Herättyään Robert juoksi ensi työkseen rannalle ja tuijotti yli
aaltojen. Yksi ainoa silmäys riitti todistamaan, ettei täältäkään
voinut nähdä maata.
Mutta, ajatteli hän itsekseen, eihän saari kuitenkaan voi olla niin
mahdottoman kaukana Amerikan mantereesta. Sen vuoksi täytyy laivojen,
jotka ovat Magalhãesin salmen kautta matkalla Chileen ja Peruun,
kulkea itärannikon ohi. Lienee siis viisainta, että asetumme jonnekin
tänne läheisyyteen. Ja Robert olikin varsin oikeassa.
Saatuaan toverinsa valveille hän selvitti heillekin mielipiteensä.
Sitten he kaikki neljä tutkivat tarkoin ympäristön. Siihen, missä
virta laski mereen, oli muodostunut pieni satama, sama, jonka
Henrikin aikoinaan oli huomannut.
"Jospa olisimme ajautuneet tänne", sanoi Cross.
"Niin, sanopas muuta", vastasi Robert. "Silloin ei laivamme
luultavasti olisi hajonnut, ja me olisimme voineet purjehtia kotiin
jo kauan sitten."
Satamaa ympäröivien kallioiden takana levisi suunnattoman suuri metsä
niin kauas pohjoiseen kuin silmä kantoi. Ja kallioiden välissä Robert
ja hänen ystävänsä keksivät luolan toisensa jälkeen -- senlaatuisia
asumuksia oli siellä yllin kyllin. Perinpohjaisesti tarkastettuaan
ympäristön pojat päättivät muuttaa erääseen kallioluolaan kappaleen
matkaa virrasta. Se oli ainakin yhtä suuri kuin ranskalaisluola, ja
sen lisäksi sillä oli se etu, että aivan sen vieressä oli useampia
pienempiä luolia. Robert ja hänen toverinsa katsoivat saavansa
luolasta mainion asunnon.
Koko sen päivän he kuljeskelivat pitkin rantaäyrästä jännittynein
mielin tähystäen, näkyisikö mitään laivaa merellä. Mutta turhaan he
tähystivät, meri lepäsi aina yhtä autiona. Ja niin hartaasti kuin
he tuijottivatkin merelle, eivät he nähneet muuta kuin ilmaa ja
vettä, eivät huomanneet edes "valkoista pilkkuakaan", josta Henri oli
puhunut.
Kun he illalla istuivat virran luona aterioimassa, tuli puheeksi,
milloin he palaisivat ranskalaisluolaan noutamaan kapineitaan. Cross
ehdotti, että he jo seuraavana päivänä lähtisivät sinne, mutta siihen
ei Robert suostunut. Hän tahtoi, että he ensin tekisivät retken
saaren pohjoisimpaan kohtaan; kuka tiesi vaikka he sieltä näkisivät
maata jossain läheisyydessä.
"Niin, mutta silloinhan kestää kauan ennen kuin pääsemme takaisin
ranskalaisluolaan", muistutti William. Sekä hänen että Webbin ja
Crossin naama venyi varsin pitkäksi sitä ajatellessa.
"Voi", arveli Robert. "Matkamme pohjoiseen voimme suorittaa parissa
päivässä tai enintään kolmessa. Ja minun mielestäni meidän pitäisi
ottaa selkoa siitä, miltä siellä näyttää, ennen kuin täydellä todella
asetumme tänne."
Sillä oli asia ratkaistu, ja seuraavana aamuna pojat lähtivät päivän
koittaessa taivaltamaan pohjoista kohti.
He kulkivat pitkin rannikkoa ja saapuivat päivällisaikaan pienelle
joelle, jolle Robert antoi nimen _Pohjoispuro_. He lähtivät
seuraamaan tätä jokea ja joutuivat siten jotenkin kauas länteen.
Kolmen ajoissa ehdotti Robert, että he kääntyisivät oikealle, mutta
samassa Cross tarttui häntä käsivarteen, osoitti eteensä ja virkkoi:
"Katsos tuonne. Mikähän se on?"
