Uuden Seelannin pääkaupungissa Aucklandissa on monta koulua. Muutamia
oli perustettu alkuasukkaiden, maorilaisten lapsia varten, toisissa
opiskelivat valkoihoisten pojat ja tyttäret.
Carrin koulussa, joka oli kaupungin parhaita oppilaitoksia,
kävi vain valkoihoisia poikia. Kaikkiaan koulussa oli satakunta
oppilasta. Siinä oli englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten,
amerikkalaisten, skandinaavisten ym. perheiden poikia. Uuden
Seelannin rikkaudet ja hedelmällisyys olivat jo vuosikausia
houkutelleet miehiä ja naisia mitä erilaisimmista säädyistä jättämään
isänmaansa, ja joka viikko tulvi uusia asukkaita kukoistavaan
pääkaupunkiin. Saapui virkamiehiä ja käsityöläisiä, kauppiaita
ja työväkeä, ihmisiä, joiden kehto oli liekkunut jossain muualla
maailmassa.
Carrin koulussa siirtolaisten pojat saivat huolellisen ja
monipuolisen opetuksen.
Uuden Seelannin muodostaa kaksi suurta saarta: Pohjoissaari, jolle
alkuasukkaat ovat antaneet nimen _Ika-na-mavi_, ja Eteläsaari, jonka
maorilainen nimi on _Tavajponamu_. Näiden välillä on Cookin salmi.
Pohjoissaari näyttää vinolta säännöttömältä nelikulmiolta, sen
yhdestä kolkasta pistää kapea maakaistale kuin aallonmurtaja kauas
luoteeseen. Tällä niemekkeellä sijaitsee Auckland. Se on saanut
nimen "Etelän Korintti", koska se on rakennettu kapealle kannakselle
kuten Kreikan Korintti. Kaupungilla on kaksi satamaa, toinen itää,
toinen länttä kohti. Itäinen ei ole kovin syvä, mutta siihen on
rakennettu kaksi aallonmurtajaa, jotka pistävät pitkälle mereen, ja
niiden luo laskevat laivat maihin. Toinen näistä aallonmurtajista,
"Kauppa-aallonmurtaja", kulkee Kuningattarenkadun suunnassa, joka on
Aucklandin tärkeimpiä katuja.
Carrin koulu on tämän kadun varrella.
Iltapuolella helmikuun 15. päivänä 1860 tulivat pojat vanhempineen
ulos koulun portista. Harvoin näkee yhtaikaa niin monia säteileviä
kasvoja; kaikki sekä suuret että pienet, olivat iloisia ja reippaita
ja muistuttivat häkistä päästettyä lintuparvea.
Ja häkistähän he oikeastaan olivatkin päässeet. Oli näet heidän
ensimmäinen lomapäivänsä. Kirjoille ja koulunpenkille oli jätetty
hyvästi kahden kuukauden ajaksi. Huhtikuun puoliväliin asti he saivat
nauttia vapaasta, kahleettomasta elämästä, saivat mellastaa väsyksiin
asti niityillä ja vainioilla, metsissä ja avoimella, raikkaalla
rannikolla.
Olipa muutamilla pojilla vielä aivan erityinen ilon aihe: He aikoivat
näet viettää lomansa "Eteenpäin"-nimisessä kuunarissa, jolla heidän
piti kiertää koko Uusi Seelanti.
"Eteenpäin" oli mainio laiva. Sen omisti vanha kokenut merikapteeni
herra Garnett, jonka poika kävi myös Carrin koulua. Kapteeni oli
vuokrannut aluksen nuorille huviretkeilijöille rahasummasta, jonka
onnellisten poikien vanhemmat olivat koonneet.
Englantilaisissa kouluissa, olivatpa ne sitten emämaassa tai
imperiumin alusmaissa ympäri maailmaa, on kaiken opetuksen ja
kasvatuksen tunnussana vapaus. Englantilaiset opettajat panevat aina
pääpainon sille, että saavat pojista vapaita miehiä, jotka tietävät
velvollisuutensa ja täyttävät sen pakotta ja vapaaehtoisesti.
