Oli aivan oikeudenmukaista, että Henri Martinet oli näin joutunut
nuoren uudisasukasyhdyskunnan johtajaksi. Hän ansaitsi todellakin
enemmän kuin kukaan muu tovereistaan tämän kunnian. Henri oli
aina esiintynyt poikana, jolla oli sydän paikallaan, ja siitä
hirvittävästä päivästä alkaen, jolloin hän kaiken hämmennyksen
keskellä piti yllä rohkeutta ajelehtivassa aluksessa ja oli ainoa,
jonka pää oli selvä ja tahto luja -- siitä päivästä alkaen olivat
toiset luottaneet eniten häneen ja pitäneet eniten hänestä.
Ainoastaan Robert ja hänen liittolaisensa kantoivat kaunaa reipasta
ranskalaispoikaa kohtaan.
Gordon oli sekä iloissaan että huolissaan vaalin tuloksesta. Hän oli
iloinen koska tiesi, etteivät uudisasukkaat voisi saada parempaa
johtajaa kuin Henri. Mutta samalla hän oli levoton, sillä hän
arvasi että Henrin menestys saattaa Robertin ja hänen ystävänsä
vielä leppymättömämmiksi, ja siitä seuraa yhä enemmän riitaa ja
eripuraisuutta.
Talvi läheni nyt ripein askelin. Pian olisi ilma niin kylmä ja kolea,
ettei enää voinut kulkea pitkää matkaa Laivalahdelle.
Mutta Henri ei tuhlannut aikaa. Hän oli nähnyt, että hätälippu, joka
liehui lahden töyräällä, oli repeytynyt riekaleiksi myrskyssä, ja
määräsi Baxterin kiireesti palmikoimaan ontelon pallon sitkeistä
kaisloista. Heti kun se oli valmistunut, se vietiin lahdelle ja
nostettiin tankoon lipun asemesta; se kesti kyllä tuulia ja säitä,
tuuli puhalsi näet kaislakudoksen läpi vahingoittamatta palloa.
Tämä retki Laivalahdelle tapahtui 17:ntenä kesäkuuta. Siitä lähtien
laski lämpömittari nopeasti, kovia pakkasia oli pian odotettavissa.
Sen vuoksi vedettiin vene maihin ja peitettiin paksulla
purjekankaalla, jottei se halkeilisi pakkasessa. Ja koska maa ennen
pitkää kovettuisi niin, että sitä ei enää voinut kaivaa, tuli
Baxterille ja Williamille kiire kaivaa koko joukko salahautoja; sen
ohella he virittivät ansoja ja loukkuja. -- Mokon keittiöhän vaati
yhä tuoreita ruokavaroja, ja ruutia täytyi säästää, joskin Robertilla
ja hänen metsästystovereillaan oli palava halu pamauttaa luoteja
riistaeläinten nahkaan.
Kesäkuun alkupäivinä jäätyi joki, ja muutamia päiviä myöhemmin
järvikin oli paksun jään peitossa. Pian oli lämpömittarin elohopea
laskenut kokonaista 20 astetta jäätymispisteen alapuolelle.
Sisällä luolassa elämä kulki päivästä päivään samaa menoaan kuin
viime vuonnakin. Henri ei tehnyt mitään muutoksia päiväjärjestykseen,
jonka Gordon aikoinaan oli laatinut, ja kaikki kävi rauhallisesti ja
levollisesti. Henrin näytti olevan hyvin helppo, helpompi kuin hänen
edeltäjänsä, saada jokainen tekemään velvollisuutensa, jopa Robert ja
hänen liittolaisensakin tottelivat Henriä murisematta. Mutta silti
he eivät olleet ystävällisiä häntä kohtaan. Päinvastoin. He tuskin
puhuttelivat häntä tai ketään muuta, he pysyivät yhdessä erillään
muista ja varmaankin suunnittelivat jotain, mutta mitä, sitä ei
kukaan vielä tiennyt.
