Niin saivat nyt kaikki kuulla sen surullisen tosiasian, että he
olivat ajautuneet saareen. Ja samalla he ymmärsivät, että pelastuksen
toivo oli nyt hälvennyt melkein olemattomiin. Salamana valtasi
kaikki, sekä suuret että pienet, sama ajatus: nyt oli tosi edessä,
nyt sai jokainen näyttää, mihin kykeni.
Joukossa oli kuitenkin muuan, johon Henrin uutiset vaikuttivat
aivan toisin kuin muihin. Robert oli koko päivän ollut sysimustalla
tuulella siitä syystä, ettei häntä Henrin sijasta ollut lähetetty
tähystysretkelle. Nytkin hän mukisi jotain siihen suuntaan, että
"Henrikin saattoi erehtyä, joku toinen olisi saattanut tuoda aivan
päinvastaisia tietoja".
Mutta Henri tiesi kyllä käyttäneensä silmiään ja kaukoputkeaan
taitavasti. Hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt -- he olivat
ajautuneet saareen. Ja idässä välkkyvän veden takaa ei näkynyt
merkkiäkään maasta. Kaikki oli yhtenä taivaana ja merenä.
Tämä oli raskasta muitten kuulla. Eikä tämän kauhistavan sanoman
paino suinkaan keventynyt siitä, että Robert yhä vastusti Henriä
väittäen ettei maa ollut saarta. Useimmat pojista ymmärsivät sentään
liiankin hyvin Henrin olevan oikeassa.
"Kunnes omin silmin olemme nähneet vettä joka puolella", intti
Robert, "siihen asti en kuitenkaan missään tapauksessa..."
"Hyvä!" virkkoi Gordon. "Siinä olet oikeassa, Robert! Meidän täytyy
itse tulla vakuuttuneiksi siitä, miten asian laita on. Ja minä
ehdotan, että huomenna lähdemme pitkälle kiertomatkalle. Nimittäin
jos on kaunis sää. Pahalla säällä meidän on paras pysyä aluksessa.
Mitä arvelette?"
"Hyvä! Huomenna lähdemme matkaan! Sitä mieltä minäkin olen", kaikui
poikien suusta! Tuollainen "suurenmoinen retki" oli kaikille mieleen.
"Odottakaa!" sanoi Gordon rauhoittavasti. "Emmehän voi kaikki
viisitoista lähteä. Minun tarkoitukseni oli lähettää ensiksikin Henri
ja Robert ja sitten..."
"Pääsenkö minä?"
"Ja minä?"
Sekä William että Jack kohottivat kätensä ylös ja pyysivät rukoillen
päästä mukaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi Gordon. "Päätämmekö siis, että nämä neljä
lähtevät huomenna matkaan. Me muut emme liikahda paikaltammekaan,
jäämme vain rauhallisesti alukseen, kunnes varmasti tiedämme,
olemmeko joutuneet saareen vai mantereelle."
Koko päivän kohosivat eripuraisuuden laineet korkealle nuoressa pikku
yhteiskunnassa. Robert ajoi järkähtämättä asiaansa. Henri oli hänen
mielestään liian hätiköiden ratkaissut kysymyksen saariko vai manner.
Ja Robertin sokeat ihailijat taistelivat uljaasti hänen rinnallaan.
Vihdoin Gordonin onnistui hiukan jäähdyttää eri puolien intoa. Mutta
sinä yönä ei moni pojista saanut unta silmiinsä jännitykseltä,
eivät nekään, jotka päivän kuluessa olivat tehneet eniten työtä.
Huomispäivähän oli lopullisesti ratkaiseva tärkeän arvoituksen, niin
että siitä sitten enää oli turha keskustella ja kiistellä.
Mutta seuraava päivä ei sittenkään ratkaissut mitään. Jo varhain
aamulla sateli, ja ilmapuntari ennusti pahaa. Niinpä täytyi neljän
tähystäjän armotta nielaista karvas pala ja jäädä paikoilleen, vaikka
jalkoja poltti kiihkeä retkeilynhalu.