Jotain liikkui puron reunalla rehottavassa kaislikossa. Mahtoi olla
iso eläin, sillä se liikkui kovin raskaasti.
Ääneti ja varovasti pojat hiipivät lähemmäksi ja näkivät silloin
hyvin sarvikuonon näköisen eläimen. Robert ja Cross sieppasivat
nopeasti pyssynsä ja laukaisivat. Mutta vaikka kumpikin varmasti
tiesi luotinsa osuneen, he näkivät kuitenkin eläimen syöksyvän
vedestä ja juoksevan metsän tiheikköön. Eläimen nahka oli varmaankin
liian paksu, luodit eivät kyenneet sitä lävistämään.
"Se oli tapiiri", sanoi Robert. "Antaa mennä vain. Emme kuitenkaan
voi sitä mihinkään käyttää."
Seuraavana päivänä sää muuttui. Jo aamusta alkaen taivaalla ajeli
raskaita, harmaita pilviä, ja tuuli oli kääntynyt länteen. Se ennusti
rajuilmaa. Sen vuoksi pojat panivatkin parastaan ennättääkseen
päämääräänsä vielä samana päivänä.
Kellon käydessä viittä leimahti ensimmäinen salama, jota seurasi
kumea ukkosen jyrähdys. Ja siitä hetkestä alkaen tuli salama toisensa
jälkeen, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen.
Mutta Robert ja hänen seuralaisensa eivät pelästyneet, kulkivat
vain yhä edelleen siinä uskossa, että kohta saapuisivat rannikolle.
Ja aivan oikein! Muutamia tunteja myöhemmin, noin kello kahdeksan
ajoissa, tuli hyökyaaltojen kohina selvästi heidän kuuluvilleen.
Mutta nyt oli taivas kauttaaltaan niin mustien myrskypilvien
peitossa, että he tuskin saattoivat toivoa näkevänsä enää mitään sinä
iltana.
"Juostaan aika vauhtia!" huusi Webb ja lähti livistämään. "Voimme
ehkä vielä nähdä hiukan, niin kauan kuin on jonkin verran valoisaa."
Ja niin he lähtivät juoksemaan. Jokaisen mieltä innosti ajatus, että
he nyt ehkä riensivät kohti toiveittensa päämäärää, että tuolla
heidän edessänsä oli elämä ja maailma. Mitähän jos vain kapea salmi
erottaisi heidät manteresta!
Yhtäkkiä William seisahtui paikalleen kuin naulittuna. Kun muut
ennättivät hänen luokseen, hän osoitti johonkin, joka häämötti hänen
edessään rantatöyräällä.
Lähemmin tarkastaessaan pojat huomasivat sen veneeksi. Se lojui
toisella kyljellään, ja niemellä aivan sen vieressä makasi -- _kaksi
ihmistä_.
Pojat kiiruhtivat heti molempia ruumiita kohti -- sillä ruumiita ne
tietysti olivat? Vai olivatko ne todella vainajia, nuo kaksi olentoa,
jotka makasivat rantahiekalla.
Robert seisahtui ja pysäytti ystävänsäkin. Tämä äkkiarvaamaton
näky kammotti häntä, kammotti heitä kaikkia. Ja seuraavassa
silmänräpäyksessä he kääntyivät. Tuskinpa he itsekään tiesivät, mitä
tekivät tai miksi niin tekivät, he vain juoksemistaan juoksivat niin
lujasti kuin jaksoivat, takaisin metsään, mistä olivat tulleetkin.
Yö saapui, tuli pilkkosen pimeä. Vain silloin tällöin välähti räikeä
valo, kun salama tulijuovana leimahti synkällä taivaalla. Vähitellen
lakkasi kuitenkin ukkonen, mutta myrsky raivosi yhä väsymättömällä
voimalla, ja rantoja vasten särkyvien aaltojen pauhina kuului kuin
ukkosen jyrinä. Rantaäyräällä oli mahdoton kulkea, sillä tuuli
pyöritti hiekkaa niin että silmiä sokaisi; metsässä ei liion ollut
parempi, sillä ulvovassa myrskyssä siellä kaatui mahtava puu toisensa
jälkeen.