Englantilaisia koulupoikia opetetaan jo nuorella iällä
vastuuntuntoon, heitä totutetaan kantamaan elämän taakat omilla
voimillaan. Sen vuoksi he jo varhain kehittyvät miehiksi, joilla on
järki päässä ja sydän paikallaan.
Carrin koulussa oli varsinkin ylemmillä luokilla monta poikaa, jotka
kaikissa suhteissa olivat kuin aikuisia ihmisiä. He olivat raitista
ja reipasta nuorisoa, jota ei tarvinnut pampulla pakottaa lukemaan
läksyjään, poikia, jotka eivät käyneet veltoiksi eikä vallattomiksi,
vaikka silloin tällöin saivatkin odottamattoman lupapäivän, lyhyesti
sanoen heidät oli leivottu juuri sellaisesta taikinasta, josta
poikien pitää olla.
Koulun alemmilla luokilla kuri oli ankarampi. Pienemmät pojat eivät
vielä olleet niin ymmärtäväisiä, että opettajat olisivat voineet
hellittää ohjaksia. Mutta paitsi opettajia täytyi pikkupoikien
napisematta totella muutamia muitakin, nimittäin ylimmän luokan
poikia.
Kaikkialla Englannissa vallitsee vielä tänä päivänä vanha tapa,
että pienempien koulupoikien täytyy olla isommille jonkinlaisina
palvelijoina. Kouluissa, joissa kaikki pojat asuvat saman katon alla
ja syövät yhdessä, täytyy pikkupoikien käydä isompien asioilla,
harjata heidän saappaansa ja siivota heidän huoneensa, sanalla sanoen
olla heidän apunaan monella tavoin. Palkinnoksi näistä palveluksista
isot pojat puolestaan auttavat pieniä, kun nämä joutuvat johonkin
pulaan, ja pitävät ylipäänsä heistä huolta kaikin tavoin.
Niiden neljäntoista joukossa, joiden piti purjehtia
"Eteenpäin"-laivalla loma-aikanaan, oli poikia koulun kaikilta
luokilta. Muutamat olivat vain kahdeksan vuoden ikäisiä, toiset
olivat jo täyttäneet neljätoista, niin suuri ero oli nuorten
merimiesten iässä.
Tarkastakaamme nyt hiukan kutakin erikseen.
Ensiksi englantilaisia. Robert ja Cross olivat serkuksia. Robertin
isä oli Aucklandin poliisimestari, hänen veljensä, Crossin isä,
oli maanviljelijä ja omisti suuren maatilan muutaman mailin
päässä kaupungista. Molemmat pojat olivat melkein samanikäiset,
kolme-neljätoistavuotiaat, ja olivat ylimmällä luokalla. Cross oli
sellainen kuin pojat ylipäänsä ovat. Hänessä ei ollut muuta huomiota
herättävää kuin hänen rajaton ihailunsa Robertia kohtaan. Kaikki mitä
Robert sanoi, mitä Robert ajatteli ja mitä Robert teki, oli Crossin
silmissä korkeinta viisautta.
Oliko Robert sitten niin erinomainen? Niin, Robertia ei tosiaankaan
ollut helppo ymmärtää. Hänessä oli monta hyvää puolta, hän oli
hyväpäinen ja tavattoman ahkera, joten hän oli koko joukon etevämpi
muita poikia. Robert oli aina koulun ensimmäinen. Mutta hänen
vikansa olivat myös silmiinpistävät. Hän tahtoi aina olla muita
hienompi ja närkästyi heti, elleivät kaikki toverit seuranneet
hänen neuvoansa, ja hän tahtoi olla ensimmäinen koulutuntien ja
koulunseinien ulkopuolellakin. Sen vuoksi Robert ei voinut sietää
Henriä, sillä häntä harmitti, että toverit rakastivat kymmenen
kertaa enemmän "ranskalaista" kuin häntä, joka kuitenkin joka päivä
helposti voitti Henrin läksyissä. Erittäinkin pikkupojat rakastivat
Henriä ja olisivat mielellään menneet vaikka tuleen hänen puolestaan.
