Neuvottelu

Niin saivat nyt kaikki kuulla sen surullisen tosiasian, että he

olivat ajautuneet saareen. Ja samalla he ymmärsivät, että pelastuksen

toivo oli nyt hälvennyt melkein olemattomiin. Salamana valtasi

kaikki, sekä suuret että pienet, sama ajatus: nyt oli tosi edessä,

nyt sai jokainen näyttää, mihin kykeni.

Joukossa oli kuitenkin muuan, johon Henrin uutiset vaikuttivat

aivan toisin kuin muihin. Robert oli koko päivän ollut sysimustalla

tuulella siitä syystä, ettei häntä Henrin sijasta ollut lähetetty

tähystysretkelle. Nytkin hän mukisi jotain siihen suuntaan, että

"Henrikin saattoi erehtyä, joku toinen olisi saattanut tuoda aivan

päinvastaisia tietoja".

Mutta Henri tiesi kyllä käyttäneensä silmiään ja kaukoputkeaan

taitavasti. Hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt -- he olivat

ajautuneet saareen. Ja idässä välkkyvän veden takaa ei näkynyt

merkkiäkään maasta. Kaikki oli yhtenä taivaana ja merenä.

Tämä oli raskasta muitten kuulla. Eikä tämän kauhistavan sanoman

paino suinkaan keventynyt siitä, että Robert yhä vastusti Henriä

väittäen ettei maa ollut saarta. Useimmat pojista ymmärsivät sentään

liiankin hyvin Henrin olevan oikeassa.

"Kunnes omin silmin olemme nähneet vettä joka puolella", intti

Robert, "siihen asti en kuitenkaan missään tapauksessa..."

"Hyvä!" virkkoi Gordon. "Siinä olet oikeassa, Robert! Meidän täytyy

itse tulla vakuuttuneiksi siitä, miten asian laita on. Ja minä

ehdotan, että huomenna lähdemme pitkälle kiertomatkalle. Nimittäin

jos on kaunis sää. Pahalla säällä meidän on paras pysyä aluksessa.

Mitä arvelette?"

"Hyvä! Huomenna lähdemme matkaan! Sitä mieltä minäkin olen", kaikui

poikien suusta! Tuollainen "suurenmoinen retki" oli kaikille mieleen.

"Odottakaa!" sanoi Gordon rauhoittavasti. "Emmehän voi kaikki

viisitoista lähteä. Minun tarkoitukseni oli lähettää ensiksikin Henri

ja Robert ja sitten..."

"Pääsenkö minä?"

"Ja minä?"

Sekä William että Jack kohottivat kätensä ylös ja pyysivät rukoillen

päästä mukaan.

"Olkoon menneeksi", sanoi Gordon. "Päätämmekö siis, että nämä neljä

lähtevät huomenna matkaan. Me muut emme liikahda paikaltammekaan,

jäämme vain rauhallisesti alukseen, kunnes varmasti tiedämme,

olemmeko joutuneet saareen vai mantereelle."

Koko päivän kohosivat eripuraisuuden laineet korkealle nuoressa pikku

yhteiskunnassa. Robert ajoi järkähtämättä asiaansa. Henri oli hänen

mielestään liian hätiköiden ratkaissut kysymyksen saariko vai manner.

Ja Robertin sokeat ihailijat taistelivat uljaasti hänen rinnallaan.

Vihdoin Gordonin onnistui hiukan jäähdyttää eri puolien intoa. Mutta

sinä yönä ei moni pojista saanut unta silmiinsä jännitykseltä,

eivät nekään, jotka päivän kuluessa olivat tehneet eniten työtä.

Huomispäivähän oli lopullisesti ratkaiseva tärkeän arvoituksen, niin

että siitä sitten enää oli turha keskustella ja kiistellä.

Mutta seuraava päivä ei sittenkään ratkaissut mitään. Jo varhain

aamulla sateli, ja ilmapuntari ennusti pahaa. Niinpä täytyi neljän

tähystäjän armotta nielaista karvas pala ja jäädä paikoilleen, vaikka

jalkoja poltti kiihkeä retkeilynhalu.