Henri puolestaan koetti tehdä oikeutta kaikille, ja kun oli
ryhdyttävä johonkin, joka kysyi erittäin suurta rohkeutta ja
nerokkuutta, hän oli itse aina ensimmäisenä käymään käsiksi. Ei
Pauliakaan säästetty: hän sai kokea kovaa nyt, kun hänen veljensä
oli työnjohtajana, mutta työ ja vaivat eivät näyttäneet häntä paljon
rasittavan. Päinvastoin saattoi sanoa, että Paul nyt vähitellen
loi raskasmielisyyden yltään ja sai hiukkasen entistä luonnettaan
takaisin. Hän, joka kokonaisen vuoden oli ollut vain varjo entisestä
itsestään, saattoi nyt taas temmeltää samanikäisten toveriensa
kanssa, ja hänen reipas naurunsa, jonka hän näytti jo melkein
unohtaneen, kaikui taas, kun pojat päättyneen päivätyön jälkeen
kokoontuivat ranskalaisluolaan viettämään pitkää pimeää talvi-iltaa
leikkimällä, laulamalla ja vilkkaassa keskustelussa.
Koulussa työskenneltiin ahkerasti ja säännöllisesti. Pikkupojat
edistyivät huomattavasti, ja samalla isot pojat, jotka toimivat
heidän opettajinaan, kokosivat enemmän tietoja. Joka ilta joku
luki ääneen, tavallisesti jotain matkakertomusta tai kuvausta
historiallisesta tapahtumasta. Sen jälkeen oli "soitannolliset
iltahuvit", jolloin Garnett soitti kaikkien iloksi pari numeroa
hanurillansa ja toiset lauloivat kuorossa.
Gordon ja Henri olivat monessa asiassa täydellisesti samaa mieltä,
mutta yhdessä suhteessa heillä oli aivan vastakkaiset ajatukset.
Henri näet myöhään ja varhain vaivasi päätään ajattelemalla, millä
keinolla he voisivat päästä pois saaresta, takaisin kotiinsa Uuteen
Seelantiin. Sitä vastoin Gordon, joka ei ollut niin uskollisesti
kiintynyt kotiinsa, oli jo kauan sitten alistunut siihen ajatukseen,
että heidän kaikkien oli pakko asua saaressa kuolinpäiväänsä asti, ja
sen vuoksi hän pudisti päätään kaikille Henrin ehdotuksille.
"Jospa vain voisin päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli tuo
valkoinen pilkku, jonka näin kaukana", kuului aina loppusäe Henrin
virressä. "Jos siellä on maata, pitäisi meidän voida päästä sinne,
kun vain rakennamme itsellemme laivan."
Mutta laivan rakentaminen oli helpommin sanottu kun tehty. Baxterkin,
joka muuten aina oli niin taitava, kun veistämistä tai nikkaroimista
kysyttiin, arveli että moinen työ kuitenkin oli liian raskasta heidän
voimilleen.
"Niinpä niin", täytyi Henrinkin huoaten myöntää. "Mehän olemme
oikeastaan lapsia, ja meidän pitäisi olla miehiä."
Kuinka pitkiä olivatkaan pimeät talviyöt! Ja sen lisäksi Panin hurja
haukunta pelästytti heitä tähän aikaan tuon tuostakin. Silloin
tiedettiin metsän petojen uskaltaneen lähelle luolaa. Varsinkin
sakaaleja vilisi ympäristössä, mutta näitä pelkurimaisia eläimiä
ei ollut vaikea pelottaa pois. Heti kun pojat heittivät palavia
kekäleitä niitä kohti, ne pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti.
Jaguaarit sitä vastoin olivat vaarallisempia vieraita. Niin pian kuin
tuli pimeä, ne vainuskelivat ranskalaisluolan ympärillä, ja näihin
nopsajalkaisiin eläimiin oli miltei mahdotonta osua.
Elokuun ensi viikkoina laskeutui elohopea aika vauhtia. Oli
kolmenkymmenen asteen pakkanen. Kuitenkaan ei tuntunut kovin
kylmältä, sillä oli aivan tyyni, niin tyyni että tuskin
tuulenhengähdystäkään tuntui.
Mutta hyvää kestää harvoin kauan. Heti kun päästiin kuun
keskipaikkeille, alkoi niin ankarasti myrskytä, että puu toisensa
jälkeen kaatui ryskyen. Pojat tosin eivät sitä sen enempää surreet,
he kun täten pääsivät kaatamasta puita, joita tarvittiin haloiksi.
