Lumi oli sulanut, mutta kevät viivytteli vielä tuloaan.
Joka aamu oli poikien ensimmäisenä ajatuksena: nyt ainakin on talvi
tiessään, mutta pistäessään nenänsä ulos ovesta he huomasivat pian,
että talvi yhä vielä oleili niillä main.
Ikävintä oli, että pahat säät karkottivat metsänriistan saaren
toiselle puolelle, missä oli suojaisempaa. Seurauksena tästä Mokon
täytyi yhtä mittaa turvautua suolalihatynnyreihin.
Uunit nielivät polttopuita mahdottomat määrät, pojat heittivät
niihin halkoja yhtä mittaa, mutta ne vaativat yhä enemmän. Ja nyt,
kun lumi oli sulanut, ei pöytäkään enää liukunut. Baxterin täytyi
siis ajatella päänsä puhki saadakseen laivakelan hammasrattaista ja
muutamista lankkupahasista syntymään jotain vaunujen tapaista. Yritys
onnistui, mutta vielä puuttui hevonen, joka olisi ajoneuvoa vetänyt.
Ikävä, ettei nandua millään keinoin saatu kesytetyksi. Se olisi ollut
aivan riittävän vahva suoriutuakseen raskaimmastakin ajotyöstä. Mutta
se oli yhtä raju kuin ennenkin, eikä kukaan enää luullut siitä kesyä
tulevankaan, Jackia lukuun ottamatta. Hän oli näet kerta kaikkiaan
saanut päähänsä, että siitä pitää tulla ratsu, ja eräänä päivänä hän
näytti pojille nandunsuitset, jotka hän joutoaikoinaan oli ommellut
purjekankaasta.
Kun päästiin lokakuuhun, sai aurinko vähän enemmän valtaa, ja nyt
alkoivat puut ja pensaat taas hiljakseen vihannoida.
Ja viimein pantiin talvivaatteet säilöön.
"Kunpa meidän ei enää milloinkaan tarvitsisi pukeutua niihin!" sanoi
Webb.
"Niin", sanoi William. "Minä näin viime yönä unta, että muuan laiva
huomasi lippumme tuolla lahden törmällä, laski maihin ja otti meidät
mukaansa. Jospa se uni toteutuisi!"
"Niin, jospa!" sanoi Gordon. "Mutta ellei niin käy, suoriudumme kyllä
sittenkin. Muistakaa, että nyt lähenee aika, jolloin metsänriistaa on
yllin kyllin. Niin Robert, sinä vilkuilet pyssyysi ja sinä pääsetkin
metsälle, kunhan vain lupaat säästää ruutia."
"Säästää ruutia! Ikäänkuin metsästäjän alituisesti pitäisi ajatella
vain sitä!" tiuskaisi Robert. "Mutta sinä ja Henri olette aina
kimpussani siksi ettei minua huvita samanlainen saaliinpyynti kuin
Williamia."
"Huvita?" toisti William. "Enpä totta tosiaan omaksi huvikseni
viritä ansoja. Sen teen vain siksi, että sillä keinoin nopeimmin
saan pyydetyksi jotain, joka täyttää sekä Mokon padat että meidän
vatsamme."
"Niin, kullakin on omat ilonsa", sanoi Robert niskojaan keikauttaen,
"mutta minä olen mielestäni liian hyvä mokomaan metsänkäyntiin". Ja
jo seuraavana aamuna hän heitti pyssyn hartioilleen ja lähti metsälle
löytääkseen jotain metsänriistaa. Suureksi ilokseen hän palasi kotiin
aimo saalis laukussaan. Hän kertoi nähneensä koko joukon nanduja,
mutta hänen ei onnistunut ampua niistä ainoatakaan.
"Ei niitä pidäkään ampua", sanoi Jack tosissaan, "niillä pitää
ratsastaa. Niin, älkää naurako. Minäpä näytän teille nyt, että se käy
aivan mainiosti päinsä."
Gordon koetti estää häntä, mutta Jack oli itsepäinen, ja hetkisen
kuluttua Garnett ja Baxter seisoivat luolan suulla pitelemässä
strutsia. Se sai valjaat ylleen ja viimein Jack kiipesi suurella
vaivalla sen selkään.
