Kello seitsemän seuraavana aamuna pojat ynnä Pan lähtivät liikkeelle
aluksesta eli _leiristä_, joksi pojat olivat laivansa ristineet.
Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla, aurinko helotti kirkkaana ja
sää oli ihana. Kaikesta päättäen oli edessä kaunis päivä.
Pojat lähtivät kulkemaan tietä myöten, joka koukerteli pitkin rantaa
korkean töyrään juurella, eikä aikaakaan kun jo metsä oli kätkenyt
heidät Gordonin ja toisten poikien silmiltä. Pohdittuaan asiaa vähän
aikaa pojat päättivät seurata Henrin neuvoa ja kulkea suoraan niemeä
kohti, kunnes he saapuisivat samalle niemekkeelle, jonka kukkulalta
Henri oli nähnyt merelle.
Robert juonitteli kyllä hetken aikaa ennen kuin suostui tähän
ehdotukseen. Hän koetti myös kiivetä ylös jyrkkää töyrästä
päästäkseen oikotietä, mutta kyllästyi pian siihen leikkiin. Hänen
täytyi niellä karvas pala ja seurata kiltisti muita.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, pysähtyi Henri äkkiä ja
katseli etsien ympärilleen.
"Hyvänen aika, mihin Jack on jäänyt?" hän huudahti.
Niin, missä oli Jack? Ja Pan?
"Jack!... Jack!... Pan!... Pan!" huusi Henri, ja muut yhtyivät
huutoon. Ensin ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku, joka
raikkaasti kajahti vastaan töyräästä, mutta pian kuului Panin kimeä
haukunta ja vähän sen jälkeen Jackin huhuileva ääni.
Pojat lähtivät juoksujalkaa ääntä kohti. Hetkisen kuluttua he
löysivät Jackin, eikä hänelle, Jumalan kiitos, ollut tapahtunut
mitään. Hän oli vain tehnyt hyödyllisen keksinnön, huomannut
kuoppaisen vaon, jonka äskeiset sateet olivat kaivaneet erääseen
kohtaan pitkin töyrästä. Hänen mieleensä oli heti juolahtanut,
että uraa voisi käyttää tienä, jota myöten pääsisi kiipeämään mäen
huipulle.
Ja aivan oikein! Kepeäjalkaiset ja notkeat pojat kiipesivät kuin
oravat pitkin luonnon käden muodostamaa polkua. Robert käytti
ilomielin hyväkseen tilaisuutta näyttääkseen etevämmyyttään toisten
rinnalla ja pian hän olikin korkealla harjanteella. Henri pelkäsi
vähän, että maa hänen allaan oli liian pehmeätä ja lähtisi vierimään,
mutta Robert pääsi ehein nahoin uhkapelistään. Kukkulalle päästyään
hän kajautti raikuvan eläköönhuudon tovereilleen.
Muutaman minuutin kuluttua olivat harjalla myös Henri, William ja
Jack. Sillä aikaa kun he hiukan hengähtivät kapuamisen vaivoista,
käytti Robert ahkerasti kaukoputkea, jonka hän suuntasi etupäässä
itää kohti, yli suuren metsän.
"No, miten on veden laita?" kysyi William. "Näetkö merta?"
Ei, Robert ei nähnyt veden tippaakaan. Hän loi sanomattoman
ylimielisen katseen Henriin, pudisti päätään ja sanoi:
"Vettäkö? Siinä ei ole vettä minun pikkusormeni vertaa! Johan sen
heti sanoin!" hän lisäsi ja nosti itsetietoisena nenäänsä.
"Mitä kummaa, ettäkö ei vettä?" ihmetteli Henri. "On kuin onkin
siellä vettä."
"Niin, sinun mielikuvituksessasi kyllä", väitti Robert. "Mutta tuolla
kaukana ei ole muuta kuin pilviä. Myönnä sinä vain erehtyneesi."
Mutta Henri ei taipunut. Hän tiesi voivansa varmasti luottaa
näköönsä, ja hän oli todella nähnyt vettä idän suunnassa. Mistä
johtui, ettei... Nyt hän keksi. Hän oli katsonut merelle niemekkeen
korkeimmalta kohdalta. Töyräs oli siis matalampi kuin niemeke.
Näköala ei täällä ollut laaja eikä vapaa.
