Mutta toveruksilla ei ollut aikaa hukattavanaan, heidän täytyi
kiirehtiä, jos aikoivat ehtiä takaisin kuunariin ennen iltaa.
Ensiksi he kuitenkin tahtoivat huolellisesti tarkastaa luolan. He
ryömivät takaisin sinne ahtaasta aukosta, ja sytyttivät tulitikun.
Sen valossa Jack keksi käärön, joka oli vuoteen alla. Sen huomattiin
sisältävän kynttilöitä, jotka oli valettu rasvasta puretusta
vaatteesta tehtyjen sydänten ympärille. Yksi niistä sytytettiin heti,
ja sitten alkoi tarkastus täydellä todella.
Pojat huomasivat nyt, että luolan seinät eivät olleet multaa,
niinkuin he ensin olivat luulleet, vaan jonkinmoista kalkkikiveä,
jota oli verrattain helppo hakata. Se ei merkinnyt niinkään vähän,
sillä silloinhan luolaa ja käytävää täytyi voida laajentaa, ja
laajentaa niitä täytyikin, jos haluttiin saada tilaa kaikille
viidelletoista. Samalla luola tulisi ilmavammaksi ja valoisammaksi
oleskella.
Muutoin ei siellä ollut suuria nähtäviä. Eräästä nurkasta löytyi
lasso ja sitten kummallinen ase, jota Robert ensin luuli joksikin
leikkikaluksi, mutta jonka hän ja Henri pian oivalsivat myös
metsästysaseeksi. Se oli nuora, jonka molemmissa päissä oli
raskas rautakuula, ja tätä merkillistä asetta käyttivät paljon
Etelä-Amerikan intiaanit. Heidän kielessään sen nimenä on _bola_,
ja he osaavat heittää sen niin taitavasti otuksen jälkeen, että
nuora kietoutuu eläimen jalkoihin ja se pääsee tuskin paikaltaan
liikahtamaan.
Ja sitten löytyi vielä eräs esine, arvokas, kaunis hopeinen
taskukello ketjuineen.
"Katsotaanpas tätä!" sanoi Robert ja avasi heti kuoren
taskuveitsellään. "Missähän se on tehty? Mitä siinä lukee? Ma...
Marsei, ei, en saa selvää tuosta sanasta."
"Annas minä katson!" sanoi Henri ja luki kirjoituksen kellon
kuoresta. "Sehän on Marseille. Kuka olisi uskonut! Kaupunki
Ranskassa, minun kotimaassani!" hän selitti tovereilleen. "Ajatelkaa,
hän on ollut minun omia maanmiehiäni, tämän luolan asuja!"
Samassa Robert kumartui vuoteen yli ja otti vanhan taskukirjan,
joka oli osunut hänen silmiinsä. "Tässä on sitten jotain sinulle",
hän sanoi Henrille ja ojensi kirjan hänelle. "Katsohan, siihen on
kirjoitettu lyijykynällä pitkät jutut."
Henri ryhtyi heti selailemaan kellastuneita lehtiä ja tavaili
kuluneita kynänpiirtoja. Kirjan ensimmäisellä lehdellä oli nimi,
Pierre Jeannot. Siis taaskin sama P. J., joka oli kaiverrettu puun
kuoreen.
Henri oli pian selvillä siitä, että tämä vanha repaleinen ja
rypistynyt kirja oli päiväkirja, jota merimies Pierre Jeannot oli
pitänyt sinä aikana, jonka hän oli elänyt täällä. Hän oli, kuten
muistiinpanoista kävi selville, pestautunut alankomaalaiseen laivaan,
joka vuonna 1807 oli ajautunut tälle rannikolle. Hän oli yksin jäänyt
eloon, koko muu miehistö oli hukkunut.
Ja ranskalainen merimies oli siis kuollut täällä. Vuodesta
vuoteen hän oli odottanut ja toivonut, mutta pelastusta ei tullut
milloinkaan. Sellaisen kohtalon oli saanut Pierre Jeannot. Oliko
Carrin koulun oppilailla parempi onni?
Ajatuksissaan Henri selaili lehtiä edelleen. Mitä tuo oli? Sehän
oli kartta! Haaksirikkoinen oli taskukirjansa loppuun kyhännyt
lyijykynällä karttapiirroksen rannikosta.
