Vanhan vuoden viimeinen viikko kului umpeen, ja koitti uusi vuosi,
1891. Ei sellaisena kuin täällä, vaan lämpimänä ja kesäisenä; sillä
vuodenvaihde sattuu eteläisellä pallonpuoliskolla keskelle kuuminta
kesää.
Melkein kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun "Eteenpäin"
haaksirikkoutui saaren autiolle rannalle. Tämä aika oli ollut vaikea,
paljon oli ollut raatamista ja työtä, monta pettymystä oli koettu,
monta ikävää kärsitty. Mutta sittenkään ei pojilla ollut valittamisen
syytä, sillä onnettomuudessakin oli onni heitä seurannut, niin että
he nyt saattoivat elää rauhassa ja levossa, heillä oli jokapäiväinen
leipänsä ja vielä vähän enemmänkin.
Vähän väliä heitä kuitenkin ahdisti tärkeä kysymys: "_Milloin
pääsemme täältä_?" Mutta kukaan ei vielä voinut vastata siihen. Ei
ollut muuta neuvoa kuin odottaa kärsivällisesti, mitä kohtalo oli
tuova mukanaan.
Ennen talven tuloa oli paljon työtä. Kaikkein ensiksi oli suojeltava
kotieläimiä kylmältä. Sen vuoksi tiivistettiin tallia ja siihen
rakennettiin uuni. Koko tammikuun oli siinä työtä yllin kyllin
Henrille, Baxterille, Jackille ja Mokolle.
Mutta kylmyys ei ollut ainoa vaarallinen vihollinen: nälänkään kanssa
ei ollut leikkiminen. Sen vuoksi Robertin ja toisten innokkaiden
metsämiesten täytyi joka päivä panna parastaan kootakseen ruokavaroja
taloon. Määrätyllä kellonlyömällä tarkastettiin satimet ja ansat ja
Moko sai aamusta iltaan hyöriä lihan savustamisessa ja suolaamisessa.
"Kuulepas Gordon", virkkoi Henri eräänä päivänä. "Kartta, joka meillä
on, tuntuu kyllä oleva jokseenkin täydellinen, mutta eiköhän olisi
kuitenkin parasta hieman tutkia saaren itäosaakin? Kuka tietää,
vaikka voisimme kaukoputkillamme nähdä maata jossain."
"Ehkäpä", arveli Gordon. "Mutta annahan kuulua, mitä meidän sinun
mielestäsi pitäisi tehdä."
Henri lausui nyt ehdotuksensa. Moko ja hän sekä yksi tai kaksi muuta
poikaa astuisivat veneeseen ja purjehtisivat järven toiselle rannalle.
"Niin, sinä ja Moko", keskeytti Gordon hänet. "Mutta kutka muut? Etkö
voi tyytyä vain yhteen?"
"Se käy kyllä päinsä", arveli Henri.
"Sitten sanon sinulle jotain", virkkoi Gordon, "annetaan Robertin
tulla mukaan! Tällaisella retkellä voi teistä, sinusta ja hänestä,
ehkä tulla hyvät ystävät, ja sillä on paljon voitettu."
"Olet oikeassa, Gordon. Aivan oikeassa. Mutta on kuitenkin toinen,
jonka mieluummin ottaisin mukaani."
"Kuka sitten?"
"Veljeni Paul. Tiedät, kuinka kummalliseksi hän on tullut. Hänen
omaatuntoaan painaa jokin, mutta tähän saakka en ole saanut siitä
selvää. Jos saisin hänet mukaani purjehdusretkelle, voisin oikein
kahden kesken puhella hänen kanssaan ja ehkäpä saisin hänet kertomaan
huolensa."
Gordon oli heti samaa mieltä, ja niin päätettiin, että Paul tulee
kolmanneksi veneeseen.
Muutamia päiviä tämän jälkeen vene pantiin purjehduskuntoon,
ja aamulla helmikuun 4:ntenä Henri, Paul ja Moko lähtivät
purjehdusretkelleen. He ottivat mukaansa kaksi pyssyä, kolme
revolveria, kolme matkavaippaa sekä runsaasti ruokaa ja juomaa. Sitä
paitsi Henri kätki taskuunsa tekemänsä jäljennöksen ranskalaisen
merimiehen kartasta.
Purje nostettiin, Moko tarttui peräsimeen, Henri hoiti jalusnuoraa.
