Syyskuu tuli ja meni. Ilmassa tuntui kevättä.
Eräänä lokakuun iltana istui neljä ranskalaisluolan poikaa nuotion
ääressä järven etelärannalla. Valkea roihusi iloisesti suuren hongan
juurella, ja pojat olivat parhaillaan paistamassa muutamia sorsia.
Kun he olivat syöneet, kietoutui kolme heistä vaippoihinsa ja
laskeutui levolle. Neljäs jäi vartioimaan.
Nämä neljä poikaa olivat Robert, Cross, Webb ja William. He olivat
heittäneet hyvästi tovereilleen ja ranskalaisluolalle ja aikoivat
tästedes tulla toimeen omin päin.
Tämä oli tapahtunut seuraavasti.
Henrin ja Robertin välit olivat talven kuluessa käyneet yhä
kireämmiksi. Gordon koetti tarmokkaasti saada aikaan sovintoa, mutta
turhaan. Robert _tahtoi_ riitaa Henrin kanssa. Ei sekään auttanut,
että Henri tarjoutui luopumaan hallituksesta ja jättämään sen
Robertin käsiin. Suurin osa pojista vastusti näet kynsin hampain
sellaista ratkaisua.
Viimein Robert ja hänen liittolaisensa kävivät niin
hurjapäisiksi, että he eräänä päivänä, heti kun jää oli kokonaan
sulanut sekä virrasta että järvestä, ilmoittivat Henrille ja
Gordonille hämmästyttävän uutisen. He eivät enää tahtoneet asua
ranskalaisluolassa, he tahtoivat elää omin päin tottelematta ketään
muuta.
"Mutta kuinka ihmeessä saatatte ajatella jotain sellaista?" kysyi
Gordon. "Mistä syystä olen teille vastenmielinen. Vai Henriäkö ette
voi sietää?"
"Niin, juuri Henriä!" vastasi Robert, ja hänen liittolaisensa
nyökkäsivät kiivaasti päätään. "Niin, Henriä."
"Mitä olen teille tehnyt?" Henri Martinet huudahti ja katsoi Robertia
suoraan silmiin.
"Mitäkö olet meille tehnyt? Olet tehnyt sen, että _meidän täytyy
totella sinua_. Meidänkö, englantilaisten, täytyy olla sinunlaisesi
muukalaisen vallan alaisia! Ensin pantiin amerikkalainen meitä
hallitsemaan. Se vielä jotenkin kävi päinsä. Nyt hallitsee meitä
ranskalainen. Ensi kerralla valitaan ehkä Moko tai Pan." Robert
aivan kiristeli hampaitaan sinkauttaessaan nämä sanat suustaan, niin
raivoissaan hän oli.
Henri pysyi aivan levollisena. "Olkoon menneeksi", hän sanoi vain.
"Ei kukaan tietysti voi kieltää teitä lähtemästä täältä."
"Eipä suinkaan", keskeytti Cross, "ja huomenna lähdemme".
"Niin, huomenna", lisäsi Robertkin.
"Kunpa ette vain tulisi tätä katumaan!" sanoi Gordon tyynesti. Hän
huomasi, että oli turhaa koettaa saada Robertia ja hänen ystäviänsä
järkiinsä.
Robert oli pannut muistiinsa tiedot, jotka Henri kerran oli tuonut
oloista Carrin saaren itäosissa, ja niihin luottaen hän nyt
uskalsi rikkoa välit Henrin ja toisten kanssa. Tiesihän hän, että
kauempana idässä oli suuria metsiä ja jokia, siis metsästykselle ja
kalastukselle soveliasta alaa -- vieläpä siellä oli luoliakin, joihin
voi laittaa asunnon itselleen.
Kaikesta päättäen saattoi siis sillä puolen saarta tulla toimeen
yhtä hyvin kuin siinä, mihin pikku yhdyskunta oli asettunut,
ranskalaisluolassa ja Panin arkihuoneessa. Ja kun Robert keskusteli
Crossin, Webbin ja Williamin kanssa esittäen heille tuumiaan, he
myönsivät heti hänen olevan oikeassa.
Niinpä siis nuo neljä "kapinoitsijaa" istuivat nyt paistamassa sorsia
kaukana ranskalaisluolasta. He olivat matkalla siihen osaan maata,
joka oli heidän halunsa päämäärä.
He olivat lähteneet kotoa aikaisin aamulla. Henri, Gordon ja toiset
pojat olivat olleet oikein suruissaan jättäessään heille hyvästi. Ja
Crossin, Webbin ja Williamin, yksinpä Robertinkin oli hyvin vaikea
pysyä "arvokkaan" näköisenä, mutta he purivat hammasta eivätkä olleet
tietävinään: he olivat kaikki neljä liian itsepintaisia näyttääkseen,
kuinka raskaalta heistäkin lähtö tuntui nyt kun tosi tuli eteen.