Pahinta oli, ettei voinut pistää nenäänsä ulos niin kauan kuin myrsky
raivosi.
Vasta elokuun loppupäivinä sää tuli niin leudoksi, että pojat taas
saattoivat ryhtyä ulkotöihin. Satimet ja ansat tarkastettiin nyt
perinpohjin. Ne olivat täynnä metsänriistaa, ja Moko saattoi tähän
aikaan joka päivä tarjota jos jonkinlaisia herkkuja. Yhtä vain
puuttui -- kalaa. Järvi, joet ja purot olivat vielä paksun jään
peitossa, niin että kalanpyytämisestä ei voinut tulla mitään.
Vähitellen oli elämä sekä kanatarhassa että tallissa vilkastunut.
Laama sai eräänä yönä viisi pientä vuonaa, joita Garnett ja Jack
hoitivat niin huolellisesti kuin ikinä saattoivat. Trapit ja
helmikanat munivat joukottain munia, joista pieniä trapin- ja
kananpoikia tuon tuostakin ilmestyi maailmaan.
Ennen kuin pakkanen lausui viimeiset jäähyväisensä, tahtoi Henri
kuten ainakin hyvä "kuningas" ilahduttaa pikku "kansaansa"
viettämällä suuren juhlan ulkona jäällä. Baxterin täytyi parhaan
kykynsä mukaan tehdä viisitoista paria luistimia.
"Hienoja niistä tietenkään ei tule, sitä teidän on turha toivoakaan",
hän vakuutti tovereilleen. "Te luultavasti hyvinkin morkkaatte minua
ja sanotte että olen hankkinut teille kurjia kämpyröitä, mutta teen
joka tapauksessa minkä voin."
Ja kun aika tuli, Baxterin luistimet eivät olleet niinkään huonot.
Sunnuntaina elokuun 25:ntenä kello yksitoista aamupäivällä lähtivät
Edvardia, Johnia, Costaria ja Mokoa lukuun ottamatta kaikki pojat
järvenrantaan, Henri etunenässä. Henrillä oli mukanaan huutotorvi,
sillä hän tahtoi olla varma siitä, että milloin tahansa saattoi
kutsua kokoon laumansa, vaikka pojat hajaantuisivat laajalle
jääkentälle.
Robert ja Cross olivat heittäneet pyssyn hartioilleen, eihän tietänyt
vaikka sattuisivat matkalla löytämään jonkin riistaeläimen jälkiä.
Henri oli tänään vastoin tavallisuutta varsin runsaskätisesti jakanut
panoksia.
Ei Henri eikä Gordon liioin välittänyt luistelemisesta. Robert
sitä vastoin oli kovin ihastunut luistinurheiluun, hän osasi tehdä
kaikenlaisia rohkeita pyörähdyksiä, eikä Paul ollut häntä paljonkaan
huonompi. Oli hauska nähdä molempien poikien kilpailevan siitä,
kumpi heistä luisteli paremmin. Henri iloitsi nähdessään miten
hänen veljensä innostuksissaan yhä enemmän vapautui raskaasta
ja painostavasta mielentilastaan ja otti osaa toisten huviin.
Hän pyörähteli taidokkaasti kerran toisensa jälkeen liukkailla
luistimillaan ja vaati yhä kiivaammin Robertia kanssaan kilpaan.
Mutta se ei ollut Robertin mielen mukaista. Eihän hänen arvolleen
sopinut kilpailla Paulin kaltaisen pikkupojan kanssa, ja kun hän
juuri samassa huomasi metsähanhiparven, joka leijaili korkealla
pilvissä, hän kutsui ystävänsä Crossin luokseen ja sanoi hänelle:
"Haluttaako sinua lähteä ampumaan, Cross? Tuolla ylhäällä on
saalista. Katsopas, nyt ne lentävät kauemmas. Niiden jälkeen!"
Ja ennen kuin kukaan arvasi kiitivät Robert ja Cross täyttä vauhtia
jään yli järven keskelle päin.