Sen päivän Gordon kulutti tutkimalla suurta karttakirjaa, joka

oli löytynyt kapteenin kajuutasta. Hän tutki tarkoin Tyynen meren

karttaa ja erityisesti niitä saaria, jotka sijaitsivat Uuden

Seelannin itäpuolella. Oikeastaan saattoi olla kysymys vain kahdesta

saariryhmästä, nimittäin Chiloesaarista Chilen rannikolla ja

Tulimaan saarista, jotka olivat aivan Etelä-Amerikan eteläisimmässä

nenässä. Alakuloisena Gordon pudisti päätään ajatellessaan, että

he ehkä olivat joutuneet johonkin näistä saarista. Vaikkapa heidän

onnistuisikin päästä mantereelle, heillä olisi kuitenkin satojen

peninkulmien taival kuljettavana, ennen kuin he pääsisivät ihmisten

ilmoille. Sellainen matka kysyisi varmaan liiaksi voimia ja

kestävyyttä, Gordon arveli, ja samaa mieltä olivat sekä Henri että

Baxter. Kunpa vain Robert tahtoisi olla ymmärtäväinen eikä keksisi

mitään tyhmyyksiä.

Kaksi viikkoa umpeen satoi ja tuuli lakkaamatta niin ilkeästi, että

poikien täytyi pysyä alallaan. Mutta aluksessa oli työtä yllin

kyllin. Päivä päivältä tuulet ja sateet jyrsivät runkoa yhä enemmän.

Kansi halkeili ja vuotoja täytyi paikata, ja nyt oli joka miehen

näppärästi käytettävä käsiään, muuten kävisi olo aluksen kajuutoissa

tukalaksi.

Haaksirikkoisten poikien, pienimpienkin, täytyi myöntää, että heidän

pian kyllä oli pakko etsiä toinen asuinsija. Puoleen vuoteen ei

voinut ajatellakaan lähteä edemmäksi itään päin, mutta niin kauan

ei "Eteenpäin" nähtävästi tulisi pysymään pystyssä. Minne silloin

voisi majoittua? Töyräässä ei ollut ainoatakaan luolaa merelle päin,

ei pienintäkään syvennystä, jossa olisi voinut olla tuulensuojassa.

Mutta ylängön tuolla puolen, missä sen rinteet tasaisesti viettivät

sisämaahan päin, saattoi hyvinkin olla tuulensuojaa. Sinne saattoi

ehkä rakentaa turvallisen ja tilavan majan.

Kun myrsky kerran hetkeksi tyyntyi, lähtivät Robert, Webb ja

William ampumaan. Garnett, Jack, Cross ja pikkupojat lähtivät myös

pyyntiretkelle, mutta ilman ruutia ja luoteja, mukanaan siimat ja

kalastusvehkeet. Meressä aivan vilisi kaloja. Varsinkin suuria

turskia oli runsaasti, ja aivan rantatöyräällä vesi oikein kiehui

pikkukaloista, niin että niitä saattoi pyytää vaikka paljain käsin.

Virrassa sitä vastoin kalansaalis oli mitätön. Sieltä ei saatu

koskaan mitään muuta kuin pikkuruisia simppuja. Niitä saattoi tosin

syödä, mutta, käyttääksemme Costarin sanoja, ne maistuivat samalta

kuin kourallinen tyhjää.

27. maaliskuuta oli ikimuistettava päivä nuorten kalastajien

elämässä. Oli satanut koko päivän, ja pikkupojat kiiruhtivat

kalastusneuvojen kanssa hyvää vauhtia rannalle.

He eivät ennättäneet kovinkaan kauas aluksesta, kun Gordon ja Moko,

jotka askaroivat kannella, kuulivat heidän huutavan ja kirkuvan

täyttä kurkkua. Ensin kuului avunhuutoja, sitten vain kaikuvaa naurua

ja äänekkäitä riemuhuutoja. Mistä oli kysymys?

