Luolassa oli kaikki entisellään. Ei mitään tärkeätä ollut tapahtunut
Gordonin ja hänen toveriensa poissa ollessa, niin että Henrin oli
ollut varsin helppo ylläpitää järjestystä uudisasukasyhdyskunnassa.
Ainoa, mikä aiheutti hänelle huolta ja päänvaivaa oli hänen veljensä
Paulin raskasmielisyys. Mikähän suru painoi tuota ennen niin reipasta
poikaa?
Henri koetti puhua hänen kanssaan kahden keskenkin saadakseen siitä
selvää, mutta turha vaiva, Paul ei ilmaissut mitään. Kun isoveli
kysyi, oliko hän tehnyt jotain pahaa, hän vastasi vain, että Henri
kyllä kerran saa sen tietää, sillä hän antaa anteeksi, mutta toiset...
"Entä sitten? Toiset... Mitä toiset?"
Mutta Paul ei sanonut sen enempää.
Heti seuraavana päivänä Gordonin retkikunnan kotiintulon jälkeen,
marraskuun 9:ntenä, ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Laamat ja guanako
tarvitsivat välttämättä tallin ja siihen kuuluvan aitauksen. Baxter
oli rakennusmestarina ja työnjohtajana. Hän osasi mainiosti panna
vauhtia toisiinkin ja sai heidät käyttämään sahaa ja kirvestä niin
näppärästi kuin olisivat olleet taitavia puusepänkisällejä jok'ainoa.
Aitaus tehtiin niin vahvaksi, että se hyvin saattoi suojella
petoeläimiltä. Itse talli rakennettiin aluksen lankuista, katto
tehtiin tervatusta purjekankaasta, joka kesti sadetta ja lunta. Kun
rakennus valmistui ja guanako ja laamaemä vuohineen olivat muuttaneet
siihen, annettiin eläinten hoito ja rehun hankkiminen Jackin ja pikku
Garnettin toimeksi. Sen lisäksi heidän piti parhaansa mukaan koettaa
kesyttää ne.
Garnett varsinkin oli kovin innostunut tehtäväänsä. Kaiket illat
hänen nähtiin istuvan tallissa rakkaiden kasvattiensa luona
huvittamassa niitä kaikilla niillä sävelillä, joita hän hanurillaan
osasi soittaa. Hän arveli näet, että eläimet siten helpommin
kesyyntyivät.
Suureksi ilokseen hän sai pian useampia kuulijoita. Eräästä
salahaudasta saatiin näet vielä yksi guanako, ja muutamana päivänä
onnistui Baxterin ja Williamin -- viimeksi mainittu oli nyt myös
ruvennut harjoittamaan bolanheittoa -- saada kiinni laamapari, koiras
ja naaras.
William ja pari muuta poikaa virittivät myös ahkerasti ansoja ja
satimia ja tarkastivat niitä joka päivä. Vähitellen he saivat
pyydystetyksi koko joukon peltokanoja, fasaaneja, trappeja ym., ja
ne linnut, joita Moko ei heti ottanut hengiltä ja pannut vartaaseen,
joutuivat kanatarhaan, jonka Gordon oli laittanut aitauksen nurkkaan.
Sen hoito oli uskottu Edvardille ja Tom Jenkinsille.
"Kunpa meillä vain ei olisi niin kovin niukalti sokeria", sanoi Moko
joskus. "Silloin voisin leipoa kakkuja; munia ja maitoahan meillä on
yllin kyllin."
Jack pani Mokon sanat korvan taakse. Hän tutki näet yhä uutterasti
"Robinson Crusoeta" ja tästä erinomaisesta kirjasta hän tiesi, ettei
ollut lainkaan mahdotonta löytää jotain ainetta, jota saattoi käyttää
sokerin asemesta. Eräänä päivänä hän keskusteli Gordonin kanssa
asiasta, ja Gordon arveli hänen olevan oikeassa: silmät auki vain,
niin kyllä löydettäisiin, mitä puuttui.
Ja aivan oikein! Kun Gordon kerran saapui kotiin metsästä, hän kutsui
Jackin luokseen ja vei hänet muutamien puiden luo, jotka kasvoivat
jonkin matkan päässä luolasta.
"Tässä näet, Jack! Nämä ovat sokerilehmuksia! Odotapas kun otan
veitseni ja leikkaan sillä runkoon, kas noin, valuu nestettä, näetkö?
