate jäi makaamaan puolittain veneen alle. Maailma musteni
hänen silmissään, ja hän vaipui horroksiin. Varhain aamulla hän
kuitenkin tointui, kuuli ääniä läheltään, ja piilopaikastaan hän
kauhukseen näki Walstonin ja kahden muun merimiehen, Brandtin ja
Rockin, tulevan kohti venettä. Ja hän oli varmasti luullut heidän
hukkuneen! Pian hän ymmärsi, että he vasta nyt olivat huomanneet
toverinsa, Forbesin ja Richardin. He alkoivat hieroa ja pyörittää
näitä, ja saivat heidät viimein virkoamaan. Sitten he keskustelivat
yhdessä mihin ryhtyä.
"Missähän päin maailmaa me oikeastaan olemme?" kysyi Richard.
"Niin, kukapa sen tietää? Mutta mitäs siitä?" arveli Walston. "Nyt ei
muuta kuin koettaa pyrkiä täältä pois."
"Miten on aseiden laita?" kuului Forbesin ääni.
"Mainiosti! Tässä ovat ampuma-aseet". Hän otti laiva-arkusta esille
viisi pyssyä, "ja tässä on, mitä pistää niiden suuhun".
"Siinäkö kaikki luotimme?" huudahti Rock ja viittasi pieneen myttyyn,
joka oli Walstonin kädessä. "Niitä on jotenkin vähän, jos pitää
tapella villejä vastaan."
"Mihin panitte Evansin?" kysyi Forbes.
"Hänestä on Cope pitänyt huolen. Ei hän niinkään pian pötki pakoon.
Ja jos hän alkaa metkuilla, niin minä pidän kyllä hänet kurissa",
irvisteli Walston.
"Entä Kate?"
"Mennyttä kalua, toverit. Hänestä olemme kuitit!"
"Sepä onni onnettomuudessa", sanoi Rock. "Hän olisi vain ollut
vastuksenamme, ja sitä paitsi hän voisi lörpötellä meistä monenmoisia
juttuja."
Kun merimiehet vähän myöhemmin jättivät rantaäyrään ja kulkivat
Evansin kanssa itään päin, uskalsi Kate ryömiä ulos kätköstään. Hän
suuntasi kulkunsa metsään ja harhaili kunnes viimein väsymyksen,
nälän ja vilun näännyttämänä vaipui maahan. Juuri silloin pojat hänet
löysivät.
Onnettoman naisen kertomus antoi Henrille ja Gordonille paljon
ajattelemisen aihetta. He käsittivät, että heidän ja toverien henki
oli vaarassa, jos Walston ja hänen joukkonsa löytäisivät tien heidän
asuntoonsa. Tietysti merimiehet koettivat parhaansa mukaan saada
veneensä taas purjehduskuntoon, mutta siihen tarvittiin työkaluja.
Jos he nyt keksisivät, että ranskalaisluola sisälsi sekä työkaluja
että aseita ja elintarvikkeita, he tulisivat varmaan sen enempää
lupaa kysymättä raastamaan pois kaiken haluamansa. Ja jos pojat
vastustaisivat, he ampuisivat luodin heidän päänsä läpi.
Entä Robert ja hänen kolme toveriansa, heitä uhkasi vielä suurempi
vaara. Kuinka helposti he saattoivat joutua murhaajien käsiin!
Henri tiesi heti, mitä oli tehtävä. Hetkeäkään tuhlaamatta hän aikoi
vielä samana iltana purjehtia veneellä jokea alas. Sen suulla hän
toivoi tapaavansa pojat tai ainakin jotain, joka johtaisi hänet
heidän jäljilleen.
Paul pyysi päästä mukaan, mutta Henri ei ottanut seurakseen muita
kuin Mokon, veneessähän täytyi olla tilaa noille neljälle eksyneelle
lampaalle.
Nyt ei enää voinut olla kysymystäkään leijan ilmaretkestä. Samallahan
olisi näytetty viholliselle suorin tie luolaan.
Pojat pysyivät siis sisällä koko sen päivän ja kuluttivat aikaansa
kertomalla Katelle omia kokemuksiaan. Kuullessaan, kuinka monta
kovaa hänen nuoret pelastajansa olivat kokeneet, tuo hyvä nainen
lupasi mielessään, että hän tästedes pitää huolta heistä ja on heille
äidin sijaisena. Hän oli jo ennättänyt kiintyä Johniin ja Costariin.
Pikku veitikoikseen hän kutsui heitä, ja pojatkin pitivät hänestä
jo paljon. Jack, joka juuri parhaillaan luki Robinsoniaan, ainakin
kolmattakymmenettä kertaa, tahtoi että Katelle annettaisiin nimeksi
Perjantai, sillä niin kuin villi mies oli ajautunut Robinsonin
saareen perjantaipäivänä, niin oli Katekin tullut uudisasutuksen
jäseneksi samana viikonpäivänä.