Ilma oli ihana ja vene liukui lauhassa lounaistuulessa yli kareilevan
vedenpinnan. Mutta kun he olivat tunnin ajan purjehtineet, tyyntyi
tuuli, ja nyt täytyi Henrin ja Mokon kummankin tarttua airoon. Paul
taas istui pitämään perää. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt,
mutta eipä kestänyt kauan ennen kuin hän oppi sen.
Kello kolmen ajoissa oltiin puolitiessä, ja nyt saattoi Moko
kaukoputken avulla nähdä maata, matalan, metsän peittämän rannan.
Moko ja Henri soutaa ahersivat uskollisesti, ja hitaasti vene liukui
eteenpäin. Kyllä siinä oli vetämistä, sillä ilma oli polttavan kuuma.
Viimein oltiin kuitenkin perillä. Vähän yli kuuden vene laski rantaan
paikalle missä järvi purki vetensä pienen virran kautta.
"Katsokaahan", virkkoi Henri osoittaen karttaa, "tämä virta on
merkitty tähänkin. Mitä tässä sanotaan? I, t,... niin, _Itävirraksi_
on maanmieheni sen nimittänyt. Sehän onkin varsin sattuva nimi,
otetaanko se käyttöön?"
"Otetaan vain!"
Sitten pojat astuivat maihin, kiinnittivät veneen puuhun,
heittäytyivät ruohikkoon ja tarttuivat eväisiin. Aterioituaan he
kietoutuivat vaippoihinsa ja painuivat nukkumaan.
Seuraavana päivänä he purjehtivat edelleen Itävirtaa alas. Virta oli
vuolas, ja Henri pelkäsi että he yhtäkkiä saattaisivat joutua jonkin
putouksen pyörteisiin.
Koko aamupuolen he antoivat virran kuljettaa venettään pitkin uomaa
sen suuta kohti. Ainoastaan kerran he pysähtyivät astuakseen joen
rannalle. Henri oli näet huomannut muutamia puita, joita hän ei ollut
nähnyt siitä asti kun lähti Uudesta Seelannista, nimittäin pinjoja
eli ruokamäntyjä.
Hän tuli hyvin iloiseksi nähdessään ne ja riensi Paulin seurassa
maihin. He keräsivät koko joukon maahan pudonneita pinjankäpysiä.
Ranskalaisluolassa ne varmaankin olivat tervetullutta tavaraa, niiden
sydämet maistuivat näet erinomaisilta ja sisälsivät öljyä.
Noin tuntia ennen päivällisaikaa pojat huomasivat ensimmäisen kylmän
tuulahduksen mereltä, ja vähän myöhemmin he näkivät keulan puolella
sinisen juovan, joka selvästi kertoi, että nyt he lähestyivät joen
suuta.
Pian he olivatkin rannikolla. Täällä oli kaikki aivan erinäköistä
kuin sillä puolen Carrin saarta, jossa "Eteenpäin" aikoinaan oli
tehnyt haaksirikon.
"Jumalan kiitos, ettemme ajautuneet tänne", huudahti Moko nähdessään
epätasaisen, kallioisen rannan.
Henri kohotti kaukoputken silmälleen ja tähtäsi yli meren. Mutta
turhaan, kaikkialla oli vain vettä ja ilmaa, maata ei missään
näkyvissä!
Tämäkin toivo oli siis pettänyt.
"Emmekö siis koskaan keksi mitään keinoa päästä täältä pois?"
huudahti Henri puristaen nyrkkiä merelle.
"Keksimme kuin keksimmekin!" virkkoi Moko, joka koetti kääntää asian
leikiksi, saadakseen eloa molempiin toisiin. "Mutta nyt emme viitsi
vaivata päätämme sillä", hän lisäsi. "Nyt tahdomme jotain suuhumme."
Sitten he aterioivat ja kiersivät kerran ympäristön. Seutu oli
pelkkää metsää ja vilisi metsän riistaa, niin että Henrin oli
varsin helppo ampua pari peltokanaa illalliseksi. Kävelyllään
pojat saapuivat korkealle kalliotöyräälle, josta oli laaja näköala
melkein yli koko saaren. Lännessä näkyi suuri metsä, joka ulottui
Vanhempainjärvelle asti. Etelässä oli hiekkasärkkä toisensa vieressä
ja siellä täällä kuusimetsikkö, joka tummana kohosi hiekkasärkkien
keltaiselta pohjalta. Pohjoisessa kohtasi silmä vain suunnattoman
hiekkatasangon, joka ulottui mereen asti. Ja luoteessa niin, mitä
olikaan tuo tuolla kaukana?