Henri koetti selittää tovereilleen tätä huomiotaan. Mutta Robert ja
William eivät tahtoneet sellaisesta kuulla puhuttavankaan. Eivätkä he
suostuneet Henrin ehdotukseen, että mentäisiin eteenpäin metsän halki
itää kohti, kunnes saavuttaisiin merelle.
"Ei, kuulepa", sanoi William nauraen. "Jos aiomme kävellä kunnes
saavumme merelle, niin saammepa kulkea aikamoisen taipaleen."
"Niin minäkin arvelen", lausui Robert. "Emme siis kulje kauemmaksi."
"Sama se" sanoi Henri. "Jack ja minä menemme sitten yksin." Näin
hän sanoi vain siksi, että tiesi Robertin ja Williamin silloin
kyllä suostuvan. Nämä eivät enää vastustaneetkaan, vaan seurasivat
kauniisti toisia alas kaltevaa mäkeä, jossa siellä täällä ruohikosta
kohosi sammalpeitteinen kivi ja joskus heidän täytyi tunkeutua
korkean, sananjalkaa ja orjantappuroita kasvavan viidakon halki.
Alkuosa matkasta sujui helposti ja esteettömästi, mutta sitten
he saapuivat metsään, ja siellä he saattoivat kulkea vain askel
askelelta. Koko ajan heidän täytyi näet kavuta kaatuneiden puitten
yli, joiden latvat olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa, tai
tunkeutua tiheän viidakon läpi, koko ajan karsien kirveellä oksia.
Kului tunti, kului toinen, eivätkä he olleet päässeet kuin kappaleen
matkaa eteenpäin. Oli helppo huomata, ettei tätä metsää kuuna päivänä
mikään ihmisjalka ollut tallannut. Ihmiskäsi ei ollut kaatanut puita,
jotka makasivat maassa tietä sulkemassa, ikä tai myrsky oli ne
kukistanut.
Eläimistä ei sitä vastoin ollut puutetta. Sen näki siitäkin,
että ruoho oli sotkettu lakoon. Ja silloin tällöin pojat näkivät
vilahdukselta jonkun säikähtyneen nelijalkaisen otuksen, joka
piiloutui viidakkoon rauhanhäiritsijöiden lähetessä. Robertin oli
kovin vaikea hillitä metsästyshimoaan, mutta hän kuitenkin ymmärsi
säästää ruudin parempaan tarpeeseen.
Kello kahden tienoissa löytöretkeilijämme levähtivät. Tällä kertaa
he istahtivat aukealle paikalle pienen, iloisesti lorisevan puron
reunalle. Joku heistä huomasi, että puron yli kulki oikea pieni
silta. Joukko litteitä kiviä oli näet sijoittunut niin, että saattoi
kuivin jaloin astua pienen virran yli.
Henri alkoi heti tarkoin tutkia kiviä, mutta oli mahdotonta päättää,
oliko silta tehty vai olivatko kivet noin vain sattumalta joutuneet
tällaiseen asentoon.
Puro virtasi koillista kohti, ja kun pojat taas jatkoivat matkaansa,
he lähtivät seuraamaan sen juoksua kappaleen matkaa. Mutta parin
tunnin kuluttua kompassi ilmoitti heille, että puro oli kääntynyt
pohjoista kohti, ja silloin heidän täytyi luopua siitä ja ruveta taas
samoamaan raivaamattoman metsän halki.
Eikö tällä metsällä ollut loppua. Kello kävi jo seitsemää, ja yhä
vain riitti puita, loppumattomiin, niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Alkoi vähitellen pimetä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin asettua
lepäämään ja tyytyä metsän tarjoamaan yömajaan.
Niin pojat tekivätkin. Ensiksi he kävivät hyvällä ruokahalulla Mokon
varaamien eväiden kimppuun ja alkoivat sitten etsiä itselleen sopivaa
makuupaikkaa. Jack keksi parhaan, pienen rauhallisen viidakon. Sen
keskeltä kohosi puu, jonka riippuvat oksat melkein koskettivat maata.
Yks kaks pojat haalivat kuivuneita lehtiä läjään puun juurelle,
kääriytyivät vaippoihinsa ja vetivät pian unta.