Sen päivän Gordon kulutti tutkimalla suurta karttakirjaa, joka
oli löytynyt kapteenin kajuutasta. Hän tutki tarkoin Tyynen meren
karttaa ja erityisesti niitä saaria, jotka sijaitsivat Uuden
Seelannin itäpuolella. Oikeastaan saattoi olla kysymys vain kahdesta
saariryhmästä, nimittäin Chiloesaarista Chilen rannikolla ja
Tulimaan saarista, jotka olivat aivan Etelä-Amerikan eteläisimmässä
nenässä. Alakuloisena Gordon pudisti päätään ajatellessaan, että
he ehkä olivat joutuneet johonkin näistä saarista. Vaikkapa heidän
onnistuisikin päästä mantereelle, heillä olisi kuitenkin satojen
peninkulmien taival kuljettavana, ennen kuin he pääsisivät ihmisten
ilmoille. Sellainen matka kysyisi varmaan liiaksi voimia ja
kestävyyttä, Gordon arveli, ja samaa mieltä olivat sekä Henri että
Baxter. Kunpa vain Robert tahtoisi olla ymmärtäväinen eikä keksisi
mitään tyhmyyksiä.
Kaksi viikkoa umpeen satoi ja tuuli lakkaamatta niin ilkeästi, että
poikien täytyi pysyä alallaan. Mutta aluksessa oli työtä yllin
kyllin. Päivä päivältä tuulet ja sateet jyrsivät runkoa yhä enemmän.
Kansi halkeili ja vuotoja täytyi paikata, ja nyt oli joka miehen
näppärästi käytettävä käsiään, muuten kävisi olo aluksen kajuutoissa
tukalaksi.
Haaksirikkoisten poikien, pienimpienkin, täytyi myöntää, että heidän
pian kyllä oli pakko etsiä toinen asuinsija. Puoleen vuoteen ei
voinut ajatellakaan lähteä edemmäksi itään päin, mutta niin kauan
ei "Eteenpäin" nähtävästi tulisi pysymään pystyssä. Minne silloin
voisi majoittua? Töyräässä ei ollut ainoatakaan luolaa merelle päin,
ei pienintäkään syvennystä, jossa olisi voinut olla tuulensuojassa.
Mutta ylängön tuolla puolen, missä sen rinteet tasaisesti viettivät
sisämaahan päin, saattoi hyvinkin olla tuulensuojaa. Sinne saattoi
ehkä rakentaa turvallisen ja tilavan majan.
Kun myrsky kerran hetkeksi tyyntyi, lähtivät Robert, Webb ja
William ampumaan. Garnett, Jack, Cross ja pikkupojat lähtivät myös
pyyntiretkelle, mutta ilman ruutia ja luoteja, mukanaan siimat ja
kalastusvehkeet. Meressä aivan vilisi kaloja. Varsinkin suuria
turskia oli runsaasti, ja aivan rantatöyräällä vesi oikein kiehui
pikkukaloista, niin että niitä saattoi pyytää vaikka paljain käsin.
Virrassa sitä vastoin kalansaalis oli mitätön. Sieltä ei saatu
koskaan mitään muuta kuin pikkuruisia simppuja. Niitä saattoi tosin
syödä, mutta, käyttääksemme Costarin sanoja, ne maistuivat samalta
kuin kourallinen tyhjää.
27. maaliskuuta oli ikimuistettava päivä nuorten kalastajien
elämässä. Oli satanut koko päivän, ja pikkupojat kiiruhtivat
kalastusneuvojen kanssa hyvää vauhtia rannalle.
He eivät ennättäneet kovinkaan kauas aluksesta, kun Gordon ja Moko,
jotka askaroivat kannella, kuulivat heidän huutavan ja kirkuvan
täyttä kurkkua. Ensin kuului avunhuutoja, sitten vain kaikuvaa naurua
ja äänekkäitä riemuhuutoja. Mistä oli kysymys?