Se on sokeria!"
Ja niin todella olikin. Tietysti ei tämä sokeri ollut yhtä
makeata kuin oikea sokeri, joka valmistetaan sokeriruo'osta tai
sokerijuurikkaasta, mutta sitä sopi mainiosti käyttää taloudessa.
Keväällä Webbille ja Williamille tuli taas kiire virittää ansojaan.
Robert kävi myös uutterasti metsällä; eräänä päivänä hän ampui
haisunäädän ja toi sen kotiin laukussaan.
"Katsokaapas, minkä venkaleen olen nitistänyt!" hän sanoi toisille.
"Eikö sillä ole kaunis turkki?"
"Onpa kyllä!" sanoi Edvard. "Mutta hyi kuinka se haisee! Mitenkä
eläin itse voi sietää hajuaan!"
"Se on siihen tottunut", tuumi Jack. "Mutta mitä oikeastaan teemme
tällä eläimellä, Robert? Olisipa totta vie paljon parempi, jos saisit
käsiisi jotain vihanneksia -- niitä tarvitsemme eniten."
Ja siinä Jack oli oikeassa. Muita vihanneksia ei näet ollut
saatavissa kuin metsäselleriä, jota kasvoi järven rannalla. Ja
oikeastaan Robertin olisi ollut viisainta hiukan säästää ruutia,
se hupeni pelottavasti varastosta. Kätevä Baxter oli sitä paitsi
keksinyt tehdä saarnesta jousia ja putkista nuolia, joiden kärkenä
oli rautanaula. Näillä jousipyssyillä William ja Cross oppivat pian
ampumaan melko taitavasti ja toivat usein kotiin aika lailla pientä
metsänriistaa. Tietysti he eivät voineet olla Robertin kiusaksi
kehumatta, kuinka paljon ruutia he tällä tavoin säästivät.
Mutta eräänä päivänä tehtiin keksintö, joka oli oikein mieluinen
Robertille. Gordon huomasi näet, että ketut ja sakaalit eivät
antaneet ansojen olla rauhassa öisin, vaan anastivat sukkelasti
kaikki pikkueläimet, jotka olivat joutuneet satimeen. Tehdäkseen
lopun moisesta rosvouksesta Gordonin täytyi kuin täytyikin antaa pari
tusinaa panoksia Robertille ja toisille pyssymiehille. "Mutta pitäkää
varanne, ettette niitä turhanpäiten ammuskele!" hän sanoi.
Sitä hänen oli turha pelätä, arveli Robert: "Kyllä me pehmitämme sekä
Repolaisen että sen seuralaiset niin perinpohjaisesti, ettei ansoista
enää vähään aikaan näpistellä."
Pimeän tullessa Robert, Henri, William, Baxter, Webb, Cross ja
Jack asettuivat väijyksiin viidakkoon järven rannalle. Mutta
keskiyö joutui, ennen kuin mitään sen kummempaa oli tapahtunut.
Silloin Robert äkkiä viittasi pimeyteen, ja nyt nähtiin kokonaisen
kettulauman ohjaavan kulkunsa järvelle. Henri laski ne -- yksi,
kaksi, kolme... kymmenen, yksitoista... kuusitoista, seitsemäntoista,
kahdeksantoista. Kahdeksantoista kettua siinä oli. Kun ne saapuivat
järven rannalle ja aikoivat ruveta juomaan, antoi Robert merkin
toisille. Seitsemän pyssyä pamahti, ja neljä viisi kettua kellahti
maahan; toiset pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti, mutta niidenkin
joukossa oli monta haavoittunutta ja ne löydettiin aamulla kuolleina
metsästä.
Metsästystä jatkettiin vielä kolmena yönä, mutta siihen päättyikin
kettujen vierailu. Kaatuneitten eläinten nahat käytettiin matoiksi
tai niistä neulottiin vaatteita. Mutta nyt olivat sekä kynttilät
että öljy loppumaisillaan. Eipä muuta neuvoksi: muutamien hylkeiden
Laivalahdessa täytyi heittää henkensä, jotta pojat saisivat
hylkeenrasvaa lamppuihinsa ja lyhtyihinsä.