He eivät ottaneet mukaansa paljon tavaroita. Toistaiseksi he
tahtoivat vain tutkia seutuja ja etsiä paikkaa minne voisivat
rakentaa tulevan pesänsä. Sen vuoksi heillä ei ollut muuta
kannettavaa kuin kaksi pyssyä ja kaksi kirvestä, neljä revolveria,
muutamia onkia ja verkkoja, matkaviitat ja taskukompassi sekä
muutamia säilykerasioita. Sen lisäksi kumivene, jonka Henri
ystävällisyydessään oli lainannut heille. Kun he viikon ajan
kuljettuaan olivat löytäneet paikan, johon saattoivat laittaa kodin,
he aikoivat kääntyä takaisin ranskalaisluolaan noutamaan sen, mikä
heille kuului laivasta pelastetuista kapineista.
Viisi kuusi mailia seikkailijamme kulkivat ensimmäisenä päivänä.
Seuraavana aamuna he heräsivät kovin viluisina. Nuotio oli kyllä
palanut koko yön, mutta sen lämpö ei riittänyt haihduttamaan kevätyön
kovaa kylmyyttä.
Pojat lähtivät heti kulkemaan pitkin järven rantaa ja taivalsivat
noin kello ll:een kertaakaan levähtämättä. Sitten he seisahtuivat
pienen lahden rannalle ja paistoivat vähän metsänriistaa, jonka
William oli aamulla ampunut. Ruoka ei tosin ollut yhtä maukasta kuin
Mokon keittiössä valmistettu -- Cross oli nyt kokkina -- mutta se
painui kuitenkin alas.
Syötyään he kulkivat eteenpäin. He saapuivat suureen tammi- ja
havumetsään ja huomasivat, että kaikkialla missä he kulkivat oli
runsas ja vaihteleva eläinkunta; näillä seuduin oli metsästäjällä
nähtävästi yhtä paljon työtä kuin kauempana lännessä.
Kuuden ajoissa iltapuolella he saapuivat Itävirralle, ja täällä
Robert huomasi puiden välissä sammuneen nuotion jäännöksiä. Tässä
siis Henri, Moko ja Paul olivat majailleet silloin kun he olivat
liikkuneet näillä mailla. Robert ja hänen toverinsa päättivät levätä
ja söivät illallisensa samojen puiden varjossa kuin aikoinaan ne
toverit, jotka he nyt olivat jättäneet.
Robert vaipui mietteisiin siinä maatessaan. Katuiko hän jo
poislähtöään? Sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei sitä ainakaan
näyttänyt. Mutta hänen pienet ystävänsä Cross, William ja Webb
toivoivat salaa että he olisivat nyt kotona turvallisessa luolassa
eivätkä vaeltaisi tuntemattomia erämaita. Mutta "kun on sanonut
A:n, on sanottava myös B", kuuluu sananlasku, ja näin oli pikku
muuttolaistenkin käynyt. He olivat kerta kaikkiaan liittyneet
Robertiin, sen vuoksi heidän täytyi seurata häntä, kävi miten kävi.
Seuraavana päivänä he kulkivat kumiveneellä Itävirran yli, ja sitten
jatkui matka eteenpäin rannikkoa kohti.
Siitä tuli pojille kova päivä. Tuntikausia heidän täytyi suurella
vaivalla raivata itselleen tietä tiheän viidakon halki tai rämpiä
laajojen rämeiden poikki.
Kello kahdentoista ajoissa he levähtivät. He olivat nyt saapuneet
sille paikalle, josta Henri veljineen oli koonnut pinjankäpyjä.
Robert ja hänen seuralaisensa maistelivat myös näitä hyvänmakuisia
hedelmiä, mutta eivät uskaltaneet poimia niitä paljon, koska eivät
kuitenkaan voineet liikoja kantaa, siitäkään syystä, että heidän
täytyi yhtä mittaa tarttua kirveeseen raivatakseen tiheätä verkkoa,
jonka oksat olivat punoneet heidän tielleen.
Oli jo pimeä, kun he saapuivat rannikolle. He eivät tosin nähneet
merta, mutta kuulivat sen yksitoikkoisen, juhlallisen kohinan.
Pian leimusi kuivista risuista laadittu nuotio korkealle ilmaan.
Robert oli ampunut pari metsäkanaa, jotka paistettiin ja syötiin, ja
pian kolme pienempää poikaa kuorsasi pinjan juurella.
Robertkin oli väsynyt, sanomattoman väsynyt. Hän piti kuitenkin
silmänsä auki melkein koko yön. Mutta viimein väsymys voitti
hänetkin. Ja kun aurinko seuraavana päivänä nousi, se lämmitti
säteillään neljää uupunutta poikaa, jotka nukkuivat niin sikeästi
ja rauhallisesti kuin makaisivat kotonaan vanhempainsa talossa
Aucklandissa eikä autiossa saaressa keskellä valtamerta.