"Päästäkää irti!" hän huusi, ja samassa silmänräpäyksessä suuri
lintu lähti livistämään kuin tykin suusta. Jack veti vetämistään
ohjaksista, mutta lintu ei ollut tietääkseen. Hetken aikaa pikku
ratsastaja pysyttäytyi selässä pitelemällä kiinni strutsin kaulasta,
mutta sitten lintu ravisti itseään ja -- pöksis! -- siinä venyi Jack
maassa. Strutsi katosi puitten väliin.
Toiset pojat kiiruhtivat Jackin luo. He luulivat hänen
vahingoittuneen, mutta hän oli tupsahtanut pehmeään ruohikkoon
eikä ollut satuttanut itseään ollenkaan, häpesi vain aika lailla
epäonnistunutta ratsastustaan.
Marraskuun ensi päivinä pojat päättivät, että osan heistä pikimmiten
oli lähdettävä pitemmälle tutkimusmatkalle Vanhempainjärven
länsirannalle.
5:ntenä päivänä Gordon, Robert, Baxter, William, Webb, Cross ja
Jack lähtivät liikkeelle. Henri sitä vastoin jäi ranskalaisluolaan
pitämään huolta pienemmistä.
Joka pojalla oli revolveri ja sen lisäksi Gordonilla, Robertilla ja
Williamilla oli pyssynsä sekä muutamia metsästyspuukkoja ja pari
kirvestä. Baxter kantoi muutamia lassoja ja "bolaa"; nämä olivat
viime aikoina tulleet hänen mieliaseikseen. Nyt hän sai näyttää,
oliko hän niin harjaantunut niiden heittämiseen, että saattoi kaataa
eläimen juoksusta.
Kumiveneen, jonka saattoi panna kokoon ja kantaa kädessä, Gordon otti
niin ikään mukaan, siitä saattoi olla hyötyä matkalla.
Poikajoukko lähti kulkemaan pitkin järvenrantaa ja saapui tunnin
kuluttua paikalle, jossa kasvoi niin korkeata heinää, että oli vaikea
päästä sen läpi. Keskellä tätä ruohoviidakkoa, kuten Cross sitä
kutsui, keksi Pan jotain, se kaiveli puolen tusinaa reikiä maahan.
Varmaankin oli jokin eläin läheisyydessä. Robert tahtoi heti ampua
erääseen reikään, mutta William esti häntä siitä.
"Odotahan vähän", hän sanoi, "niin saamme kyllä eläimen ulos
laukaustakaan ampumatta".
"Kuinka sitten?" kysyi Webb.
"Autahan minua ensin kokoamaan läjä ruohoja. Kas niin! Nyt kasaamme
sen tähän reiän eteen, ja sitten toisen läjän vielä tuon reiän eteen!
Annapas minulle tulitikku, Gordon."
Nyt sytytettiin tuli ruoholajiin, eikä kestänyt kauan ennen kuin
puoli tusinaa maamyyriä tukahduttavan savun ajamina pisti pienen
kuononsa ulos raikkaaseen ilmaan. Jack ja Webb iskivät niitä nopeasti
kirveillään, ja Pan päätti muitta mutkitta muutamien päivät, niin
että vain yhden tai kahden onnistui paeta.
Jack tahtoi paistaa eläimet siinä samassa. Mutta Gordonin mielestä
oli liian aikaista levätä nyt jo. Vasta kun he noin puoli tuntia
olivat ponnistelleet korkean ruohikon läpi ja saapuneet paikalle,
missä pieni puro virtasi järveen, he pysähtyivät. Jack sai nyt
näyttää, kelpasiko hän kokiksi. Maamyyrät maistuivat mainioilta, ja
pöytäjuomana heillä oli virkistävän raikas vesi, joka lorisi aivan
heidän jalkojensa juurella.
"Koetetaanko nyt kumivenettä?" kysyi Robert, kun viimeinen pala oli
nielaistu.
"Päästäksemmekö puron yli? Ei, sen yli voimme kahlata", arveli Gordon.
Ja niin he saattoivatkin tehdä helposti, sen syvempi puro ei ollut.
Vastakkaisella rannalla kävi maa yhä liejuisemmaksi, ja sen vuoksi
heidän täytyi poiketa metsään, jossa kirjava lintuparvi lensi puusta
puuhun täyttäen ilman iloisella viserryksellä. Korkealla ilmassa
näkyi silloin tällöin kondori, korppikotka tai mahtava kotka.