Gordon ja laivapojat kutsuivat Henrin ja Jackin mukaansa ja juoksivat

ääntä kohti minkä jaloista lähti. Eipä aikaakaan kun he keksivät

pikkupojat ja ymmärsivät nyt, mikä huudot aiheutti. Costar ratsasti

kummallisen elukan selässä. Otus riensi rantaa kohti sellaista

vauhtia, että Costar istui sydän kurkussa ja huusi yhtä mittaa:

"Seis! Seis! Minä tahdon pois! Minä tahdon pois!" John oli myös

kepsahtanut eläimen selkään, mutta hän otti asian iloiselta kannalta,

huusi vain: "Hei hops, heponi!" ja nauroi minkä jaksoi hassua

ratsastusretkeä.

Henri ymmärsi myös heti, ettei ollut minkäänlaista vaaraa.

Kummallinen eläin oli näet kilpikonna! Pojat olivat heittäneet

silmukan sen kaulaan, mutta he eivät voineet sitä hallita, mokomaakin

suurta ja väkevää möhkälettä.

"Seis nyt, niin kauan kuin naurua riittää!" huusi Gordon. "Hyppää

alas, John, ja auta myös Costar pois!"

Mutta eipä ollut Johnin niinkään helppo päästä pois. Gordon juoksi

silloin apuun ja nosti sekä hänet että Costarin kummallisen ratsun

selästä. Tämä vain hetkeäkään pysähtymättä juosta köpitti mereen

päin. Näyttipä jo siltä kuin se pääsisi livahtamaan pakoon, vaikka

koko liuta veti köydestä tarmonsa takaa. Mutta silloin Moko sai

loistavan päähänpiston. Yks kaks hän riensi alukseen ja toi sieltä

muutamia aimo tankoja. Näiden avulla poikien onnistui kääntää

kummitus selälleen. Siinä venyi nyt kilpikonna avuttomana eikä voinut

paikaltaan liikahtaa. Tuokion kuluttua pisti sen pää esille kilven

reunasta, ja silloin Henri antoi sille aimo iskun, niin että se

heitti henkensä.

Costar, joka oli vielä pyörällä huimasta ratsastuksestaan, uskalsi

nyt lähestyä eläintä ja katseli sitä suu ammollaan.

"Älä pelkää, ei se pure", sanoi Henri. "Katso vain, että ruokahalusi

on kunnossa, sillä nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että tämä

tulee syödyksi."

"Syödyksi", matki Costar; hän luuli Henrin laskevan leikkiä.

"Niin juuri: syödyksi!" sanoi Henri. "Etkö sinä mokomakin herkkusuu

tiedä, että kilpikonnanliha on maailman parasta herkkua?"

"Olenhan minä joskus kuullut puhuttavan kilpikonnaliemestä", tuumi

Costar, "mutta..."

"No niin, mutta se liemi, jota sinä tarkoitat, on

valekilpikonnalientä. Tämä otus tässä sitä vastoin on _oikea_ ja sata

kertaa hienompi. Mitä Moko arvelee? Etkö luule osaavasi valmistaa

tätä niin, että se maistuu Costarille?"

"Niinpä luulisin", virkkoi Moko. "Mutta ensin se on paloiteltava.

Emmehän saa tuommoista möhkälettä kotiin raahatuksi. Kuka juoksee

noutamaan poraa -- ja nuijaa?"

Joku pikkupojista juoksi noutamaan niitä, ja sen jälkeen alettiin

miehissä hakata ja leikata otusta pieniksi kappaleiksi. Noin pulskaa

saalista ei vielä ollut alukseen kuljetettu. Ja maukkaampaa ateriaa

eivät Moko ja Jack vielä olleet tarjonneet. Kilpikonnalientä ja

pannussa paistettua kilpikonnanlihaa! Molemmat ruokalajit maistuivat

taivaallisilta, vaikka Jack olikin hiukan kärventänyt paistin toista

kylkeä. Pan nuoli autuaana huuliaan, sellainen ruoka oli sille

mieleen!

Parasta oli kuitenkin se, että pikku yhteiskunnalla nyt oli lihaa

pitkiksi ajoiksi. Kuudettakymmentä naulaa lihaa saatiin tästä yhdestä

ainoasta saaliista.

