Heti kun lautta oli kunnollisesti kiinnitetty, alkoivat sekä isot
että pienet kuljettaa tärkeimpiä tavaroita maihin. Työ sujui
reippaasti ja ripeästi. Varsinkaan pikkupojat eivät juuri malttaneet
olla paikallaan, niin ihastuksissaan he olivat näistä ihmeellisistä
seikkailuista.
John, joka juuri oli latonut sylillisen peitteitä ja lakanoita luolan
suun eteen levitetylle purjekankaalle, juoksi hyppien ja tanssien
takaisin lautalle, täyttä kurkkua rallatellen iloista laulua.
"Tuollainen sinunkin pitäisi olla!" sanoi Henri veljellensä, joka
seisoi hänen vieressään alakuloisena ja kiusaantuneen näköisenä.
"Miksi et koskaan enää voi ottaa osaa toisten iloon? Oletko sairas?"
"En", väitti Paul. "Minua ei vaivaa mikään ei ollenkaan mikään."
Mutta siitä huolimatta hän oli yhä alla päin ja totinen toisten
poikien iloitessa.
"Moko!" kuului nyt Costarin ääni. "Mitä saamme tänään päivälliseksi?"
"Ahaa, sinä ahmatti!" nauroi Moko. "Mepä emme saa päivällistä
lainkaan."
"Ei päivällistä! Miksi ei?"
"Siksi että meillä on muuta ajattelemista, senkin herkkusuu. Me
saamme tyytyä illalliseen, näetkös. Mutta silloin on pöydällä oikein
peltokanaa."
"Niin, kunhan vain olisi pöytä", ivaili Costar.
"Tietysti meillä pöytä on! Vai mitä Henri?"
"Onpa kylläkin. Moko on oikeassa", kuului vastaus. "Mutta montako
siihen mahtuu istumaan, se on eri asia. Eipä sillä sentään taida
niin suurta väliä olla, missä kukin peltokanankoipensa kalvaa. Mutta
mennään nyt sisälle katsomaan asuntoamme", hän ehdotti. "Sytytäpäs,
Moko, toinen laivalyhty."
Henri ja Robert etunenässä koko joukko marssi kohti luolaa. Suulla
pysähdyttiin, ja toinen toisensa jälkeen pojat puikahtivat kapeaan
käytävään.
"Ohoh, eipä täällä ole liiaksi tilaa", arveli Baxter.
Päästyään sisään hän tarkasti luolaa lyhdyn valossa ja lisäsi: "Huh,
täällä on aika tukalaa."
"Niin", virkkoi siihen pari muutakin poikaa, "mitenkä ihmeellä
tulemme täällä toimeen? Missä voimme nukkua?"
"Hohoo, luulitteko ehkä, että muuttaisimme johonkin hienoon huvilaan,
missä on kylpyhuoneet ja komerot. Vielä mitä!" huudahti Henri, jota
poikien tyytymättömyys harmitti.
"Ei, mutta... Täytyyhän meidän saada ruokaa, ja missä Moko keittää
sen?"
"Ulkona", vastasi Moko.
"Ei, se ei käy", päätti Henri. "Meidän täytyy huomenna sijoittaa
aluksen uuni tänne sisään."
"Tännekö, jossa meidän pitää nukkua!" tiuskaisi Robert Henrille,
eikä suinkaan tullut paremmalle tuulelle, kun Jack nokkelasti neuvoi
"herra paronia" hankkimaan itselleen pullon hajuvettä.
Gordon oli yhtä mieltä Henrin kanssa. Uunitta ei voitu tulla toimeen
luolassa, jossa tarvittiin lämmintä. Ja hienosta nenästään sai
jokainen itse pitää huolen.