Pan, joka oli otettu matkaan vartijaksi, ei ollut erikoisen valpas
sinä yönä. Se oli lopen väsynyt kovan päivätyön jälkeen ja kuorsasi
niin että kaikui. Silloin tällöin se kuitenkin säpsähti unestaan ja
murahti. Se oli kuullut jonkun eläimen hiipivät askeleet puitten
välistä tai oli vain unessa kuulevinansa.
Yö kului levossa ja rauhassa. Päivän valjetessa heräsi Jack.
Samassa silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla ja puhkesi äänekkääseen
ihmettelyyn, joka herätti muutkin.
"Hei! Mikä sinua vaivaa". Näillä sanoilla Robert, Henri ja William
toivottivat hyvää huomenta Jackille. Mutta samassa silmänräpäyksessä
hekin hämmästyivät.
Mitä he sitten näkivät? 'Puu', jonka riippaoksien suojassa he olivat
nukkuneet, ei ollutkaan puu. Eikä 'viidakkokaan' ollut viidakko.
Molemmat olivat muuttuneet ränsistyneeksi majaksi, joka oli
kömpelösti punottu kokoon paksuista ja hienoista oksista.
Täällä asui siis sittenkin ihmisiä! Nyt oli helppo tietää, kuka oli
rakentanut sillan puron yli.
"Mutta nämähän ovat oikein herttaista väkeä", arveli Jack. "Oikein
herttaisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, rakentavat tällaisia somia
majoja, aivan kuin meitä varten."
Mutta Henri ja Robert pudistivat päätään, heitä tämä keksintö ei
ilahduttanut. Ja mitä näitten metsäihmisten herttaisuuteen tuli, se
saattoi olla varsin epämääräistä laatua -- todennäköisemmin he olivat
ihmissyöjiä.
Miehissä kierrettiin nyt maja läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään,
josta olisi voinut päätellä, kuka majan oli rakentanut ja siinä
asunut.
Pojille ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä jatkamaan
tutkimusmatkaansa, yhä vain itää kohti.
Tänäänkin matka sujui hyvin hitaasti, joka hetki nousi vastaan
jokin este, jonka vain kirveen avulla saattoi raivata tieltä pois.
Mutta vihdoin viimein vaivat päättyivät, ja he saapuivat metsän
reunaan. Heidän eteensä aukeni taas vihreitä kenttiä, sitten leveä
hiekka-alue, ja lopuksi kauimpana _meri_.
Henrin silmät eivät olleet pettäneet!
Robertin asema oli tällä hetkellä jotenkin nolo. He olivat siis
sittenkin ajautuneet saareen. Hämillään Robert vilkuili Henriin,
näyttiköhän tämä hyvin mahtailevalta, koska oli ollut oikeassa? Mutta
Henrillä ei ollut mitään halua ylpeillä. Päinvastoin, hän oli melkein
pahoillaan, että Robert oli ollut väärässä. Olisihan ollut paljoa
parempi heille kaikille, jos he olisivat joutuneet mannermaalle.
Alakuloisina ja väsyneinä, kaksin verroin väsyneinä nyt, kun jännitys
oli ohi, pojat astuivat rantaan, istuivat hiekalle ja avasivat
eväspussinsa. He aikoivat ensin syödä kylliksensä ja sitten heti
lähteä kotimatkalle. Siinä tapauksessa he olisivat perillä aluksessa
jo ennen illan tuloa.
Kun ateria oli päättynyt, he seisoivat vähän aikaa ja katselivat ulos
merelle, ennen kuin saivat lähteneeksi. Oli niin vaikeata päästää
silmistään taukoamatta loiskuvia laineita, joiden tuolla puolen oli
maailma ja ihmisten yhteiskunta, kaukana kaukana heistä.
Mutta yhtäkkiä Pan kävi levottomaksi. Se hyökkäsi pystyyn ja alkoi
juosta alas rantaan. Jack vihelsi sitä luokseen, mutta se ei
totellut, juoksi vain eteenpäin. Ja samassa se syöksyi mereen, pisti
kuononsa veteen ja alkoi ahmien juoda.
"Mitä ihmettä!" huudahti Robert. Ja "mitä ihmettä!" huudahtivat hänen
toverinsakin. Koira sammuttaa janonsa suolavedellä!
Robert ryntäsi koiran perässä. Tultuaan rantaan hän otti kouraansa
vettä ja maistoi sitä.
Se oli suolatonta!
Vesi heidän edessään ei siis ollut merta, se oli järvi!