Heti kun päivä koitti ja pojat saattoivat kunnolla nähdä ympärilleen,
he huomasivat hiekkaisen harjanteen, joka kohosi parinsadan askeleen
päässä merestä. He kiiruhtivat sen kukkulalle ja näkivät sieltä, että
erämaa ulottui aina mereen asti. Oli siis turha kulkea eteenpäin
pohjoista kohti.
Robert ehdotti, että he lähtisivät kotiin toista tietä kuin olivat
tulleet; saattoivathan he esimerkiksi kulkea pitkin järven oikeata
rantaa, niin tulee sekin samalla tutkituksi.
Mutta siitä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Ei", hän
sanoi, "silloin viipyisimme liian kauan matkalla, eivätkä Henri ja
muut voi ymmärtää, minne olemme joutuneet. Ei, oikeanpuoleisen rannan
jätämme toiseen kertaan. Mutta silti voimme kylläkin, kuten Robert
ehdottaa, valita toisen tien kuin sen, jota tulimme. Mitähän, jos
kulkisimme pitkin järvenrantaa Leirivirralle asti, poikkeaisimme
siellä sivulle ja vaeltaisimme metsän läpi rannikolle."
Pohdittuaan asiaa puolelta ja toiselta pojat suostuivat ehdotukseen.
He nauttivat vähän aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät matkaan.
Sää oli ihana, ja jos se sellaisena pysyisi, he saattoivat olla
kotona jo huomisiltana. Kello yksitoista he menivät kumiveneellään
Leirivirran yli ja lähtivät samoamaan halki metsän.
"Hei, herra bolametsästäjä!" ivaili Robert Baxteria. "Minun
mielestäni voisit pian näyttää, mihin nuo korusi kelpaavat." Näin
sanoen hän viittasi lassoon ja bolaan, jotka olivat kierrettyinä
Baxterin vyötäisten ympäri.
Ja matkien serkkuaan Cross yhtyi heti pilkkaamaan Baxteria.
Gordonin täytyi vihdoin ruveta rauhoittamaan riidanhaluisia poikia.
"Toistaiseksi ei ole ollut mitään eläintä, jota Baxter olisi voinut
pyydystää välineillään", hän sanoi. "Eihän täällä näe ainoatakaan
elävää olentoa paitsi lintuja, ja niitä varten bolat eivät suinkaan
ole. Ei, mutta katsokaapas, tiedättekö mikä puu tuo tuossa on?
Ettekö? Sehän on teepuu -- ei se oikea, jota kiinalaiset viljelevät,
mutta tämänkin puun lehdistä voi helposti keittää teetä."
Jokainen poimi kourallisen lehtiä ja pisti ne taskuunsa, myöhemmin he
aikoivat panna toimeen varsinaisen teenkorjuun, tiesiväthän he nyt
missä puut kasvoivat.
Sinä päivänä pojat eivät kokeilleet mitään erikoista, ja kun he illan
suussa asettuivat leiriin, sanoi Baxter, että tänään ei tarvinnut
monta sanaa kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta juuri tätä puhuessaan hän
hypähti pystyyn, tarttui bolaansa ja nakkasi sen reippaalla heitolla
puitten väliin.
Hän oli nähnyt muutamia eläimiä metsässä -- mitä ne olivat, sitä hän
ei tietänyt, mutta hänen mielestään ne näyttivät vuohilta.
Bola lennähti eläinten joukkoon ja kietoutui erään jalkoihin niin
että se ei voinut seurata kumppaneitaan, jotka pelästyneinä pakenivat
metsän tiheikköön. Gordon ja Baxter juoksivat nyt paikalle, ottivat
eläimen kiinni ja sitoivat sen. Lisäksi he saivat kiinni sen kaksi
vuonaa, jotka pysyttelivät emän turvissa.
"Kas, mikähän kameli tuokin on?" huusi Robert heille, kun he tulivat
kuljettaen eläintä.
