Jo kauan oli sää ollut kylmä ja raaka, mutta yhä ilkeämmäksi se kävi
toukokuussa. Talvi teki tuloaan täydellä todella, ja välistä sää
oli niin kylmä, etteivät pojat moneen päivään voineet pistää ulos
nenännipukkaansakaan.
Mutta silti he eivät suinkaan laiskotelleet. Gordon piti kyllä huolen
siitä, että kullakin oli jotain tehtävää. Nuoresta iästään huolimatta
hänellä oli koko lailla ihmistuntemusta. Hän ymmärsi, että elämä
itse ja jokapäiväinen taistelu olemassaolosta kykeni paremmin kuin
paraskaan koulu kasvattamaan pojista miehiä.
Hän oli järjestänyt niin, että Henri, Robert, Cross, Baxter,
William ja Webb olivat pikkupoikien opettajia. Henri ja Robert
olivat molemmat hyviä laskemaan, joten he saivat opettaa laskentoa.
Baxterin keppihevosena taas oli historia, ja sitä tieteenhaaraa hän
siis tahtoi edustaa. Mitä Webbiin ja hänen uskolliseen ystäväänsä
Williamiin tulee, oli vaikea sanoa, mitä tiedonalaa he oikeastaan
harrastivat. Mutta he itse kuten Gordonkin arvelivat, että he
kyllä voisivat opettaa pikkupojille jonkin verran maantietoa
hyvien oppikirjojen ja karttojen avulla, jotka aluksesta oli saatu
korjatuksi.
Näin kaikkien täytyi askaroida kirjojen ääressä, ja siitä oli sekin
hyöty, että isommat pojat saivat palauttaa muistiinsa mitä he
koulussa olivat oppineet. Gordon oli jonkinlainen yliopettaja; hänen
tuli pitää silmällä, että opetus sujui kunnolla.
Lisäksi oli paljon muitakin tärkeitä puuhia. Williamin tehtävänä
oli vetää kellot määräpäivinä ja määrätyllä kellonlyönnillä.
Baxterillekin riitti työtä ajan seuraamisessa, hänen tuli näet
vetää viiva almanakkaan jokaisen kuluvan päivän kohdalle, ja sitä
paitsi hän kirjoitti tarkoin päiväkirjaan kaikki pikku yhteiskunnan
kokemukset ranskalaisluolassa. Webb sai pitää huolta lämpömittarista,
joka päivä hänen tuli tarkata niitä ja merkitä muistiin, mitä
niillä oli sanomista. Pesusta vastasi Moko, mutta pian huomattiin,
etteivät siihen riittäneet yhden pojan voimat, ja siksi täytyikin
isompien poikien vuoron perään auttaa Mokoa, niin happamelta kuin se
useimmista tuntuikin.
Sunnuntaisin kaikki lepäsivät työstään paitsi Moko, joka keitti
ruoan. Joka sunnuntaiaamupäivä, ellei sää ollut aivan mahdoton, muut
pojat lähtivät pitkälle kävelyretkelle järven rannalle ja palasivat
kotiin nälkäisinä. Kun he olivat syöneet, otti Garnett aina esille
hanurinsa, ja niin kului ilta laulaen ja soittaen. Laulussa tosin ei
ollut paljonkaan kehumista, sillä Paul oli ainoa, joka lauloi hyvin,
ja hän oli aina allapäin. Eikä häntä koskaan enää saatu laulamaan
niitä iloisia lauluja joita hänellä aina ennen oli tapana lauleskella.
Tuli kesäkuu ja sen kanssa yhä ankarammat talvisäät. Alkoi sataa
lunta, ja pian oli hauska rakentaa lumilinnoja ja olla lumisotasilla.
Kuun lopulla oli lunta niin korkeat kinokset, että poikien täytyi
pysytellä kokonaista kaksi viikkoa ranskalaisluolan ja Panin
arkihuoneen seinien sisäpuolella. Mutta sisällä olikin hyvä ja
lämmin, varsinkin sitten kun näppärä Baxter muutamien aluksesta
saatujen lyijyputkien avulla pani kuntoon vesijohdon, joka hankki
luolaan juomavettä virrasta.
Mokon täytyi näinä aikoina iskeä aikamoinen kolo aluksesta saatuihin
säilykkeisiin, kun metsästys ja kalastus eivät talvisaikaan
tuottaneet paljonkaan ruokavaroja taloon. Onneksi pikku laivapoika
oli ollut niin ymmärtäväinen, että oli syksyllä suolannut koko joukon
lohta. Muutenpa hän olisikin monta kertaa ollut pulassa koettaessaan
keksiä ruokaa niin monelle suulle. Silloin tällöin William
hankki tuoretta lihaa päivällispöytään. Hän viritti näet ansoja
pikkuriistalle ja linnuille.
Jack oli saanut niskoilleen vaikean tehtävän, hänen täytyi joka päivä
hankkia rehua nandulle. Joka aamu hän lähti jo varhain metsään ja
lapioi lumen pois löytääkseen sille ruohoa ja juuria. Kaikesta tästä
huolimatta tuo tyhmä eläin pysyi yhtä kesyttömänä, mutta sittenkin
Jackissa eli yhä toivo saada lintu kesytetyksi itselleen ratsuksi.