Kaikkein ensiksi asetettiin vuoteet pitkin luolan seiniä. Sitten
nostettiin aluksen kajutasta pelastettu pöytälevy jaloille. Garnett
ja pikkupojat alkoivat kattaa pöytää sillä aikaa kun Moko keitti
liemen ja pani Robertin peltokanat vartaisiin tulelle, jonka hän oli
sytyttänyt luolan ulkopuolelle. Ruuanvalmistustouhut olivat täydessä
käynnissä. Moko hämmensi liemipataa, Jack ja Edvard käänsivät
uskollisesti varrasta, Costar ahmi jo edeltä käsin silmillään kaikkia
herkkuja, ja Pan loikoi maassa seuraten koko sielullaan tärkeätä
toimitusta.
Pian he istuivat kaikki jakkaroilla ja rottinkituoleilla herkullisen
pöydän ääressä ranskalaisluolassa, ja kyllä silloin sekä liemi että
peltokanat katosivat nopeassa tahdissa. Koko joukossa ei ollut
ainoatakaan poikaa, joka ei ollut nälissään kuin susi. Ihme kyllä
Robertkin aivan unohti huomauttaa, ettei ollut hienoa syödä samassa
huoneessa, missä sitten piti nukkua. Vaikka eipä hänen nukkumisestaan
sinä yönä tullutkaan mitään, oli näet hänen ja Williamin vartiovuoro.
Heidän oli vietettävä yönsä käytävän ulkopuolella, jossa Moko yhä oli
pitänyt nuotiota vireillä lämmön vuoksi ja pelottaakseen petoeläimiä
loitolle.
Seuraavina päivinä lämpömittarin elohopea aleni yhä, ja ilma kävi
kylmemmäksi. Harmaa, pilvinen taivas ennusti selvästi sadetta ja
lunta.
Siksipä pojat ahersivat uutterasti saadakseen tavaroita niin paljon
kuin mahdollista hirsilautalta luolaan.
Robertia ei miellyttänyt raahata tavaroita aamusta iltaan. Paljon
mieluummin hän olisi samonnut metsiä pyssy kädessä ja metsästyslaukku
olalla, vaikka Gordon monet kerrat oli varottanut häntä tuhlaamasta
niin paljon ruutia ja hauleja, sillä ajan pitkään se ei käynyt päinsä.
Mutta Robert oli itsepintaisesti sitä mieltä, että oli välttämätöntä
ampua paljon metsänriistaa joka päivä, jottei tarvitsisi syödä
säilykkeitä. "Kun me kerran pyrimme täältä pois, tarvitsemme kyllä
kaiken säilykelihan", hän sanoi joka kerta kun Gordon neuvoi häntä
hillitsemään metsästysintoaan.
"Pyrimme täältä pois?" kertasi Gordon. "Millä keinoin luulet
meidän pääsevän pois täältä? Emmehän valitettavasti osaa rakentaa
laivaakaan."
Mutta tästä Robert alkoi taas pistellä. Hän väitti, että Gordon ja
Henri vastustivat kaikkea, mikä oli toisten hyväksi, ja että he
molemmat tietysti olivat keskenään päättäneet estää toisia pääsemästä
pois. Ja niin he tekivät vain siksi, että halusivat saada toiset
tanssimaan heidän pillinsä mukaan.
Robert saattoi toisinaan olla paha, suorastaan häijy, kun sille
päälle sattui.
Kolmessa päivässä heidän onnistui saada kaikki paikoilleen. Mikä ei
mahtunut luolaan, ladottiin toistaiseksi ulkopuolelle ja peitettiin
purjekankaalla, niin että tavarat pysyivät kuivina ja ehjinä, kunnes
ehdittiin hirsilautan vahvoista lankuista rakentaa tiivis ja tilava
katos.
Toukokuun 13. päivänä Moko, Baxter ja Henri nostivat luolaan aluksen
kapyysin uunin. Savuputken johtaminen ulos luolasta ei ollut helppoa,
mutta Baxter ei hellittänyt ennen kuin hän sai kaiverretuksi reiän
kalkkiseinään, ja kun putki oli paikoillaan, uuni toimi varsin hyvin.
Vielä samana iltapäivänä Moko keitti siinä ruokaa.
