Olipa onni, etteivät haaksirikkoisten uuden kodin seinät olleet
graniittia, vaan mureaa kalkkikiveä, johon taltta, kuokka ja vasara
helposti pystyivät. Pojat työskentelivät ahkerasti ja koversivat
seiniä joka päivä. Heidän arvionsa mukaan työn piti valmistua
talvikuukausien kuluessa, ellei mitään erikoista tapahtuisi. Ensin
he olivat ajatelleet, että oli pakko räjäyttää ruudilla eri osia
seinistä, mutta se ei ollutkaan tarpeellista. Baxter, joka oli
oikea tuhattaituri, käsitteli työkaluja harvinaisen kätevästi.
Hänen käsissään kivi aivan mureni, ja työ sujui reippaasti hänen
johdollaan. Samalla tavoin kuin hän aikoinaan oli kaivertanut
reiän, josta savutorvi johdettiin ulkoilmaan, hän nytkin louhi pari
ikkuna-aukkoa luolan ulkoseinään. Käytävän suuta hän laajensi ja
nosti aluksesta saadun kajuutanoven sen eteen.
Ensin ryhdyttiin laajentamaan oikeanpuoleista seinää. Poikien
tarkoituksena oli kaivaa ja porata niin syvälle, että syntyisi
käytävä aivan kalkkikallion lävitse. Siten luolaan saataisiin
toinenkin käytävä.
Kolme päivää, toukokuun 27:nnestä 29:nteen työskenteli joka mies
lakkaamatta. Murennettu kivi lapioitiin pois sitä myöten kun
kaivettiin, ja käytävän seinät pönkitettiin laudoilla. He olivat
jo poranneet ja hakanneet melkein metrin verran, kun toukokuun 30.
päivän iltapuolella sattui jotain odottamatonta.
Henri huomasi sen ensiksi. Hän oli aina kaikkein etumaisena
työmiesten rivissä ja höristi nyt äkkiä korviaan. Hän oli
kuulevinaan kummallista ääntä, tuntui aivan kuin se olisi kuulunut
kalkkikalliosta, jota hän parhaillaan hakkasi.
Henri kutsui paikalle Gordonin ja Baxterin ja he kaikki painoivat
korvansa seinää vasten ja kuuntelivat. Aivan oikein! Kuului melkein
kuin suuren koiran murinaa.
Silmänräpäyksen kuluttua vallitsi taas haudan hiljaisuus, ja työtä
jatkettiin edelleen kaikin voimin. Mutta yhdeksän aikaan illalla
kuului taas sama ääni, tällä kertaa paljon kovempana ja lähempää.
Pikkupojat olivat vähällä heittää työkalut maahan ja juosta suin päin
pakoon. Ja vielä enemmän he pelästyivät, kun Pan, joka muuten oli
rauhallisin koira maan päällä, yhtäkkiä täyttä kurkkua haukkuen ja
hampaitaan kiristellen syöksyi käytävään. Sekin oli siis vainunnut,
ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.
Mitä oli kallioseinän takana? Yö kului levollisesti antamatta
vastausta tähän kysymykseen, joka ahdisti kaikkien mieltä.
Jo varhain seuraavana aamuna Robert ja Baxter olivat liikkeellä. Pan
kintereillään he kiiruhtivat heti keskentekoiseen käytävään. Mutta he
eivät kuulleet mitään, eikä koirakaan päästänyt hiiskahdustakaan.
Pojat ryhtyivät siis uudella innolla työhön ja ahersivat uutterasti,
eikä mitään tavatonta kuulunut eikä näkynyt. Vasta illalla tapahtui
kummallista. Pan ei saapunut illalliselle!
Kukaan ei ollut nähnyt, minne uskollinen koira oli juossut, kukaan ei
myöskään voinut varmasti sanoa, milloin se viimeksi oli nähty. Mutta
poissa se oli ja pysyi.
Koiraa alettiin etsiä joka taholta, huudettiin: "Tänne Pan!" ja "Pan,
missä olet?" niin kovasti että seutu kaikui, mutta Pania ei näkynyt
eikä kuulunut.
Levottomina ja väsyneinä pojat palasivat luolalle yhdeksän aikaan.
Mutta astuessaan ovesta sisään he samassa pelästyneinä peräytyivät.
Hiljainen ulvonta kaikui heitä vastaan, se kuului uudesta käytävästä
päin ja kesti kokonaisen minuutin.
Kolmen neljän pojan seuraamana Henri riensi käytävään, josta samassa
alkoi kuulua raivoisaa haukuntaa.
"Tuon haukkumisen me kyllä tunnemme, siinä on Pan", sanoi Henri.
Mutta käytävässä oli tyhjää ja autiota, eikä sieltä nyt kuulunut
hiiskahdustakaan. Salaperäisyys yhä vain kasvoi.