Pakkanen kiihtyi ja puita täytyi tuoda "taloon". Koska kaikki
tiet olivat lumen peitossa, ehdotti Gordon, että he käyttäisivät
suurta pöytäänsä halkorekenä. Ja tämäkös oli pojille mieleen!
Jo varhain aamulla joka mies oli jalkeilla, pöytä käännettiin
ylösalaisin, ja niin neljä poikaa veti sitä aika vauhtia metsään.
Pan ja pikkupojat juoksivat ilakoiden edellä. Silloin tällöin joku
piti mukavampana ja hauskempana päästä ajoretkelle, hyppäsi muitta
mutkitta pöydänpohjalle istumaan ja ajoi siinä sitten hetken aikaa
tyytyväisenä, kunnes hevoset väsyivät ajomieheensä ja lennättivät
hänet suin päin kinokseen.
Koko sen viikon he ravasivat edestakaisin luolan ja metsän väliä, ja
halkokuorma toisensa jälkeen pinottiin luolan suun ulkopuolelle.
Mutta nyt ilma kävikin oikein purevan kylmäksi; kyllä sieti olla
polttopuita pistettäväksi uuniin. Henri pelkäsi jonkun pikkupojista
sairastuvan, mutta ei sattunut sen pahempaa kuin jokin pieni
vilustuminen, ja siitä Mokon seljatee teki lopun.
Elokuun keskivaiheilla tuuli kääntyi, ja samalla sääkin muuttui
leudommaksi.
Nyt Robert, Henri, Jack, William ja Baxter päättivät panna toimeen
aikeen, jota he jo kauan olivat hautoneet. He päättivät tehdä retken
merelle, "Eteenpäin-leirille".
He lähtivät matkaan aamun koittaessa, ja jo kello yhdeksän ajoissa he
olivat rannikolla.
"Onpa siinä lintuja enemmänkin", virkkoi William viitaten
pingviineihin, joita tuhansittain istui kareilla pitkissä riveissä
kuten sotilaat paraatissa.
"Pyh!" sanoi Baxter, "mokomiin elukoihin ei totisesti kannata tuhlata
ruutia laukauksenkaan vertaa. Mutta se olisi jo jotain jos voisimme
kellistää jonkun noista pojista tuolla." Ja Baxter osoitti muutamia
hylkeensukuisia eläimiä, merinorsuja, jotka kuppuroivat jäällä.
"Niistä voisimme sulattaa talia lyhtyihimme." Mutta merinorsuja ei
nähtävästi lainkaan haluttanut tulla ammutuksi. Niin pian kuin pojat
saapuivat rantaäyrään läheisyyteen, ne olivat pää edellä avannossa ja
veden alla. Sillä kertaa siis saalis livahti poikien nenän ohi.
Pojat asettuivat nyt syömään välipalaansa ja katselivat tuon
tuostakin ympärilleen, tutkien olisiko aluksen jäännöksiä vielä
jäljellä. Mutta lumisade ei ollut jättänyt jälkeäkään koko aluksesta.
Henri suuntasi kaukoputkensa merelle, nähdäkseen olisiko missään
laivaa näkyvissä, mutta kaikkialla oli vain merta ja taivasta.
Sillä aikaa Baxter oli päästänyt alas lipun, joka syksystä alkaen
oli liehunut rannalla. Se oli nyt repaleinen, tuulet ja sateet
olivat sitä pahoin retuuttaneet. Sen sijalle nostettiin uusi lippu,
jonka Baxter oli tuonut mukanaan luolasta. Samalla hän kiinnitti
lipputankoon puulevyn, johon oli kirjoitettu muutamia tiedonantoja:
missä päin ranskalaisluola sijaitsi ym.
Kotimatkalla Robert ampui pari hyyppää, muuta kummempaa pojat eivät
kokeneet, ja päivänlaskun aikaan he olivat taas kotona. Baxterilla
ja Robertilla riitti juttuja hyljeparvista, joita he olivat nähneet
Laivalahdessa, eivätkä he jättäneet Gordonia rauhaan ennen kuin hän
lupasi panna toimeen suuren hylkeenajon heti kun sää sen sallii.
Vähitellen talvi läheni loppuaan. Syyskuussa oli vielä muutamia
oikein ilkeitä rajuilmapäiviä myrskyineen ja raekuuroineen, mutta ne
olivatkin talven viimeinen voimannäyte.
Sää kävi nyt leudommaksi, lumi alkoi sulaa, järven jääpeite ritisi
ja ratisi ja halkeili viimein ristiin rastiin; pian purjehti suuria
jäälauttoja hurjaa vauhtia alas virtaa myöten.
Ranskalaisluolassa asiat olivat hyvin. Yksikään pojista ei ollut
sairas, kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä ja toimittivat
uutterasti ja reippaasti päivätyönsä.
Syyskuun 10. päivänä oli puoli vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin
"Eteenpäin" ajautui Carrin saareen.