Mutta Robertia he eivät voineet kärsiä, he pilkkasivat hänen hienoa,
ylpeilevää käytöstapaansa ja olivat antaneet hänelle pilkkanimen
"paroni".
Baxter, joka hänkin oli viidennellä luokalla, oli kolmetoistavuotias.
Hän oli ahkera ja miettiväinen poika, kenties liiankin miettiväinen
istuessaan kirjojen ääressä, mutta sen ohella kätevä, terve ja
reipas. Oikea miehenalku. Hänen isällään oli pienenlainen kauppa
Aucklandissa.
Neljännen luokan pojista olivat William ja Webb päässeet mukaan
merimatkalle. Nämä molemmat "kaksinkertaiset W:t", kuten muuan
kekseliäs kolmasluokkalainen oli heidät ristinyt, olivat melkein aina
yhdessä sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Heidän vanhempansa
seurustelivat keskenään, ja molemmat kaksi-kolmetoistavuotiaat pojat
muuttuivat päivä päivältä yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, jollei
ehkä piirteiltään, niin ainakin luonteiltaan. Eikä tämä ystävyys
ollut erikoisen terveellistä heille, se näet vain yhä enemmän kehitti
heidän vikojaan. Webb lellitteli Williamin itsepintaisuutta ja
William kehitti Webbin riidanhalua, lyhyesti sanoen, molemmille olisi
ollut varsin hyödyllistä joutua ajattelemaan vakavampia asioita.
Sitten seurasi kolmas luokka. Siinä olivat ensiksikin Garnett
ja Jack, molemmat kahdentoista vuoden ikäiset. Garnettin isä
omisti "Eteenpäin"-kuunarin, Jackin isä oli rikas maanviljelijä
ja kapteeni Garnettin hyvä ystävä. Garnett ja Jack olivat melkein
yhtä erottamattomat kuin William ja Webb. Olisi voinut lyödä vetoa
siitä, että Jack oli Garnettin luona, ellei Garnett ollut Jackin
luona. Ja kuitenkin he olivat aivan erilaiset, yhteistä heissä oli
vain erityinen halu kepposten tekoon, ja kumpaisellakin oli oma
keppihevosensa. Garnett oli kiihkeä hanurinsoittaja, eipä hän suotta
ollut merimiehen poika. Jack sitä vastoin ahmi huvittavia kirjoja,
missä niitä vain käsiinsä sai. Hänen lempikirjansa oli Robinson
Crusoe -- kuten kaikki lukuhaluiset lapset kautta koko maailman
hänkin rakasti eniten tätä kirjaa. Hän oli lukenut sen ainakin
kaksikymmentä kertaa, ja osasi sen melkein ulkoa.
Yhdeksänvuotiaita oli kaksi: Tom, etevän aucklandilaisen
luonnontieteilijän poika, ja Edvard, jonka isä oli pappina kaupungin
suurimmassa, Pyhän Paavalin kirkossa. Molemmat pojat olivat ahkeria
ja vilkkaita ja saivat opettajiltaan yleensä kiitosta. Tom oli
kolmannella, Edvard vasta toisella luokalla.
Sitten olivat vielä kaikkein pienimmät: John (8,5 vuotta) ja Costar
(8 vuotta). Kummankin isä oli upseerina englantilais-seelantilaisessa
sotaväessä. Pojista ei ole paljon kerrottavaa -- ei mitään muuta
kuin että John oli pieni itsepintainen herrasmies ja Costar
aimo herkkusuu, Aucklandin leivosputiikkien paras asiakas. He
kävivät ensimmäistä luokkaa ja ylpeilivät kovin siitä, että
osasivat lukea ja kirjoittaa, aivan kuin moisesta kannattaisi
kahdeksan-yhdeksänvuotiaan pojanvekkulin nostaa nenäänsä.