Seuraavana aamuna samottiin koko seutu ristiin rastiin, mutta Pania
ei vain kuulunut eikä näkynyt.
Tästä huolimatta Henri ja Baxter kaivoivat ja porasivat uutterasti
kalliota ja pääsivät aamupäivän kuluessa puoli metriä eteenpäin
mitään kummallista kohtaamatta. Välipalan syötyään he tarttuivat
jälleen työhön ja huomasivat nyt vasaranlyöntien kaikuvan ontosti.
Luultavasti vain ohut seinä erotti heidät jostain toisesta luolasta.
Ja luolassa väijyi ehkä petoeläin valmiina hyökkäämään ensimmäisen
kimppuun, joka sen rauhaa häiritsi.
Siksipä Henri pyysikin Robertin, Webbin ja Williamin lataamaan
pyssynsä. Kuka ties mitä kaikkea saattoi tapahtua.
Noin kahden ajoissa seinä oli puhkaistu. Henrin kuokka tunkeutui
kalkkikivikerroksen läpi. Hän hypähti taaksepäin ja oli
huutamaisillaan muita avuksi, mutta ennen kuin hän ennätti saada
sanaakaan suustaan, lohkeili kalkki sirpaleina hänen ylitsensä ja
suuri eläin syöksyi reiästä luolaan.
Suuri eläin oli -- Pan!
Se hyökkäsi vesisangolle ja alkoi ahmien juoda vettä. Sammutettuaan
janonsa se juoksi isäntänsä luo ja hyppi häntäänsä heiluttaen häntä
vasten. Ei ollut siis mitään vaaraa, koska koira käyttäytyi noin.
Laivalyhty kourassa tunkeutui Henri murretun seinän aukosta, Gordon,
Robert, William ja Moko kintereillään. He joutuivat luolaan, joka oli
melkein ranskalaisluolan suuruinen, vain hiukan syvempi. Kaikkialla
oli aivan pimeää, ihmeellistä kyllä, sillä jostain aukostahan Panin
oli täytynyt päästä sisään.
Yhtäkkiä William huomasi polkeneensa jotain pehmeätä, ja lyhdyn
valossa pojat näkivät kuolleen sakaalin.
Sillä oli arvoitus ratkaistu. Pan oli tavalla tai toisella päässyt
sakaalin jäljille, uskaltautunut luolaan sen perässä ja alkanut
tappelun sitä vastaan. Viimein se oli puraissut sakaalia kurkkuun
niin kovasti, että eläin heitti henkensä. Ulina, jonka pojat
edellisenä iltana olivat kuulleet, oli sen epätoivoinen kuolinulvonta.
Mutta mitä tietä Pan oli päässyt luolaan? Saadakseen tästä selkoa
Henri meni ulos ranskalaisluolan kautta ja kulki pitkin töyrään
juurta huutaen alinomaan kumppaneilleen luolaan. Nämä vihelsivät
vastaukseksi, ja tällä keinoin hän joutui viimein paikalle, jossa
silminnähtävästi ennen oli ollut aukko. Mutta kalkkiseinä oli
luhistunut maahan, ja niin olivat sekä Pan että sakaali tulleet
suljetuiksi luolaan.
Olipa se oikein onnenpäivä pikku poikayhteiskunnalle. Pan oli tullut
takaisin ja luola oli yhdellä iskulla laajentunut.
"Huoneiston" uudelle osalle annettiin nimeksi "arkihuone", "Panin
arkihuone". Pojat päättivät käyttää sitä makuu- ja työhuoneena,
ranskalaisluola taas tulisi olemaan keittiönä, varastohuoneena ja
ruokasalina.
Niinpä nostettiin siis vuoteet ja koko joukko muuta kalustoa
arkihuoneeseen. Kaakeliuuni, joka aikoinaan oli sijainnut aluksen
suuressa kajuutassa, pantiin pystyyn, ja pian asumus näytti oikein
hauskalta. Päivisin virtasi arkihuoneeseen valoa kahdesta oikeasta
ikkunasta, jotka näppärä Baxter oli saanut sijoitetuksi ulkoseinään,
iltaisin taas suurta huonetta valaisi laivalyhty, joka oli ripustettu
lakeen.
Koska ilma päivä päivältä kävi kylmemmäksi, voivat pojat vain harvoin
olla ulkotöissä. Sitä vastoin he työskentelivät ahkerasti sisällä ja
muun muassa kaivoivat käytävän seiniin kaksi syvää komeroa, yhden
kummallekin puolen. Toisessa säilytettiin ruuti, se pysyi siellä
kuivana eikä ollut vaarassa syttyä. Nandu sai toistaiseksi majailla
ranskalaisluolassa, myöhemmin sille kyllä aiottiin rakentaa oma
asunto.