"Sehän on laama", sanoi Gordon. "Niin, juuri laama", hän toisti
nähdessään Robertin ja toisten epäilevät katseet. "Se on kyllä
hyvin vuohen näköinen, mutta te näette kyllä, että sillä on paljon
korkeammat sääret, ja sitten sen villa on pehmeää kuin silkki. Niin,
tämä on erityistä laamalajia, joka elää Etelä-Amerikassa. Olipa
hauska, että Baxter pyysi sen elävänä, ja vuonat vielä lisäksi."
"Niin, tämähän tuntuu olevan hienointa metsästystä tässä maassa",
pilkkaili Robert. "Muuten minua kyllä haluttaisi koetella, miten
kuula iskisi mokomaan roskaan."
"Mitä sinä lörpöttelet, Robert", huudahti Gordon. "Voin kyllä
käsittää, että sinua huvittaa ampua oikeata metsänriistaa. Mutta
enpä tosiaan ymmärrä, kuinka tahtoisit ampua tuollaisen rauhallisen
laamaemän, josta meillä on paljon enemmän iloa elävänä!"
Jo samana yönä Robert kuitenkin sai tyydyttää metsästyshaluaan.
Noin kello kolmen ajoissa ajoi kova ulvonta, joka kuului jostain
läheisyydestä, kaikki pojat makuulta.
Mikähän eläin se noin ilkeästi ulvoi?
"Kenties lauma petoeläimiä", arveli Robert. "Ehkä jaguaareja."
"Niin, tai puumia. Ne eivät ole aivan yhtä vaarallisia, mutta jos
niitäkin sattuu kokonainen lauma, se ei totta vie ole leikin asia.
Pyssynne ja revolverinne ovat kai käsillä. Kuulkaapa Pania. Ne
lienevät nyt aivan lähellämme."
Puitten välissä oli kuitenkin liian pimeä, jotta olisi voinut nähdä
vihollisen. Ja kuitenkin, eikö tuossa...? Siinä loisti kaksi pilkkua
kammottavasti pimeydessä; varmaankin petoeläimen silmäpari.
Samassa tuokiossa pamahti Robertin pyssy, mutta siitä ulvonta vasta
yltyi. Yhä lähemmäksi tulivat äänet. Aikoivatko pedot hyökätä leiriin?
Nyt ei auttanut vitkastella. Baxter sieppasi leimuavan kekäleen
leirinuotiosta ja heitti sen tuijottavia silmiä kohti.
Se auttoi. Eläimet pötkivät pakoon täyttä karkua. Vähitellen niiden
raivoisa ulvonta häipyi kaukaisuuteen.
"Onnea matkalle!" huusi Cross niiden jälkeen. "Kunpa ne eivät vain
palaisi!" sanoi joku. "Eivät ne enää uskalla", arveli Robert. "Mutta
katsotaanpa nyt, mitä hirviöitä ne olivat. Sen, jonka minun luotini
kaatoi, pitäisi maata jossain täällä läheisyydessä."
Päivä oli vähitellen alkanut koittaa ja oli kyllin valoisaa, jotta
pojat saattoivat lähteä etsimään Robertin saalista. Mutta minne eläin
oli joutunut? He hakivat ristiin rastiin, mutta sitä ei näkynyt
missään. Kutsuttiin Pankin avuksi ja se keksi piankin jäljet, mutta
ne johtivat syvälle tiheikköön, ja sinne ei Gordonin mielestä ollut
yrittäminen. Niin jäi Robertilta hänen suureksi surukseen löytämättä
hänen ampumansa jaguaari tai puuma tai mikä otus lie ollutkaan.
Ja kyllä saivat muut osansa siitä, että hänen metsästäjänarvoaan näin
oli loukattu. Mutta Gordon oli niin järkevä, ettei ollut kuulevinaan
Robertin hävyttömyyksiä.
