Henri ei kertonut Paulin tekemästä tunnustuksesta kenellekään mitään,
ei edes hyvälle ystävälleen Gordonille. Sitä vastoin hän kuvaili
tarkoin, mitä hän, Paul ja Moko muuten olivat kokeneet ja nähneet
saaren itärannalle tekemällään retkellä. Hän ei unohtanut kertoa
valkoisesta pilkusta, jonka he olivat nähneet kaukana merellä; hänen
mielestään oli paras koettaa ratkaista tämä arvoitus joskus.
Nyt oli käynyt päivänselväksi, että Carrin saari oli aivan yksinäinen
ja että kymmenet mailit erottivat sen lähimmästä manteresta tai
saaresta, ja kaikki pojat suurimmasta pienimpään huomasivat, että nyt
oli täysi tosi edessä. Taistelu olemassaolosta heidän oli kestettävä
aivan yksin, omaan itseensä luottaen, kenenkään muun apua ei ollut
odotettavissa.
Henri oli aina ensimmäisenä toimimassa yhteiseksi hyväksi. Ja
Gordonin terävä silmä huomasi pian, että Henri nyt sälytti
pikkuveljensä hartioille paljon enemmän työtä kuin ennen. Kun vain
oli suoritettava jotakin, joka kysyi rohkeutta ja tuotti vaaraa, piti
Henri aina huolta siitä, että työ joutui Paulin tehtäväksi. Ja pikku
poika ei koskaan ollut vastahakoinen, päinvastoin hän oli aina valmis
ryhtymään, voisi melkein sanoa, että hän olisi mielellään mennyt
tuleen heidän kaikkien puolesta, jos se olisi ollut välttämätöntä.
Gordon ymmärsi yskän: Henri oli siis päässyt veljensä salaisuuden
perille.
Helmikuu oli oikea suolauskuukausi pikkuyhdyskunnassa. Kaikki
järvestä pyydetyt lohet suolattiin. Mutta mistä saatiin suolaa?
"Baxter & Paul Martinet'n suolatehtaasta", jonka molemmat pojat
olivat perustaneet Laivalahden luo. Tehtaan toiminta ei ollut
kovinkaan monimutkainen -- oli vain kaivettu syvennys hiekkaan, ja
kun merivesi haihtui jäi suola jäljelle.
Tärkeimmistä maaliskuun tapahtumista mainittakoon löytöretki, jonka
neljä poikaa teki saaren eteläpäässä oleville soille.
Robert oli mukana tällä matkalla ja oli seitsemännessä taivaassa
nähdessään niin paljon metsänriistaa, missä tahansa he kulkivat.
Ja kyllä Pan sai käyttää käpäliään! Sen täytyi tietysti loikkia
niityille ja soille kaikkien metsähanhien, kurppien ja kurmitsojen
jäljissä, jotka kaatuivat Robertin ja hänen toveriensa laukauksista.
Parin seuraavan viikon ajalla pojat lähtivät miltei joka päivä
metsään mukanaan kärryt, joiden eteen kaksi guanakoa oli valjastettu.
Kun he palasivat kotiin, oli kuorma täynnä oksia ja risuja, jotka
varattiin polttopuiksi talvea varten.
Gordon piti kuitenkin huolen siitä, ettei kukaan kesken kaikkea
kiirettäkään laiminlyönyt oppitunteja. Isot pojat olivat pikkupoikien
jokapäiväisiä opettajia, ja siten edistyivät kaikki, sekä suuret että
pienet. Robert toimi myös tässä uudessa "Carrin koulussa", mutta
hän ei voinut olla hiukan mahtailematta etevyydellään, ja siksi
hänen luokkansa ei oikein pitänyt hänestä. Mutta olisipa vain joku
uskaltanut hänelle sanoa, ettei hän ollut yleisesti rakastettu. Hän
kun kuvitteli olevansa heistä kaikista eniten suosiossa. Hän oli
aivan varma siitä, että kun uudisasukkaat ensi kerran valitsevat
itselleen johtajan, tulee vaalissa voittajaksi hän eikä kukaan muu.
Kuitenkaan ei ollut oikeastaan ketään muita kuin William, Cross ja
Webb, jotka olisivat antaneet äänensä Robertille.