Aluksessa oli siis yksitoista poikaa, kaikki uusseelantilaisia,
englantilaista syntyperää. Ja vielä yksi amerikkalainen ja kaksi
ranskalaista.
Amerikkalaisen nimi oli Gordon. Hän oli vakava ja miettiväinen poika,
vain neljätoistavuotias, mutta monessa suhteessa kuin aikuinen mies.
Hiukan kömpelö hän oli ja rahtusen raskasmielinen, mutta luotettava
kuin kulta. Minkä hän otti tehdäkseen, sen hän myöskin toimitti.
Hänen mielilauseensa oli: "Joka asia ajallaan, ja kaikki oikealle
paikalleen", eikä suotta sanottu, että hänen ajatuksensa olivat
yhtä hyvässä järjestyksessä hänen aivoissaan kuin tavarat hänen
kaapissaan. Hänen hyllynsä olivat nimittäin erinomaisen huolellisesti
järjestetyt, esineet numeroitu ja merkitty luetteloon. Toiset pojat
kunnioittivat häntä suuresti, ja hän oli hyvissä väleissä melkein
kaikkien kanssa. Boston oli hänen kotikaupunkinsa. Hänen vanhempansa
olivat kuolleet, ja hänen holhoojansa, vanha kauppias, oli jo monta
vuotta sitten matkustanut Gordonin kanssa Uuteen Seelantiin.
Molemmat nuoret ranskalaiset olemme jättäneet viimeisiksi. Henri
Martinet ja hänen veljensä Paul olivat ranskalaisen insinöörin
poikia. Tämä oli pari-kolme vuotta sitten siirtynyt isänmaastaan
Ika-namaviin ottaakseen osaa suureen kuivatustyöhön, johon oli
ryhdytty saaren sisäosassa. Henri, joka kuten tiedämme oli jo
täyttänyt kolmetoista vuotta, oli älykäs, teräväpäinen poika,
mutta ahkera hän ei ollut. Sen vuoksi hänen enimmäkseen täytyikin
tyytyä istumaan luokan alimmilla paikoilla, ja tästä syystä hän sai
kestää yhtä ja toista opettajien puolelta. Mutta siinä suhteessa
Henri oli ihmeellinen, että hän silloin tällöin, juuri kun oli
painumaisillaan luokan "viimeiseksi", saattoi yhtäkkiä ponnistautua
ja yhdellä tempauksella ponnahtaa aivan "ensimmäisen" naapuristoon,
Robert-"paronin" suureksi kiusaksi.
Yhdessä suhteessa Henri kuitenkin oli kaikkia muita oppilaita
etevämpi, nimittäin urheilussa. Hän oli komea ilmestys temmeltäessään
reippaana ja notkeana pallokentällä tai uimarannalla. Ja olemmehan jo
nähneet, kuinka hän melkein onnistui pelastamaan sekä itsensä että
kaikki toverinsa haaksirikkoutuneesta laivasta.
Tiedämme myös, että useimmat pojat olivat lujasti kiintyneet Henriin
ja että hän oli melkein kuin heidän päällikkönsä. Mutta hänen
kekseliäisyyttäänhän he etupäässä saivatkin kiittää siitä, että he
vielä olivat hengissä.
Paul ei juuri missään ollut veljensä kaltainen. Hän istui ahkerasti
kirjojensa ääressä ja oli luokan etevimpiä. Siitä huolimatta
sekä koulun johtaja että opettajat olivat aina hänen kimpussaan,
ja häntä kyllä sietikin hiukan kovistaa. Paul Martinet oli näet
koulun vallattomin poika; joka päivä hän keksi jotain kujeita, teki
kepposia milloin opettajille, milloin pojille, ja tunneilla hänen
oli miltei mahdotonta istua minuuttiakaan hiljaa; melkeinpä saattoi
uskoa todeksi johtajan sanat, että Paulilla oli elohopeaa siinä
ruumiinosassa, millä istutaan.