"Minnekähän he aikovat?" huudahti Henri. "Minähän pyysin hartaasti
Robertilta, ettei hän karkaisi meiltä."
"Älä hätäile!" arveli Gordon. "Jää on kai kyllin vahvaa joka
paikassa, kyllä he selviävät."
Mutta vähän myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa aivan toiselta suunnalta,
ja samalla nousi paksu sumu lännen puolelta. Näköpiiri supistui joka
silmänräpäys, eikä Robertia ja Crossia näkynyt missään.
"Kunpa he nyt vain löytäisivät takaisin kotiin!" päivitteli Henri
yhtä mittaa, nosti kaukoputken silmälleen ja tähysteli järven yli.
Mutta ei näkynyt ketään.
"Jospa ottaisit huutotorven ja kutsuisit heitä sillä", ehdotti
Gordon. "Ehkäpä he laukaisevat pyssynsä vastaukseksi, kun kuulevat
sinun huutavan."
Henri huusi keuhkojensa koko voimalla. "Robert! Cross! Missä olette?"
niin että kaikui. Mutta kukaan ei vastannut.
Ja nyt oli koko järvi peittynyt sumuverhoon.
Henri kutsui koko joukkonsa ympärilleen ja alettiin keskustella
siitä, mitä oli tehtävä molempien kadonneiden löytämiseksi.
Baxter tahtoi ottaa huutotorven, luistella keskelle järveä ja kutsua
heitä uudelleen sieltä, mutta Henri sanoi että hän itse tahtoi sen
tehdä.
"Voi ei, anna minun mennä", pyysi Paul ja tarttui veljensä
käsivarteen ja katsoi häneen rukoilevasti.
Henri mietti hetkisen. "Olkoon menneeksi!" hän sanoi sitten. "Tästä
saat huutotorven."
Paul katosi hetkessä sumuun. Toiset odottivat neljännestunnin,
odottivat puoli tuntia. Kello oli jo paljon, mutta ei kuulunut Paulia
eikä niitä, joita hän oli lähtenyt hakemaan.
"Olisipa meillä nyt pyssy!" sanoi Jack. "Laukauksen he ainakin
kuulevat, vaikka olisivat kuinkakin kaukana."
"Pyssy" toisti Henri. "Se olisi kotoa asti noudettava. Mutta emmehän
sillä tiellä kovinkaan kauan viivy. Tulkaa kaikki! Mennään!"
Pysähtymättä hetkeäkään pojat kiiruhtivat kotiin ranskalaisluolaan,
sieppasivat pari pyssyä, latasivat ne ja ampuivat pari laukausta,
jotka kaikuivat yli seudun. Sitten he kuuntelivat. Mutta ääntäkään ei
kuulunut.
Henri oli kovin levoton. "Meidän täytyy antaa heille jokin merkki.
Meidän täytyy saada heidät johdetuksi oikealle tielle. Yritetäänpä
tykillä."
Laivatykki vedettiin esille ja ladattiin. Sytyttimeen pantiin tuli,
ja pian jyrähti laukaus niin järeästi, että sen täytyi kuulua yli
saaren. Mutta ei vieläkään mitään elonmerkkejä kadonneista.
Kerta toisensa jälkeen laukaistiin nyt tykki, mutta turhaan.
Koetettiin kuunnella vastausta.
Yhtäkkiä noin kello viiden ajoissa, pamahti kaksi laukausta
koillisesta päin.
Heti Baxter vastasi Robertin laukaukseen. Vaara oli siis tällä kertaa
vältetty.
Vähän myöhemmin saattoi sumusta nähdä jotain, joka liikkui ja tuli
lähemmäksi. Siinä tuli Robert ja siinä Cross. Mutta minne oli
Paul jäänyt? Eivätkö Robert ja Cross olleet nähneet häntä? Ei, ei
vilahdustakaan.
Nyt hyvät neuvot olivat kalliit. Henri oli aivan epätoivoissaan
ajatellessaan, että hänen veljensä jäisi ehkä koko yöksi harhailemaan
jäälle, hänhän paleltuisi kuoliaaksi. Mitä oli tehtävä?
"Olisinpa mennyt Paulin sijasta!" hän sanoi yhä uudelleen. Mutta nyt
oli liian myöhäistä -- tehtyä ei voinut enää muuttaa.