Kesäkuun 10:ntenä pojat istuivat tapansa mukaan illalla
arkihuoneessa. Keskustelu oli vilkas ja kaikki olivat hyvällä
tuulella istuessaan siinä toveripiirissä rauhallisessa huoneessa,
takkavalkean iloisesti loimutessa.
Joku joukosta kysyi silloin noin vain ohimennen, eikö sopisi antaa
saaren tärkeimmille paikoille nimet.
Henri kannatti heti ehdotusta, ja muutkin olivat kerrankin kaikki
samaa mieltä, voisihan sattua keksimään oikein muhkeita nimiä.
"Lahdenhan olemme jo ristineet", sanoi Robert, "ja se nimi on aika
hyvä, eikö niin? Laivalahti."
"Aivan niin, ja luolan nimeä, ranskalaisluola, ei kaiketi myöskään
ole syytä lähteä muokkailemaan", virkkoi Henri.
Robertin teki kovin mieli mukista jotain vastaan, mutta hän tiesi
ettei kukaan olisi häntä kannattanut ja hän piti suunsa kiinni.
"Mutta minkä nimen annamme virrallemme?" kysyi William.
"Jos minä saisin päättää, kutsuisin sitä Seelannin virraksi", lausui
Baxter.
"Niin, kotimaamme muistoksi! Se on kerrassaan mainio nimi. Päätetty,
vai mitä?"
"Hyvä, hyvä!" huusi joka mies.
"Entäs järvi?"
"Mitä jos antaisimme sille nimen Vanhempainjärvi!" ehdotti Robert, ja
sillä oli nimi annettu.
Näin pojat ristivät kaikki saaren rämeet, niemekkeet ja metsät.
Viimein oli kaikilla paikoilla nimi, paitsi itse saarella. Ja
tottahan senkin täytyi saada nimi.
"Minäpä tiedän, minkä nimen sille antaisin", sanoi Costar ja näytti
hirveän salaperäiseltä.
"Hohoo, kyllä kai! Ehkäpä Kapalolasten saari?" ivaili Jack.
"Anna sinä Costarin sanoa ehdotuksensa!" arveli Henri. "Mikä se sinun
ehdotuksesi on."
Mutta nyt meni pikku poikaraukka aivan hämilleen ja istui hiljaa,
aivan kuin hänen suunsa olisi mennyt lukkoon. Hän ryki ja nieleksi,
nieleksi ja ryki ja sai vihdoin viimein sanan suustaan.
"Minusta vain tuntui", hän sanoi, "että meidän pitäisi muistaa
kouluammekin, ja siksi juolahti mieleeni, että voisimme kutsua saarta
_Carrin_ saareksi".
"Mainiota, se on kerrassaan suurenmoinen nimi!... Hyvä, Costar!"
Näillä sanoilla vastaanotettiin ehdotus joka suunnalla, ja jo melkein
Costar ylpeili keksinnöstään.
Henri Martinet ehdotti vielä muutakin. Hän esitti, että
uudisasukkaat, näin kutsuivat pojat mielellään itseään, valitsisivat
itselleen johtajan, kutsuttakoon häntä sitten presidentiksi,
esimieheksi tai joksikin muuksi.
Tämäkin ajatus tuntui kaikista hyvältä. Ainoastaan Robert tahtoi
lisätä ehdon, ettei päämiestä saanut valita elinajaksi, vaan hänen
tulisi luopua toimestaan hallittuaan pikkuyhteiskuntaa ennakolta
määrätyn ajan.
Kuka valittaisiin? Siinä oli polttava kysymys, varsinkin Robertille,
joka olisi joutunut suunniltaan, jos hänen kilpailijansa, Henri,
olisi valittu.
Mutta Henri oivalsi tämän ja tahtoi kaikin keinoin välttää riitaa.
Sen vuoksi hän esitti johtajaksi Gordonia, joka hänen mielestään oli
siihen sopivin.
Kättentaputuksilla ja hyvähuudoilla pojat tervehtivät hänen
ehdotustaan, ja yhtä ääntä lukuun ottamatta Gordon valittiin
yksimielisesti Carrin saaren uudisasukkaiden johtajaksi.
Tämä yksi poikkeusääni oli Gordonin. Häntä ei nimittäin lainkaan
haluttanut ruveta johtajaksi. Hän tiesi, että siinä asemassa oli
ikävyyksiä enemmänkin. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin suostui
vastaanottamaan toimen, luvaten koettaa aina parhaansa mukaan täyttää
velvollisuutensa.
"Eläköönhuuto Gordonille", sanoi Henri ja nousi seisomaan. "Mekin
puolestamme lupaamme koettaa olla uskollisia ja kelpo alamaisia!"
"Sen lupaamme!" huusivat pojat yhteen ääneen. "Kauan eläköön Gordon!
Eläköön! eläköön! eläköön!"