Ihme kyllä oli Paul muuttunut kokonaan matkan aikana. Tuntuipa kuin
hän olisi unohtanut kaikki kepposensa maalle. Kukaan ei tietänyt
mistä se johtui.
Nyt tiedämme yhtä ja toista nuorista merenkulkijoistamme. Entä
laivamiehistö? Paitsi kapteeni Garnettia, jonka piti itse ohjata
alusta, kuului miehistöön perämies, kuusi merimiestä, kokki ja
neekeripoika Moko. Älkäämme myöskään unohtako Pania, Gordonin sievää
lintukoiraa, joka ei koskaan jättänyt isäntäänsä.
Helmikuun 15 päivänä aluksen piti lähteä liikkeelle. Toistaiseksi se
oli kiinnitettynä Kauppa-aallonmurtajan kärkeen.
Helmikuun 14:nnen iltana Carrin koulun pojat astuivat laivaan.
Laivaväkeä ei ollut saapunut vielä muita kuin perämies ja Moko.
Miehistö ja kokki olivat niitä ihmisiä, jotka eivät voineet tempautua
irti ravintolasta ennen kuin aivan viime hetkellä. Valitettavasti ei
perämies ollut juuri heitä parempi. Heti kun pojat olivat menneet
levolle, hän puikahti maihin saadakseen lasin sitä ainetta, joka vain
lisää janoa.
Ja sitten... niin, mitä sitten tapahtui?
Tuskinpa milloinkaan saadaan selville, kuinka kaikki oikein kävi.
Mutta niin vain tapahtui, että "Eteenpäin" irtautui rannasta ja
joutui tuuliajolle.
Laivassa ei kukaan huomannut sitä.
Satama ja lahti olivat pimeän peitossa. Maatuuli ja pakovesi
kiidättivät yhteisin voimin laivaa aavalle merelle.
Moko oli ensimmäinen, jolle selvisi, mitä oli tapahtunut. Hänen
huutonsa herätti Gordonin, Henrin, Robertin ja monen muun, ja pian
oli avuttomien poikien taistelu myrskyä ja aaltoja vastaan täydessä
käynnissä.
Tiedämme jo, miten kuunarin sittemmin kävi. Olemme kuulleet, kuin
"Eteenpäin" keinuttuaan viikkokausia merellä viimein ajautui
autiolle, tuntemattomalle rannikolle.
Mutta siitä eivät ihmiset Aucklandissa tietäneet mitään. Tiedettiin
vain, että "Eteenpäin" oli poissa. Mutta minne se oli joutunut?
Oliko se uponnut ja vienyt pojat mukanaan syvyyteen? Vai oliko ehkä
joku toinen laiva korjannut pojat? Kulovalkean tavoin levisi sanoma
kauheasta onnettomuudesta ympäri Uuden Seelannin, ja moni koti oli
surun vallassa.
Satamahallinto teki heti kaiken voitavansa joutuakseen kuunarille
avuksi. Kaksi pientä höyryalusta lähetettiin etsimään kadonneita,
kumpikin eri taholle. Ne palasivat kuitenkin takaisin löytämättä
aluksesta vähäisintäkään jälkeä.
Mutta jonkin päivän kuluttua saapui muuan ulkomaalainen laiva
Aucklandin satamaan, ja tämän laivan miehistö toi aucklandilaisille
lahjan, joka sammutti viimeisenkin toivonkipinän. Kukaan ei enää
uskonut kadonneen laivan palaavan, sillä ulkomaalaisen laivan lahja
oli laudanpätkä, josta selvästi erotti kirjaimet ETEENPÄIN.
Kadonneen kuunarin nimikilpi!
Kapteeni Garnett tiesi nyt laivan joutuneen haaksirikkoon. Pojat
eivät enää koskaan palaa.