Näin kului maaliskuu, eivätkä haaksirikkoiset kärsineet mitään

puutetta. Huhtikuun ensi päivinä sää muuttui ilahduttavasti. Tuuli

säästi voimiaan, auringon valta vahvistui, ja pian ehkä saatettiin

lähteä kauan toivotulle kiertomatkalle.

Robert oli joka päivä aamusta iltaan murissut sitä, että

matkallelähtöä turhaan viivyteltiin. Hän koetti kylvää

tyytymättömyyttään muihinkin ja uskotteli heille, että Henri ja

Gordon eivät uskaltaneet lähteä retkelle sisämaahan. Joka ilta

maatapanon aikana hän ehdotti pilkallisella tavallaan, että varhain

seuraavana aamuna lähdettäisiin matkaan: "ellei meidän ankara

herramme ja mestarimme pelkää saavansa nuhaa". Mutta Henri ei

välittänyt hänen ivallisista sanoistaan. Hän itse ja Gordon halusivat

hartaasti saada oikein varmasti tietää, minne maan ääriin he

lopultakin olivat joutuneet, mutta he olivat kumpikin kyllin järkevät

ymmärtääkseen, ettei voinut lähteä matkaan suin päin. Lapsen täytyy

ensin oppia ryömimään, sitten vasta kävelemään, sille ei voi mitään!

Mutta eräänä iltana huhtikuun alkupäivinä, kun Robert taas veti

vanhaa virttään: "Emmekö vihdoin viimein pääse lähtemään?" kuului

Henrin vastaus kaikkien iloksi toisin kuin ennen.

"Eiköhän huomenna, luullakseni", hän virkkoi. Ja Gordon nyökäytti

päätään arvellen hänkin: "Niin, huomenna!"

Nyt alettiin innokkaasti laatia matkasuunnitelmaa. Gordon, jonka oli

määrä jäädä kotiin alukseen pikkupoikien kanssa, painosti lujasti

neljän löytöretkeilijän -- Henrin, Robertin, Williamin ja Jackin

-- mieleen, että heidän täytyy palata niin pian kuin mahdollista,

ainakin vuorokauden kuluttua. Myös Henri arveli, että he kyllä

ennättäisivät vuorokaudessa tarkoin tutkia seudun. Mutta hän piti

kuitenkin parempana varustautua eväillä pariksi kolmeksi päiväksi,

sillä kukapa tiesi, vaikka olisi hyvinkin vaikea raivata tie metsien

halki.

"Niin, siinä olet kun oletkin oikeassa, Henri", sanoi Gordon.

Robert sitä vastoin tokaisi: "Pyh! Mokomakin metsikkö!" ja näytti

pöyhkeältä, aivan kuin raivaamattomissa aarniometsissä samoaminen

olisi varhaisesta lapsuudesta ollut hänelle jokapäiväistä leipää.

Niinpä valmistauduttiin nyt kaikin tavoin pikku retkeilyyn. Kukin

sai ison eväspussin, siitä piti Moko huolen, ja sen lisäksi

retkikunta otti mukaansa neljä revolveria, neljä hyvää pyssyä, kaksi

kirvestä, taskukompassin, kaukoputken, ja muutamia paksuja lämpöisiä

matkavaippoja.

Nyt pojat saivat näyttää, minkä verran heissä oli löytöretkeilijää.

Gordon ei ollut oikein tyytyväinen siihen, että Henristä ja

Robertista tuli matkatovereita. Mutta sille ei mitään mahtanut, eihän

hän itse voinut lähteä mukaan rauhanvälittäjäksi, pikkupojat eivät

voineet jäädä yksin laivaan.

Gordon ei siis voinut tehdä muuta kuin pyytää Henriä vakavasti

lupaamaan, että hän kaikin tavoin koettaisi välttää joutumasta

riitaan Robertin kanssa.

Ja sen Henri ilomielin lupasikin.

Kahden vuoden loma-aika · 第 15 / 61 题