"Katsohan Henri!" huudahti Moko viitaten merelle. "Käytä kaukoputkea,
no, mitä näet?"
Mutta Henri ei voinut päästä selville siitä, mitä se oli. Se näytti
valkoiselta pilkulta. Oliko se ehkä vain pilvi? Ei taivas niin sees
ja kirkas... Olisiko se vuori?...
Samassa pilkku katosi. Aurinko oli painunut vähän alemmaksi. Kaikki
olikin siis ollut vain kangastusta.
Ja kuitenkaan Henri ei voinut vapautua ajatuksesta, että tässä ehkä
sittenkin oli jonkinlainen toivonkipinä, että tuolla kaukana ehkä
pelastus viittasi heille.
Palattuaan takaisin Itävirran suulle, jonne vene oli kiinnitetty,
pojat sytyttivät nuotion ja alkoivat paistaa peltokanoja.
Illallisen jälkeen Henri kulki vähän edestakaisin pitkin rantaa,
ja Paul seurasi häntä. Sillä aikaa Mokolla oli tilaisuus koota
pinjankäpyjä, joita oli runsaasti joen vasemmalla rannalla.
Pimeän tullessa pieni laivapoika oli koonnut sylillisen näitä
maukkaita hedelmiä. Hän kääntyi nyt takaisin veneen luo, mutta ei
nähnyt missään veljeksiä.
Mihin he olivat joutuneet?
Hän kuulikin jo heidän äänensä, he eivät siis olleet kaukana. Aivan
oikein, tuolla hän jo näki heidät jonkin matkan päässä rannalla.
"Kuulkaa, Henri ja Paul!" hän huusi heille. Hän aikoi ehdottaa, että
he kaikki kolme nyt menisivät nukkumaan. Mutta he eivät kuulleet
häntä.
Hän aikoi rientää heidän luokseen ja lähti juoksemaan. Mutta samassa
hän näki Paulin lankeavan polvilleen veljensä eteen, joka nuhteli
häntä ankarasti.
Moko saattoi selvästi kuulla jokaisen sanan. Paul oli vihdoin
kertonut Henrille, mikä häntä vaivasi.
"Vai niinkö se olikin!" huudahti Henri. "Sinä siis olet syypää tähän
kaikkeen."
"Älä ole vihainen minulle, Henri", rukoili pikku poika ja itki
epätoivoisena. "Sinun _täytyy_ antaa minulle anteeksi! Kuuletko?"
Mutta Henri oli leppymätön. "Kyllä nyt ymmärrän, miksi arastelet
tovereitasi ja häpeät heitä. Mitä sinä teet, kun he kerran saavat
tietää tämän kaiken?"
Sen verran Moko kuuli, ja vielä enemmänkin. Ensin hän aikoi olla
mistään tietämättä, mutta kun hän ja Henri vähän ajan perästä
kohtasivat toisensa veneen luona, ei hän voinut teeskennellä, vaan
sanoi Henrille suoraan kuulleensa kaiken, mitä Paul oli puhunut.
"Mitä ihmettä! Kuulitko sinä...?"
"Kuulin kyllä, mutta en kerro kenellekään!"
"Onko se miehen sana?" kysyi Henri.
"On", vastasi Moko, ja molemmat pojat löivät kättä. Mutta
Paul-poloinen istui yksin ja hylättynä suurella kivellä ja vuodatti
katkeria kyyneliä.
Kellon käydessä kymmentä vesi alkoi nousta ja nousuveden avulla
veneen oli varsin helppo viilettää takaisin virtaa ylös. Vasta
keskiyöllä läheni pakoveden aika, ja silloin ei vene enää päässyt
kulkemaan. Sen vuoksi he kiinnittivät sen, astuivat maihin ja
laskeutuivat nukkumaan. Päivän valjetessa nousuvesi auttoi uudelleen
heitä eteenpäin, ja jo kello yhdeksän tienoissa he saapuivat
järvelle. Nyt Moko nosti purjeen, ja hilpeästi halkaisi vene aaltoja
navakassa aamutuulessa. Iltapuolella kolme matkamiestä saapui taas
kotiin.