Oli oikein Jumalan ilma.
Pojat eivät ummistaneet silmiänsä sinä yönä eivätkä saaneet
hetkenkään lepoa, siitä rajuilma piti huolen. Ja mihin rajuilma ei
kyennyt, sen tekivät levottomat ajatukset heidän aivoissaan. Keitä
mahtoivat haaksirikkoiset olla? Villi-ihmisiäkö, joiden mieleen
saattoi juolahtaa ottaa heidät hengiltä ensi näkemällä? Olivatko nuo
kaksi miestä kuolleita vai elivätkö he? Näin pojat kyselivät alinomaa
itseltään ja toisiltaan, vaikka tiesivät, että vasta seuraava päivä
saattoi antaa heille vastauksen.
Kauhistuneina ja peloissaan he luulivat joka silmänräpäys kuulevansa
ääniä, jotka huusivat apua jossakin hyvin kaukana. Mutta kun he
sitten oikein jännittivät kuuloansa, he eivät kuulleetkaan muita
ääniä kuin meren ja myrskyn lakkaamattoman ulvonnan.
"Meidän pitäisi oikeastaan hävetä", sanoi Robert monta kertaa
tovereilleen. "Täällä me makaamme emmekä liiku paikaltamme, vaikka
tuolla rannikolla ehkä on haaksirikkoisia avun tarpeessa. Meidän
pitäisi kiirehtiä rantaan."
Niin -- pitäisi. Pojat olivat aivan samaa mieltä, että piti auttaa
siinä, missä apu oli tarpeen. Mutta he eivät voineet. Heidän
tahtoaan lujempi voima pidätti heitä ja esti heitä täyttämästä
velvollisuuttaan. He eivät itsekään ymmärtäneet. Toista vuotta he
nyt olivat eläneet autiossa saaressaan, olivat raataneet ja kokeneet
kovia, olivat oppineet elämään ja toimimaan omin voimin, ja nyt, kun
toden teolla kysyttiin miehuutta, he kaikki menettivät malttinsa. He
olivat siis vain lapsia -- sittenkin, vaikka olivat kokeneet paljon
suurempia vastoinkäymisiä kuin moni aikuinen mies.
Päivän valjetessa he kuitenkin rohkaisivat mielensä. He huomasivat,
että oli oikeastaan aivan turha pelätä mitään. Jos haaksirikkoiset
olivat kuolleet, eivät he tietysti voineet vahingoittaa heitä, ja jos
he taas olivat hengissä, miksi he oikeastaan tekisivät pojille pahaa?
Siispä: Alas rantaäyräälle!
Oli vaikea kulkea eteenpäin vastatuulessa ja tupruavassa hiekassa,
mutta he pitivät kiinni toisistaan, ja siten heidän kuitenkin
onnistui viimein päästä paikalle, missä edellisenä iltana olivat
nähneet veneen.
Ja siinä se vieläkin oli, samassa asennossa kuin eilenkin. Mutta
missä olivat molemmat ihmiset? Poissa?
"He olivat siis sittenkin eläviä ihmisiä!" huudahti William.
"Niinkö arvelet", tuumi Robert. "Se ei ole niinkään varma."
"Eikö varma? Mitä tarkoitat? Kun he kerran ovat menneet tiehensä?"
Robert osoitti merta. "Eiköhän vain pakovesi ole tempaissut heidät
mukanaan?" hän sanoi. "Katsotaanpa." Hän kohotti kaukoputken
silmälleen, mutta vaahtopäisillä laineilla ei näkynyt mitään.
Pojat kiiruhtivat nyt veneelle. Se oli tyhjä, puolikannellinen, noin
kolmenkymmenen jalan pituinen. Ylähangan puolella oli parras kokonaan
musertunut kallioista rantaa vasten, masto oli taittunut juuresta,
ja purjeista oli vain jokin riekale jäljellä. Peräpeilissä oli kaksi
sanaa: _Severn -- San Francisco_.
Laiva oli siis kotoisin Amerikasta.
Amerikasta! Olisiko manteren rannikko sittenkin lähellä.