Nyt voitiin siis nähdä, oliko maa saarta vai mannerta. Innoissaan
ja henkeään pidättäen muut kumartuivat katsomaan kirjaa, jota
Henri piti kädessään. Vain hetkisen silmäiltyään kaikki olivat
osapuilleen perillä kartan viivoista: tuossa oli lahti, jonne he
olivat ajautuneet matalikolle, "Laivalahti", niin kuin he olivat sen
ristineet, tuossa oli vuorentöyräs, tuossa metsä, ja tuossa juoksi
joki. Kaikki sopi pilkulleen yhteen.
Mutta entä järvi? Sekin oli merkitty karttaan. Ja sen toiselta
rannalta alkoi suuri metsä, _joka ulottui aina mereen asti!_
Henri oli siis todella ollut oikeassa. Samoin kuin Pierre Jeannot,
samoin oli hänkin neljäntoista toverinsa keralla vankina autiossa
saaressa.
Kartasta päättäen tämä saari oli soikeahko, ääriviivoiltaan miltei
kuin perhonen siivet levällään. Paitsi Laivalahdessa meri pisti
syvälle maahan kahdessa muussa paikassa. Varsinkin saaren eteläosaan
merkitty vuono näytti suurelta. Järvi, jota he ensin olivat luulleet
mereksi, oli sekä leveä että pitkä. Se laski mereen kahden tai
kolmen joen kautta. Se joki, joka virtasi aivan luolan ohitse, laski
Laivalahteen, siis vain vähän matkan päähän "leiristä". Mitä saaren
kokoon tuli, osoitti kartta, että sen pituus pohjoisesta etelään oli
seitsemänkymmenen mailin vaiheilla, idästä länteen se oli vain noin
viisikolmatta mailia.
Kaikki neljä poikaa päättivät kohta yksimielisesti rientää takaisin
muiden luokse, jotta he heti pääsisivät muuttopuuhaan. Kaikki mikä
saattoi heille vastaisuudessa olla hyödyksi, oli näet tuotava tähän
turvalliseen luolaan, ja muutto oli suoritettava ennen kuin tuulet ja
säät ehtivät tehdä lopun haaksirikkoutuneesta aluksesta.
Ennen paluutaan he kuitenkin muistivat kauniisti tuota kuollutta
merimiestä. Sen puun juurelle, jonka kuoreen Pierre Jeannot oli
piirtänyt etukirjaimensa, he kaivoivat haudan, laskivat hänen luunsa
siihen ja loivat haudan umpeen.
Sen tehtyään ja pystytettyään yksinkertaisen puuristin haudalle he
lähtivät matkaan. Kartasta he olivat havainneet, että joki juoksi
suoraan Laivalahtea kohti, ja siksi he päättivät kulkea pitkin joen
vartta arvellen siten ehtivänsä "leiriin" parissa tunnissa.
Alkumatka sujui helposti ja ripeästi, mutta sitten tuli eteen suuri
suo, joka heidän täytyi kiertää. Siten he taas joutuivat sankan
metsän sisään, missä jo oli jotenkin pimeä ja sen vuoksi vaikea pysyä
suunnassa. Ennen kuin tiesivätkään he olivat eksyksissä. Pitikö
heidän viettää tämä yö taivasalla? Siltä näytti. Se tuntui ikävältä,
ja pahinta oli, että eväspussit olivat tyhjät ja kaikilla nälkä.
Pojat ymmärsivät, että heidän piti pyrkiä länttä kohti. Niin he
kulkivat kulkemistaan, mutta pimeästä metsästä ei tuntunut ikinä
tulevan loppua.
Mutta mikä se oli? Eikö jotain välähtänyt puiden lomitse? Oliko se
vain tähdenlento? Vai oliko se "kotoa" ammuttu raketti? Niin arveli
Henri, ja seuraavassa tuokiossa nähtiin, että hän oli oikeassa.
Vasten tummaa taivasta nousi näet vielä yksi raketti ilmaan, sillä
keinoin Gordon osoitti heille, mitä tietä heidän oli kulkeminen.
Robert laukaisi heti pyssynsä tiedoksi laivassaolijoille, että merkki
oli nähty ja ymmärretty.
Puolta tuntia myöhemmin kaikki neljä löytöretkeilijää olivat jälleen
leirissä.