Oli maaliskuun 9 päivä vuonna 1890, kello yksitoista illalla.
Keskellä merta.
Meri ja taivas olivat yhteen sulautuneet. Kaikki myrskyn henget
olivat valloillaan, ne pyörivät hurjaa tanssiansa yli aaltojen
-- kiitivät ulvoen vaahtopäältä toiselle -- pirstosivat veden
lumivalkoiseksi pärskeeksi, joka sulautui tiheään harmaaseen sumuun.
Mutta myrskyn paholaiset eivät yksinään pyörineet märällä,
keikkuvalla lattialla. Myös kevyttä, sirorakenteista alusta --
kuunaria -- ne heittelivät vinhaa vauhtia kuohuvilla aalloilla. Kuin
elävä olento kuolontuskassa kuunari riensi eteenpäin, aivan kuin sen
tervatuissa lankuissa olisi asunut sielu, kiiti nuolena läpi myrskyn
ja sumun -- pois, pakoon voimia, jotka tahtoivat musertaa sen rajussa
syleilyssään... Ja sittenkin -- kenties kevyt alus kuitenkin ohjasi
kulkunsa suoraa tietä kuolemaan ja perikatoon.
Eteenpäin, yhä eteenpäin hurjaa vauhtia, ja "Eteenpäin" olikin
kuunarin nimi. Mutta vaikka ihmissilmä olisikin kyennyt näkemään
aallokkoa peittävän sumun ja yön pimeyden läpi, se ei kuitenkaan
olisi voinut lukea laivan nimeä perätaulusta. Laudan, johon
suurin kirjaimin oli maalattu _Eteenpäin, Auckland_ -- kuunarin
kotikaupungin nimi -- olivat myrsky ja meri riistäneet mukaansa.
Nimettömänä ja avuttomana siro laiva heittelehti pimeällä merellä.
Hetki oli kauhistuttava. Yksi lohdutus aluksella vielä oli. Tällä
leveysasteella yöt olivat lyhyet maaliskuussa, ja noin viiden ajoissa
alkoi jo päivä valjeta. Mutta mitä aurinko auttaisi? Voivatko sen
säteet hillitä aaltoja? Saattoiko se viedä laivan satamaan? Ei
-- vaikka aallokko olisikin päivän koittaessa tyyntynyt, olisi
"Eteenpäin" kuitenkin ollut perikadon oma. Tähtiin oli kirjoitettu,
että avuton laiva oli tuhoutuva myrskyssä keskellä Tyyntä merta,
kaukana ystävällisiltä rannoilta.
* * * * *
Peräpuolella ruorirattaan luona seisoi neljä poikaa. Yksi oli
neljätoistavuotias, kaksi kolmentoista ja neljäs, pieni neekeripoika,
oli vain kahdentoista vuoden ikäinen. Taistelu tällaista myrskyä
vastaan kysyi jättiläisvoimia; joka silmänräpäys kuunari saattoi
vaipua aaltoihin. Mutta uhkaava vaara terästi poikien käsivarsia, ja
ne pakottivat ruorin tottelemaan. Ihme, ettei se päässyt valloilleen
ja heittänyt nuoria perämiehiä kauas luotaan. Ja jos ruoriketju olisi
katkennut! Silloin "Eteenpäin" olisi ollut hukassa.
Mitä jyskettä alus piti! Se ritisi kaikissa liitoksissaan, lankut
rusahtelivat ja ryskyivät hyökyaaltojen kourissa, jotka iskivät
kaikkeen mikä tielle sattui. Pojat kierivät toistensa yli kuin pallon
kaatamat keilat, mutta olivat heti taas jalkeilla ja tarttuivat
salamannopeasti ruoriin.
"Kyllä se ainakin ruoria tottelee."
"Varmasti, vielä!... Pitäkää lujasti kiinni... Älkää hellittäkö.
Muistakaa kuinka monen henki on kysymyksessä!... Oletko kunnossa,
Moko?"
"Olen, master Henri!" kaikui pienen mustan laivapojan huuto myrskyn
ulvonnassa. "Kyllä minä pitelen kiinni. Meidänhän täytyy pitää laiva
pystyssä, muuten olemme hukassa."
Mokon vielä puhuessa kiskaistiin kajuutanovi auki, ja kaksi pikku
poikaa pisti päänsä ulos. Takaa kuului koiran surullinen vinkuna, ja
pimeässä välkkyivät kiiltävät silmät.
"Henri, Henri!" huusi hento ääni. "Mitä siellä oikein tapahtuu?"
"Ei mitään, Edvard! Ei yhtään mitään. Pidä sinä vain huolta siitä
että pääset takaisin alas, ja vie John ja Pan mukanasi -- nyt heti
paikalla!"
"No, kuuletko!"
"Mutta me pelkäämme niin kovin, Henri", vaikeroi John. Hän oli vasta
kahdeksan vuotta vanha, Edvard taas oli yhdeksänvuotias.
"Niin te! Mutta entä toiset?" sanoi Gordon. Hän oli vanhin ruoria
hoitavasta neliapilasta.
"Toiset pelkäävät myös. Kaikki", huusivat Edvard ja John yhteen
ääneen.