Jo ennakolta saattoi helposti päättää, ettei Gordonia valittaisi
uudestaan. Useimmat pitivät kyllä hyvinkin paljon hänestä, mutta
kuitenkin pikkupoikien mielestä hän oli liian ankara. Hän torui aina
kun joku poloinen oli tahrannut tai repinyt nuttunsa. Vaikkapa vain
nappikin olisi puuttunut, oli hänellä aina nuhdesaarna valmiina.
Sitten hän oli kovin saita lupapäivien suhteen, eikä tullut
kysymykseenkään että hän joskus olisi antanut Mokon valmistaa jotain
oikein herkullista. Puhumattakaan siitä, että yksi ja toinen pojista
tuon tuostakin pistettiin "koppiin" rangaistukseksi laiskuudesta
tai tottelemattomuudesta! Todellakin, moni seikka esti Gordonin
valitsemista uudelleen.
Entä Henri! "Pyh, Henri, hänet minä kyllä voitan!" kehuskeli
Robert aina, kun joku tuli maininneeksi, että reipas ja suosittu
ranskalainen hyvinkin saattoi kohota Gordonin seuraajaksi. Mutta
kaikessa hiljaisuudessa Robertia kuitenkin vaivasi se, että Henri oli
voittanut niin monen suosion.
Sen vuoksi hän ei voinutkaan koskaan pysyä aisoissa, vaan oli
kerran toisensa jälkeen kilpailijansa niskassa. Eräänä päivänä,
kun koko poikaparvi oli kiihkeässä jalkapallo-ottelussa kentällä
luolan ulkopuolella, molemmat vastustajat olivat täydellä todella
käydä toistensa kimppuun. Robert väitti nimittäin, että Henri
oli harjoittanut petosta pelissä, ja sitä ei Henri tietenkään,
kunniastaan arka kun oli, voinut sietää. Hän tarttui Robert-herraa
kauluksesta ja tahtoi tapella hänen kanssaan, mutta ennen kuin he
oikein ennättivät käydä toisiinsa käsiksi, astui Gordon väliin.
"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Hän väittää, että minä olen pelannut väärin", selitti Henri. "Ja se
ei ole totta."
"Siinä nyt kaikki kuulette", huusi Robert raivoissaan. "Hän väittää,
että minä valehtelen. Pitääkö minun kärsiä sellaista?"
Gordon mietti hetken aikaa, katseli vuoroin toista, vuoroin toista
poikaa, ja sanoi sitten: "Minä en usko, että Henri on alkanut riitaa,
sen vuoksi."
"Niin tietysti!" keskeytti Robert hänet pilkallisesti naurahtaen.
"Tietysti! Henri on aina viaton kuin kapalolapsi! Aina pidät sinä
hänen puoltaan, Gordon! _Minä_ sitä vastoin -- minä olen aina
väärässä! Tässä maassa noudatetaan tosiaan kaunista oikeutta!"
"Sinä erehdyt, Robert", vastasi Gordon. "Minä en pidä enempää yhden
kuin toisenkaan puolta. Minä tuomitsen vain sen mukaan, kuka on
oikeassa, kuka väärässä."
"Hyvä! Anna siis Henrin ja minun tapella!" intti Robert. "Sillä
tavoin ratkaisemme asian parhaiten."
Mutta sentapaisesta oikeudenkäynnistä Gordon ei tahtonut kuulla
puhuttavan. Hän käski molempien taistelunhaluisten poikien pysyä
alallaan, ja niin vältettiin rajuilma suurin piirtein sillä kertaa.
Mutta ukkosta oli yhä ilmassa, ja Robert sekä hänen kolme uskollista
liittolaistaan punoivat entistä kiihkeämmin salajuonia Gordonia ja
varsinkin Henri Martinet'ta vastaan.
Sillä aikaa alkoi talvi jo vähitellen kolkuttaa oveen. Toukokuu toi
ensimmäiset tuimat säät mukanaan, ja sekä ranskalaisluolassa että
Panin arkihuoneessa ja tallissa täytyi pistää tulta uuniin, muuten
olisi miltei jäätynyt.
Ja ulkonakin saattoi huomata talven lähestyvän. Päivä päivältä
harveni saaren lintumaailma; joukottain linnut lensivät pois etsimään
lauhkeampaa kotia Amerikan mantereelta.
Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas
avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille! Mutta Henrin mieleen
juolahti kuitenkin jotakin, jonka saattoi tehdä. Saattoihan
käyttää muuttolintuja sanansaattajina. Pojat vangitsivat joukon
tervapääskyjä, joiden pesät olivat olleet itse luolassa. Kunkin
kaulaan sidottiin pieni nahkapussi, johon Henri pani paperilapun.
Siihen hän oli kirjoittanut, että eräässä saaressa, joka sijaitsee
suunnilleen siinä ja siinä paikassa, elää viisitoista poikaa
Aucklandin kaupungista Uudesta Seelannista, ja että nämä pyytävät
sitä, jonka käsiin kirje joutuu, tekemään parhaansa auttaakseen
haaksirikkoisia.
Sitten pääskyset päästettiin irralleen ja ne lensivät heti pohjoista
kohti. Carrin saaren uudisasukkaat seurasivat surullisin katsein
niiden lentoa.
Toukokuun viimeisinä päivinä tuli vuoden ensi lumi. Edellisenä vuonna
talvi ei alkanut niin ankarana. Mutta mitäpä siitä! Kun oli yllin
kyllin polttopuita eikä lämpöisiä talvivaatteitakaan puuttunut, niin
ei ollut hätää.
Mutta oli jotakin, joka oli pakkasta pahempi, oli riitaa ja
eripuraisuutta, jota Robert ja hänen liittolaisensa alituisesti
herättivät. Mitä lähemmäksi joutui päivä, jolloin Gordonin piti
luopua hallituksesta -- se oli tapahtuva syyskuun 10:ntenä, hänen
vaalinsa vuosipäivänä -- sitä suurempi sekamelska vallitsi mielissä.
Nythän sai nähdä, kenen onnistui saada enimmät äänet.
Robertilla ei ollut lepoa ei rauhaa. Häntä harmitti nähdä, miten
kylmäverisenä Henri koko ajan pysyi. Ja vaikka Henri kuinka olisi
vakuuttanut hänelle ja kaikille muille, ettei hän vierasmaalaisena
todellakaan aikonut pyrkiä heidän johtajakseen, pysyi Robert koko
ajan yhtä epäluuloisena ja väitti, ettei Henri tarkoittanut sitä mitä
sanoi.
"Sinä tahtoisit kyllä niin sanomattoman mielelläsi kiekua kukkona
tunkiolla", hän ivaili joka päivä Henriä. "Sinä et vain tahdo
sitä näyttää. Ja sitten sinusta olisi niin kovin hauskaa, jos me
lankeaisimme polvillemme eteesi ja rukoilisimme sinua että antaisit
valita itsesi, eikö niin?"
Vihdoin viimein koitti tuo suuri, ratkaiseva päivä. Iltapuolella
jokainen pojista, paitsi Moko, sai vaalilipun, johon hänen tuli
kirjoittaa sen nimi, jonka tahtoi valita. Kun äänet laskettiin,
huomattiin että ne olivat jakautuneet seuraavasti:
Henri oli saanut 8 ääntä Robert 3 ja Gordon 1 äänen.
Musertavampi ei Robertin tappio olisi voinut olla. Itse hän ei
tahtonut äänestää, ja sen vuoksi hän ei saanut useampia ääniä kuin
kolmen tottelevaisen orjansa, Webbin, Crossin ja Williamin.
Gordon sai vain yhden äänen, se oli Henrin. Itse Gordon ei äänestänyt.
Kun Robert kuuli vaalin tuloksen, hän oli kuin ukkosen lyömä. Henri
oli siis todellakin kaikkien lemmikki! Mutta sen hän kyllä saa
kalliisti maksaa! Ja vimmoissaan Robert puristi kätensä nyrkkiin.
Henri oli kahden vaiheilla. Suostunko vai enkö? hän kysyi itseltään.
Häntä halutti oikeastaan kieltäytyä koko tästä rasittavasta toimesta.
Mutta sitten hänen katseensa kohtasi Paulin, ja hänelle johtui
mieleen, että tässä hänelle tarjoutui tilaisuus sovittaa, mitä hänen
veljensä oli rikkonut. Samassa tuokiossa hänelle selvisi, että hänen
tuli suostua.
"Kiitoksia, ystävät!" hän sanoi puristaen jokaisen käsiä. "Minä
rupean johtajaksenne."