Eräänä päivänä vedettiin kärryt esille jo ani varhain aamulla, ja
niiden eteen valjastettiin molemmat guanakot, joita Jack ja Garnett
viime aikoina olivat harjoittaneet käyttämään valjaita. Kärryihin
kuormattiin ampumatarpeita, aimo eväspussi, kaikenlaisia työaseita ja
suuri kattila sekä muutamia tyhjiä tynnyreitä, joihin hylkeenrasva
oli määrä kaataa.
Kymmenen ajoissa metsästysseurue saapui rannalle, jonka edustalla
hylkeitä tuhansittain pyöriskeli karien välissä. Sitä myöten kun
aurinko kävi paahtavammaksi, ryömi yhä useampia näitä hauskoja
otuksia rantaäyräälle. Täällä oli Gordon, Robert ja muutamia muita
suurempia poikia väijyksissä odottamassa vain sopivaa hetkeä
laukaistakseen. Moko ja pikkupojat eivät saaneet ottaa osaa
metsästykseen, heidän tuli vain pitää huolta vaunuista ja "hevosista".
Robert älysi heti, että ensinnäkin oli kaikin mokomin estettävä
hylkeitä pääsemästä takaisin mereen. "Meidän on katkaistava niiltä
paluutie", hän sanoi ja niin puikahtivat hän ja hänen toverinsa alas
rantaan hiiviskellen hiljaa ja varovasti karien lomitse, kunnes he
muodostivat ampumaketjun pitkin rantaäyrästä.
Sitten Gordon antoi merkin, ja samassa tuokiossa pamahtivat pyssyt,
ja kaiku vastasi nopeasti korkeilta töyräiltä.
Kaikki laukaukset osuivat. Ne hylkeet, jotka eivät olleet
saaneet lyijyä nahkaansa, kääntyivät pelästyneinä ja tulla
kuppuroivat vettä kohti minkä jaksoivat. Mutta Robert pani vauhtia
metsästystovereihinsa, ja pökertyneet eläinrukat kohtasi sellainen
luotisade, että kokonainen tusina hylkeitä joutui metsästäjien
saaliiksi.
Iltapuolella Moko sytytti tulen kahden valtavan kivilohkareen väliin,
täytti kattilan puoleksi vedellä ja nosti sen tulelle. Sitten ammutut
hylkeet leikattiin kappaleiksi ja lihaa keitettiin niin kauan, että
rasva kohosi vedenpinnalle.
Tällainen hylkeenrasvan keitto oli isotöistä hommaa; seuraava
päiväkin meni siihen, mutta kylläpä pojilla sitten olikin rasvaa koko
talven varalle. Paluumatka ranskalaisluolalle sujui onnellisesti.
Nyt oli joulu kynnyksellä.
Moko ja Jack paistoivat ja keittivät hiki päässä ja Baxter ja William
koristivat luolaa niin monella lipulla ja viirillä kuin vain käsiin
saivat.
Joulupäivänä ja Tapanina kaikki työ saaressa lepäsi ja varhain
aamulla pienet laivatykit ampuivat tervehdyslaukauksia joululle.
Koska sää oli kaunis, lähtivät kaikki aamupäivällä pitkälle hauskalle
kävelyretkelle, ja kotiin tultuaan heillä oli mainio ruokahalu. Mutta
jopa jyrähtikin pian taas tykinlaukaus ilmoittaen, että pöytä oli
katettu.
Hetkisen kuluttua kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä. Maukkaiden
ruokalajien keskellä kohosi kaunis, pienillä Englannin, Amerikan ja
Ranskan lipuilla koristettu joulukuusi.
Pöydässä pidettiin monta puhetta. Henri puhui "saaren mahtavalle
hallitsijalle, presidentti Gordonille", ja tämä vastasi puheeseen
kohottaen eläköönhuudon pikku yhdyskunnalle. Kauniin, lämpimin
sanoin hän johdatti toveriensa mieleen Uudessa Seelannissa olevat
omaiset, jotka hekin nyt viettivät joulua tietämättä mitään rakkaista
pojistaan.
Costarkin nousi puhumaan. Ikäistensä puolesta hän kiitti isoja poikia
-- erittäinkin Gordonia ja Henriä -- kaikesta siitä huolenpidosta ja
rakkaudesta, jota he olivat heille osoittaneet.
Kaikuva eläköön seurasi Costarin puhetta. Vain yksi oli vaiti, Robert.