Gordon ja laivapojat kutsuivat Henrin ja Jackin mukaansa ja juoksivat
ääntä kohti minkä jaloista lähti. Eipä aikaakaan kun he keksivät
pikkupojat ja ymmärsivät nyt, mikä huudot aiheutti. Costar ratsasti
kummallisen elukan selässä. Otus riensi rantaa kohti sellaista
vauhtia, että Costar istui sydän kurkussa ja huusi yhtä mittaa:
"Seis! Seis! Minä tahdon pois! Minä tahdon pois!" John oli myös
kepsahtanut eläimen selkään, mutta hän otti asian iloiselta kannalta,
huusi vain: "Hei hops, heponi!" ja nauroi minkä jaksoi hassua
ratsastusretkeä.
Henri ymmärsi myös heti, ettei ollut minkäänlaista vaaraa.
Kummallinen eläin oli näet kilpikonna! Pojat olivat heittäneet
silmukan sen kaulaan, mutta he eivät voineet sitä hallita, mokomaakin
suurta ja väkevää möhkälettä.
"Seis nyt, niin kauan kuin naurua riittää!" huusi Gordon. "Hyppää
alas, John, ja auta myös Costar pois!"
Mutta eipä ollut Johnin niinkään helppo päästä pois. Gordon juoksi
silloin apuun ja nosti sekä hänet että Costarin kummallisen ratsun
selästä. Tämä vain hetkeäkään pysähtymättä juosta köpitti mereen
päin. Näyttipä jo siltä kuin se pääsisi livahtamaan pakoon, vaikka
koko liuta veti köydestä tarmonsa takaa. Mutta silloin Moko sai
loistavan päähänpiston. Yks kaks hän riensi alukseen ja toi sieltä
muutamia aimo tankoja. Näiden avulla poikien onnistui kääntää
kummitus selälleen. Siinä venyi nyt kilpikonna avuttomana eikä voinut
paikaltaan liikahtaa. Tuokion kuluttua pisti sen pää esille kilven
reunasta, ja silloin Henri antoi sille aimo iskun, niin että se
heitti henkensä.
Costar, joka oli vielä pyörällä huimasta ratsastuksestaan, uskalsi
nyt lähestyä eläintä ja katseli sitä suu ammollaan.
"Älä pelkää, ei se pure", sanoi Henri. "Katso vain, että ruokahalusi
on kunnossa, sillä nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että tämä
tulee syödyksi."
"Syödyksi", matki Costar; hän luuli Henrin laskevan leikkiä.
"Niin juuri: syödyksi!" sanoi Henri. "Etkö sinä mokomakin herkkusuu
tiedä, että kilpikonnanliha on maailman parasta herkkua?"
"Olenhan minä joskus kuullut puhuttavan kilpikonnaliemestä", tuumi
Costar, "mutta..."
"No niin, mutta se liemi, jota sinä tarkoitat, on
valekilpikonnalientä. Tämä otus tässä sitä vastoin on _oikea_ ja sata
kertaa hienompi. Mitä Moko arvelee? Etkö luule osaavasi valmistaa
tätä niin, että se maistuu Costarille?"
"Niinpä luulisin", virkkoi Moko. "Mutta ensin se on paloiteltava.
Emmehän saa tuommoista möhkälettä kotiin raahatuksi. Kuka juoksee
noutamaan poraa -- ja nuijaa?"
Joku pikkupojista juoksi noutamaan niitä, ja sen jälkeen alettiin
miehissä hakata ja leikata otusta pieniksi kappaleiksi. Noin pulskaa
saalista ei vielä ollut alukseen kuljetettu. Ja maukkaampaa ateriaa
eivät Moko ja Jack vielä olleet tarjonneet. Kilpikonnalientä ja
pannussa paistettua kilpikonnanlihaa! Molemmat ruokalajit maistuivat
taivaallisilta, vaikka Jack olikin hiukan kärventänyt paistin toista
kylkeä. Pan nuoli autuaana huuliaan, sellainen ruoka oli sille
mieleen!