Kuuden ajoissa he alkoivat taas päivämatkansa, jonka oli määrä
päättyä ranskalaisluolaan.
Jack ja Webb saivat molemmat laamanvuonat kantaakseen, Baxter
kuljetti emää, aivan kuin olisi vienyt sitä markkinoille. Gordon
pelkäsi hiukan, että eläimet hidastaisivat heidän kulkuaan, mutta
matka kävi kerrassaan mainiosti, ja he olivat jo kulkeneet aikamoisen
taipaleen, kun he vähän vailla kello yksitoista pysähtyivät
saadakseen jotain suuhunsa.
Syötyään aimo aterian he jatkoivat matkaansa kokematta mitään
erikoista. Mutta iltapuolella, juuri kun Gordon oli katsonut
kelloansa ja ilmoittanut kumppaneilleen sen olevan kolme, pamahti
äkkiä laukaus.
Mistä se tuli?
Tietysti Robertin pyssystä. Hän oli muista hiukan edellä ja oli kai
keksinyt jonkin saaliin. Samassa kuului hänen äänensä viidakon takaa,
joka oli kätkenyt hänet toisten silmiltä: "Pitäkää varanne! Pitäkää
varanne!" ja siinä tuokiossa ryntäsi eläin viidakosta.
Samassa sieppasi Baxter lassonsa ja heitti sen salaman nopeudella
kohti eläimen päätä. "Hyvä, Baxter!" huusi Gordon, ja pieni poika oli
todella suorittanut tehtävänsä hyvin. Silmukka oli heitetty sievästi
aivan eläimen kaulaan, ja parissa tuokiossa Gordon ja Baxter olivat
sitoneet otuksen lujasti kiinni puuhun.
Nyt saapui Robert juoksujalkaa paikalle. "Senkin peto pääsi
käsistäni!" hän huusi vihoissaan, mutta samassa hän huomasi, että
muut olivat olleet häntä onnellisemmat. "Mitä tuo hyödyttää?" hän
kysyi. "Onko sekin sitä varten, että säästyisi laukauksellinen
ruutia."
"Ei suinkaan!" vastasi Gordon. "Olemme pyytäneet sen elävänä, koska
tarvitsemme sitä elävänä."
"Elävänä? Mihin tarkoitukseen?"
"Vetojuhdaksi" kuului vastaus. "Se on guanako, ja sen voi helposti
kesyttää. Saatpa nähdä Jack, se ei metkuile kuten sinun nandusi."
Ja Gordon piti pienen luonnontieteellisen esitelmän
guanako-eläimestä. Se on kamelin sukua, hän kertoi, vaikka se ei
juuri sanottavasti kamelia muistuta. Varsinkin Argentiinassa sitä
käytetään yleisesti ratsuna; se soveltuukin erinomaisesti tähän
tarkoitukseen, notkea, sirorakenteinen ja nopsajalkainen kun on.
Muuten se on rauhallinen eläin eikä tee kissallekaan pahaa.
"Mutta nyt saamme lähteä hyvää kyytiä livistämään, jos aiomme
ennättää kotiin ennen iltaa", sanoi Gordon.
Jack tahtoi ratsastaa guanakolla, mutta siihen ei Gordon suostunut.
Tosin ei ollut pelkoa siitä, että eläin olisi noussut takajaloilleen
tai heittänyt ratsastajan maahan, mutta eihän koskaan tiedä mitä
voisi sattua.
Noin kuuden ajoissa pieni karavaani lähestyi ranskalaisluolaa.
He näkivät pikku Costarin leikkivän aukon ulkopuolella. Nyt hänkin jo
keksi heidät, sillä he kuulivat hänen huutavan Henrille:
"Nyt he tulevat! Nyt he tulevat!"
Hetken kuluttua he olivat kotona, missä heitä tervehdittiin
kaikuvilla eläköönhuudoilla.