Muutamia päiviä myöhemmin Robert, William ja Webb sekä pari muuta
poikaa olivat ampumassa. Silloin he huomasivat metsässä aivan
suurjärven rannalla neljä viisi kuoppaa, jotka oli peitetty hyvin
oksilla. Ne olivat epäilemättä hyvin monta vuotta sitten kaivettuja
ansoja. Eräässä oli vielä suuren eläimen luuranko, luultavasti
jaguaarin tai puuman kuten Robert arveli.
Pojat asettivat tuoreita oksia kuoppien päälle, ja päättivät jonakin
päivänä käydä katsomassa, voisivatko ehkä tällä tavalla hankkia Mokon
keittiöön tuoretta lihaa.
Ja aivan oikein! Kun Henri ja pari pikkupoikaa jonkin päivän perästä
saapuivat eräälle salahaudalle, he kuulivat alhaalta kummallisia
käheitä huutoja.
Mikähän eläin oli sinne pudonnut? Ehkäpä jaguaari? Tai puuma?
He kurkistivat alas. Se oli kaksijalkainen eläin, jättiläislintu,
strutsi.
Sepä vasta saalis! Strutsinliha, varsinkin rinta, maistuu
erinomaiselta ja on varsin ravitsevaa ruokaa.
"Miksi kutsutaan tämänkaltaista strutsia?" kysyi Webb. "Na... Nan..."
"Niin", sanoi Robert. "Nandu on tämän lajin nimi. Kunpa nyt vain
saisimme sen kiskotuksi ylös."
"Se ei ole niinkään helppoa", arveli Cross.
Mutta William keksi keinon. Hän riisui nuttunsa, liukui varovasti
hautaan ja heitti nutun strutsin pään yli. Iso lintu pelästyi
pahanpäiväisesti ja salli vastustelematta poikien sitoa sen jalat.
Sitten se nostettiin haudasta.
"Mitä me nyt teemme sillä", kysyi joku.
Jack muisti, mitä hän jostakin kirjasta oli lukenut strutseista,
ja vastasi viisaan näköisenä: "Me viemme sen tietysti kotiin
ranskalaisluolaan ja kesytämme sen, ja sitten kasvatamme siitä
ratsuhevosen."
Saman selityksen antoi Jack kotona luolassakin, jonne he suurella
vaivalla saivat otuksen kuljetetuksi. John ihastui heti ehdotukseen
ja innostutti koko poikalauman kohottamaan raikuvan eläköönhuudon
"Jackin ratsulle".
"Saanko minäkin ratsastaa sen selässä?" kysyi Costar.
"Sinäkö? Pysy sinä vain kilpikonnissa, ne pysyvät ainakin maan
pinnalla. Tämän päähän sitä vastoin voi hyvinkin pälkähtää lähteä
pienelle lentoretkelle."
Ihanko totta? Silloin ei Costaria suinkaan haluttanut ratsastaa sillä.
Haaksirikkoisten poikien elämä oli vähitellen päässyt rauhalliseen
ja säännölliseen uomaansa. Päivät kuluivat ranskalaisluolassa jo
jotenkin tasaisesti ja levollisesti. Jokaisella oli omat toimensa,
ja oikeastaan kukaan ei surrut sitä, että heidän merimatkansa oli
päättynyt näin.
Ainoastaan silloin kun he muistelivat vanhempiaan, kohosivat
kyyneleet silmiin. Mutta jokapäiväiset askareet eivät jättäneet
paljon aikaa surullisille mietteille, varsinkin kun Gordon oli
järjestänyt niin, että joka päivä käytettiin määrätunnit opetukseen.
Olivathan he saaneet aluksesta pelastetuksi koko joukon kirjoja.
Niitä he saattoivat yhdessä lukea, isot pojat kuulustelivat toistensa
tietoja ja samalla auttoivat pienempiä läksyjen luvussa.
Kirjat olivat tarpeen erittäinkin silloin, kun talvi tuli täydellä
todella ja säät kävivät sellaisiksi, että oli vaikea liikkua ulkona.
Mutta vielä toistaiseksi oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen,
täytyi hankkia parempaa tilaa, luolaa oli laajennettava.