Kello kahdeksan illalla Henri ja Moko lähtivät purjehtimaan jokea
alas. He eivät ottaneet mukaan muuta kuin vähän ruokaa, kaksi
revolveria ja pari metsästyspuukkoa. Mitään erikoista ei tapahtunut
ennen kuin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin he purjehtiessaan
alas Itävirtaa huomasivat tulta metsässä.
"Laskehan minut maihin, Moko!" sanoi Henri. "Se ei voi olla muuta
kuin nuotio. Joku on varmaan majoittunut tuonne puitten väliin."
"Eikö minun pitäisi tulla mukaan?" kuiskasi Moko. Mutta Henri tahtoi
mieluummin mennä yksin, oli tärkeätä päästä hiipimään niin hiljaa
kuin mahdollista, kukaties vaikka juuri nuo merimieslurjukset
majailisivat tässä metsässä. Hän pisti revolverin vyöhönsä, otti
metsästyspuukon käteensä ja hyppäsi maihin heti kun Moko laski
rantaan.
Kymmenkunta askelta hän hiiviskeli puulta puulle, mutta pysähtyi
yhtäkkiä: hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt jonkun ryömivän
vastaan.
Samassa silmänräpäyksessä kajahti raivoisa ulvonta, sitten syöksyi
suuri eläin korkeasta ruohikosta. Se oli jaguaari.
Joku huusi apua kovalla äänellä. Henri tunsi äänen -- se oli Robertin!
Henri ymmärsi heti tilanteen. Jaguaari oli syöksynyt Robertin päälle
ja painoi häntä allensa, niin ettei poika kyennyt liikuttamaan
itseään, vielä vähemmän käyttämään aseitaan.
Mutta kuka tuossa tuli juosten? Williamhan se oli. Hätähuudot
olivat herättäneet hänet, nopeasti hän sieppasi pyssynsä, nosti sen
poskelleen ja oli laukaisemaisillaan. Mutta silloin huusi Henri
hänelle: "Älä ammu!"
Hämmästyneenä William laski pyssyn alas ja näki samassa Henrin
syöksyvän petoeläimen kimppuun. Se jätti nyt Robertin rauhaan ja
kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Mutta Henri oli jaguaaria
nopsempi; salaman nopeudella hän iski veitsensä vartta myöten sen
rintaan, ja ilkeästi sähisten iso peto vaipui kuolleena maahan. Sitä
ennen se kuitenkin ennätti iskeä käpälänsä Henrin olkapäähän, johon
tuli syvä mutta ei vaarallinen haava.
"Hei, mistä sinä siihen tupsahdit", huudahti William heti saatuaan
puhekykynsä takaisin.
"Siitä ennätämme kyllä vielä puhua. Hanki nyt vain Cross ja Webb
tänne, ja lähdetään sitten kaikki pois täältä."
"Salli minun ensin kiittää sinua monta, monta kertaa", änkytti
Robert. "Sinä olet pelastanut henkeni, Henri! Sitä en koskaan unohda."
"Tiedätkö mitä, Robert! Minä en totisesti ole tehnyt rahtuakaan
enempää kuin mitä sinä minun asemassani olisit tehnyt. Olemmeko siitä
yhtä mieltä? -- Antakaapa minulle nyt jokin riepu tähän naarmuun,
jonka tuo peto minulle lahjoitti. Kiitos, William. Nenäliinasi on
vallan mainio tähän tarkoitukseen. Tahdotko sitoa sen? Ja nyt saatte
kuulla."
Henri kertoi sitten, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun Robert
ystävineen oli lähtenyt ranskalaisluolasta. Hän ilmoitti, että joukko
raakoja miehiä kuljeskeli saaressa ja että hän siitä syystä oli
kieltänyt Williamia ampumasta, laukaushan olisi heti johtanut roistot
jäljille. "Myönnättekö nyt minun olevan oikeassa, kun pyydän teitä
seuraamaan minua kotiin toisten luo."
"Myönnämme!" huudahti Robert. "Sen totta vie saat uskoa. Ja mitä
minuun tulee, Henri, niin vakuutan, että tästä lähtien taivun
tykkänään sinun tahtosi mukaan. Niin viisaasti sinä käyttäydyit, ja
niin uljaasti." Robertin ääni sortui, hän ei tahtonut löytää sanoja
kiittääkseen Henriä reippaasta menettelystä.
Heti päivän valjetessa kaikki kuusi lähtivät kotimatkalle veneellä.
Veneessä oli kyllä jotenkin ahdasta, mutta matka sujui sittenkin
ilman mitään onnettomuutta.
Ranskalaisluolassa ilo oli suuri, kun koko pikku yhdyskunta taas oli
koolla. Vastedes oli nuorten uudisasukkaiden tunnussanana aina oleva:
yksimielisyys on voimaa! Silloin he kyllä pystyvät voittamaan vaarat,
jotka nyt heitä uhkasivat.