Tuli pimeä. Paulia ei kuulunut.
Oli onni onnettomuudessa, että sumu vihdoin viimein alkoi hiukan
hälvetä. Pojat sytyttivät mahtavan nuotion Paulille oppaaksi -- ellei
hän ollut pudonnut railoon.
"Kuulkaapas!" huudahti Gordon äkkiä. Hän tähysti parhaillaan
kaukoputkella. "Eikö tuolla...? On kuin onkin, siellä liikkuu jotain.
Eikö totta, Henri?"
Yks kaks oli kaukoputki Henrin silmällä. "Niin, sinä olet oikeassa,
siellä on joku. Mutta... tokkohan? On, hän se on, se on veljeni.
Jumalan kiitos!"
Nyt kaikki pojat alkoivat huutaa niin kovasti kuin jaksoivat, jotta
Paul tietäisi, että hänet oli huomattu.
"Mennään häntä vastaan!" ehdotti joku. Ja pian oli koko joukko
menossa.
Paul tuli yhä lähemmäksi. Vielä hän näkyi kaukana vain pienenä
mustana pilkkuna. Mutta koska hän oli nopsa luistelija, saattoi
tuskin kestää enemmän kuin pari minuuttia ennen kuin hän saapuisi
rantaan.
Mutta mitä tämä merkitsi? Eikö hän ollut yksin? Baxterin terävä silmä
keksi pari tummaa pilkkua Paulin takana. Nyt saattoi Gordonkin nähdä
ne.
Mitä ne olivat?
"Ovatkohan ne ihmisiä?" kysyi Baxter.
"Ei, pikemminkin näyttää siltä kuin ne olisivat joitakin eläimiä,
jotka ovat aivan hänen kantapäillään", arveli Gordon.
Heti Robert lähti matkaan pyssy kädessä niin nopeasti kuin suinkin
pääsi. Muutamassa hetkessä hän oli kaukana edellä muista. Seuraavassa
tuokiossa hän laukaisi, ja Paulin vainoojat, kaksi suurta karhua,
kääntyivät pakoon.
Toverit vastaanottivat Paulin iloisella eläköönhuudolla. Paul
kertoi, kuinka hän oli yhtä mittaa toitottanut huutotorveen
kutsuakseen Robertia ja Crossia mutta yhtäkkiä hän huomasikin itse
joutuneensa eksyksiin. "En olisi koskaan löytänyt kotiin, elleivät
kanuunanlaukaukset ja sittemmin nuotio olisi johtaneet minua
jäljille", hän sanoi. Kotimatkalla, hän kertoi edelleen oli kaksi
karhua ruvennut ajamaan häntä takaa. Hänen oli silloin täytynyt
luistella niin nopeaan kuin jaksoi, ja hän olikin koko ajan ollut
hyvän matkaa karhuista edellä. Mutta jos hän vain kerrankin olisi
kompastunut, ne olisivat varmaan saavuttaneet hänet, ja silloin olisi
hän ollut hukassa.
Ensimmäisen kerran pojat näkivät nyt karhuja Carrin saaressa. Ne
eivät suinkaan olleet sieltä kotoisin, vaan olivat luultavasti
kulkeneet sinne jään yli tai ajautuneet maihin jäälohkareella. Siitä
päättäen ei lähimpään saareen tai lähimpään mantereeseen olisi
niinkään pitkä matka.
Kotimatkalla Henri lausui muutamia vakavia sanoja Robertille.
"Pyysinhän minä, ettet lähtisi liian kauas meistä muista", hän sanoi.
"Ajattele, minkä onnettomuuden itsepintaisuutesi oli tuottaa. Mutta
en kuitenkaan tahdo sinua nuhdella. Päinvastoin kiitän sinua siitä,
että niin reippaasti ja nopeasti riensit veljeni avuksi. Kiitos
siitä, Robert."
Näin sanoen Henri ojensi vanhalle vastustajalleen kätensä. Mutta
Robert katsoi toisaalle, mutisi jotain että "hän vain oli tehnyt
velvollisuutensa", eikä ollut näkevinään Henrin tarjoamaa kättä.