Parasta oli kuitenkin se, että pikku yhteiskunnalla nyt oli lihaa
pitkiksi ajoiksi. Kuudettakymmentä naulaa lihaa saatiin tästä yhdestä
ainoasta saaliista.
Näin kului maaliskuu, eivätkä haaksirikkoiset kärsineet mitään
puutetta. Huhtikuun ensi päivinä sää muuttui ilahduttavasti. Tuuli
säästi voimiaan, auringon valta vahvistui, ja pian ehkä saatettiin
lähteä kauan toivotulle kiertomatkalle.
Robert oli joka päivä aamusta iltaan murissut sitä, että
matkallelähtöä turhaan viivyteltiin. Hän koetti kylvää
tyytymättömyyttään muihinkin ja uskotteli heille, että Henri ja
Gordon eivät uskaltaneet lähteä retkelle sisämaahan. Joka ilta
maatapanon aikana hän ehdotti pilkallisella tavallaan, että varhain
seuraavana aamuna lähdettäisiin matkaan: "ellei meidän ankara
herramme ja mestarimme pelkää saavansa nuhaa". Mutta Henri ei
välittänyt hänen ivallisista sanoistaan. Hän itse ja Gordon halusivat
hartaasti saada oikein varmasti tietää, minne maan ääriin he
lopultakin olivat joutuneet, mutta he olivat kumpikin kyllin järkevät
ymmärtääkseen, ettei voinut lähteä matkaan suin päin. Lapsen täytyy
ensin oppia ryömimään, sitten vasta kävelemään, sille ei voi mitään!
Mutta eräänä iltana huhtikuun alkupäivinä, kun Robert taas veti
vanhaa virttään: "Emmekö vihdoin viimein pääse lähtemään?" kuului
Henrin vastaus kaikkien iloksi toisin kuin ennen.
"Eiköhän huomenna, luullakseni", hän virkkoi. Ja Gordon nyökäytti
päätään arvellen hänkin: "Niin, huomenna!"
Nyt alettiin innokkaasti laatia matkasuunnitelmaa. Gordon, jonka oli
määrä jäädä kotiin alukseen pikkupoikien kanssa, painosti lujasti
neljän löytöretkeilijän -- Henrin, Robertin, Williamin ja Jackin
-- mieleen, että heidän täytyy palata niin pian kuin mahdollista,
ainakin vuorokauden kuluttua. Myös Henri arveli, että he kyllä
ennättäisivät vuorokaudessa tarkoin tutkia seudun. Mutta hän piti
kuitenkin parempana varustautua eväillä pariksi kolmeksi päiväksi,
sillä kukapa tiesi, vaikka olisi hyvinkin vaikea raivata tie metsien
halki.
"Niin, siinä olet kun oletkin oikeassa, Henri", sanoi Gordon.
Robert sitä vastoin tokaisi: "Pyh! Mokomakin metsikkö!" ja näytti
pöyhkeältä, aivan kuin raivaamattomissa aarniometsissä samoaminen
olisi varhaisesta lapsuudesta ollut hänelle jokapäiväistä leipää.
Niinpä valmistauduttiin nyt kaikin tavoin pikku retkeilyyn. Kukin
sai ison eväspussin, siitä piti Moko huolen, ja sen lisäksi
retkikunta otti mukaansa neljä revolveria, neljä hyvää pyssyä, kaksi
kirvestä, taskukompassin, kaukoputken, ja muutamia paksuja lämpöisiä
matkavaippoja.
Nyt pojat saivat näyttää, minkä verran heissä oli löytöretkeilijää.
Gordon ei ollut oikein tyytyväinen siihen, että Henristä ja
Robertista tuli matkatovereita. Mutta sille ei mitään mahtanut, eihän
hän itse voinut lähteä mukaan rauhanvälittäjäksi, pikkupojat eivät
voineet jäädä yksin laivaan.
Gordon ei siis voinut tehdä muuta kuin pyytää Henriä vakavasti
lupaamaan, että hän kaikin tavoin koettaisi välttää joutumasta
riitaan Robertin kanssa.
Ja sen Henri ilomielin lupasikin.