Pojat kulkivat koko ajan pitkin metsän reunamaa. Iltapuolella,
juuri kun he arvelivat että olisi ihanaa saada pian vähän lepuuttaa
väsyneitä jalkojaan, he äkkiarvaamatta joutuivat taas virralle ja
tällä kertaa sellaiselle, jonka yli ei voinut kahlata; se oli näet
noin seitsemän metriä leveä ja näytti varsin syvältä. Gordon silmäili
ranskalaisen merimiehen taskukirjakarttaa ja huomasi pian joen olevan
siihen merkittynä. Se oli järven laskujoki ja virtasi mereen jonkin
matkaa Laivalahdesta.
"Tähän meidän ehkä on paras leiriytyä", ehdotti hän. "Ja sitten
meillä on syytä kutsua tätä virtaa Leirivirraksi. Vai onko jollakin
teistä sopivampi nimi ehdolla? Eikö? Hyvä, kirjoitan siis tämän nimen
muistiin."
Pojat istuivat nyt levähtämään puitten alle. Jackin täytyi paistaa
viimeinenkin maamyyrä, ja se katosi siinä tuokiossa seitsemään
nälkäiseen vatsaan tai oikeastaan kahdeksaan, sillä ei Pankaan
halveksinut kelpo ateriaa. Sen jälkeen sytytettiin suuri nuotio, jota
Robertin ja Williamin oli määrä pitää vireillä; se kyllä pelottaisi
metsän pedot lähestymästä leiriä. Sitten pojat kietoutuivat
vaippoihinsa, heittäytyivät ruohikolle pitkälleen ja vaipuivat pian
uneen.
Seuraavana aamuna Gordon ensi työkseen levitti kumiveneen ja laski
sen vesille. Kevyt vene ei kuitenkaan kannattanut useampia kuin yhden
kerrallaan ja sen vuoksi täytyi sitoa köysi sekä sen keulaan että
perään. Kun siis Gordon ensimmäisenä miehenä oli sauvonut itsensä
vastarannalle, toiset hinasivat veneen takaisin. Sitten veneeseen
astui Robert ja hänet lautattiin yli, ja vähitellen koko joukko oli
kerääntynyt toiselle rannalle.
Pan ei tarvinnut venettä, se ui virran yli.
Ja sitten eteenpäin, yhä eteenpäin!
Nyt maa oli taas hyvää lujaa hiekkapohjaa, ja sinä aamupäivänä pojat
saivat kuljetuksi pitkän matkan. Kello kymmenen he söivät välipalaa
ja ohjasivat sitten jälleen kulkunsa pohjoista kohti.
Kahdentoista ajoissa pysähtyi Robert äkkiä ja sanoi kohottaen
kaukoputken silmälleen:
"Nyt näen toiselle puolelle järveä."
Aivan oikein, tuolla hyvin kaukana häämötti todellakin tumma,
vielä epäselvä juova näköpiirissä. Nyt oli kysymys vain siitä,
ennättäisivätkö pojat sinne ennen pimeää. He astuivat reippaammin
ja kulkivat aution hiekkaerämaan läpi, joka ulottui yli koko
Carrin saaren pohjoisosan. Noin kello kolmen ajoissa he saattoivat
jotakuinkin selvästi nähdä, miltä vastakkainen ranta näytti. Muita
eläviä olentoja ei ollut näkyvissä kuin merilintuja, ja niin pitkälle
kuin silmä kantoi oli koko ympäristö autiota ja tyhjää.
Mikä onni pojille, ettei "Eteenpäin" ollut ajautunut tälle puolelle
saarta.
Illan suussa Gordon ja hänen toverinsa saapuivat järven pohjoisimpaan
kolkkaan. Sinne he pysähtyivät ja leiriytyivät yöksi. Mutta sen
sijaan että heillä edellisenä iltana oli ollut niin mukava ja
rauhallinen yösija pehmeässä heinikossa, heidän täytyi nyt tyytyä
nukkumaan paljaalla hiekalla. Ja kun ei missään ollut puuta eikä
ruohonkorttakaan, he eivät voineet tehdä nuotiota ja saivat siis
tyytyä kylmään illalliseen.
Mutta kylmä liha luisti mainiosti alas, ja jokainen nukkui
epämukavalla vuoteellaan niin sikeästi ja makeasti kuin pehmeimmillä
untuvilla.
Ranskalaisluolassa eletty talvi oli saanut heistä jokaisesta
lähtemään kaiken herkuttelun ja hemmottelun tarpeen.