Mutta Henri oli järkähtämätön. "Menkää nyt vain kiltisti alas ja
kömpikää vuoteeseen", hän sanoi koettaen puhua reippaasti. "Kun
vedätte peitteen silmille ja korville, häviää kyllä pelko, saattepa
nähdä. Sitä paitsi tässä ei ole vähintäkään vaaraa."
Kova hätähuuto keskeytti Henrin. Kauhistuneena Moko osoitti julman
korkeata aaltoa, joka vyöryi kohti laivaa. Se uhkasi syöksyä alukseen
ja temmata heidät kaikki mukanaan. Nyt se iski laivan kylkeen
kauhealla ryskeellä.
Onneksi vesimassat eivät kuitenkaan vyöryneet yli partaan. Jos
niin olisi käynyt, olisi "Eteenpäin" ollut hukassa, vesi olisi
siinä tapauksessa tunkeutunut avonaisen oven kautta kajuuttoihin ja
täyttänyt ne muutamassa hetkessä.
Mutta nyt Henri ja muut pojat suuttuivat täydellä todella.
"Heti paikalla alas!" pauhasi Henri, ja hänen ystävänsä Gordon huusi
myös: "Alas! Taikka minä..."
Silloin molemmat pikkumiehet katosivat. Mutta samassa kurkisti uusi
pää ovesta kysyen:
"Henri ja Gordon! Ettekö voisi käyttää minua mihinkään? Tai Crossia
tai..."
"Ei kiitos, Baxter!" vastasi Henri. Ja Gordon lisäsi: "Pysytelkää te,
sinä, Cross ja Webb, Jack ja William pienempien luona. Pitäkää huolta
heistä. Kyllä me..."
"Niin", yhtyi pikku Moko mahtipontisesti puheeseen, "me neljä pidämme
kyllä ruorin kurissa".
* * * * *
"_Toisetkin pelkäävät_." Niinhän John oli sanonut.
Oliko tässä kuunarissa siis vain lapsia taistelemassa yksin myrskyä
vastaan elämästä ja kuolemasta? Vain lapsia, ja niin monta lasta.
Viisitoista poikaa, neljä ruorinhoitajaa siihen luettuna. Mutta miten
ihmeellä he olivat joutuneet tällaiselle retkelle? Siitä saamme pian
kuulla lähemmin.
Laivassa ei tosiaan ollut ainoatakaan aikuista, ei kapteenia, ei
perämiestä, ei edes tavallista merimiestä. Ja siksi ei kukaan
laivassa tietänyt missä päin kuunari ajelehti. Tyynellä merellä
kyllä, mutta _missä_? Tämä merihän on laaja, maanosasta toiseen se
ulottuu, Australiasta Etelä-Amerikan rannikolle; kahdentuhannen
mailin levyinen se on.
Mitä olikaan tapahtunut?
Oliko laivan miehistö menettänyt henkensä jossakin onnettomuudessa?
Vai olivatko merirosvot ryöstäneet ja surmanneet kaikki aikuiset
miehet?
Täytyihän sellaisessa laivassa olla ainakin kapteeni, perämies ja
viisi kuusi miestä sen lisäksi. Ja nyt oli laivaväkeä vain laivapoika.
Mistä tuli tämä nimetön kuunari, kuinka kauan se oli ollut merellä,
ja minne se kulki? Näihin kysymyksiin, jotka jokainen laivankapteeni
heti olisi tehnyt kohdatessaan ajelehtivan kuunarin, saattoivat
vain laivassa olevat pojat vastata. Mutta valitettavasti ei ollut
ainoatakaan laivaa näkyvissä, ei kukaan ollut tulossa heitä auttamaan
öisessä myrskyssä. Henri ja hänen kolme ystäväänsä tekivät kuitenkin
parhaansa voidakseen pysyttää laivan oikeassa suunnassa.
"Mitä meidän pitäisi tehdä?" huudahti äkkiä muuan heistä.
"Mitä meidän pitäisi tehdä, Robert?" vastasi Henri. "Kaikki mitä
voimme. Taivaan Jumala pitäköön muusta huolen!"
Henri oli vain kolmetoistavuotias, mutta hän ajatteli ja puhui kuin
mies.
Myrsky yltyi yltymistään, meri pauhasi aina rajummin, ja rajummin.
Jos tätä jatkuisi, olisi pian mahdotonta ohjata laivaa. Isomasto
oli jo kauan sitten taittunut ja mennyt mereen, ja milloin tahansa
saattoi keulamasto seurata sitä, ja silloin olisi myös "Eteenpäin"
nähnyt viimeisen hetkensä. Sillä kun viimeinenkin purjeenriekale
olisi poissa, ei edes tuulikaan voisi pitää laivaa pystyssä. Millä
hetkellä hyvänsä saattoi myrskyn ulvontaan yhtyä viidentoista pojan
kuolinhuuto.
Nuorten merimiesten ainoa toivo oli, että maa kuitenkin lopulta
tulisi näkyviin. Silloin he, se oli kaikkien päätös, tyrskyistä ja
salakareista huolimatta ohjaisivat laivansa matalikolle päästäkseen
tästä kauheasta purjehduksesta. Mutta tämäkin pelastuksen toivo
näytti pettävän, sillä koko sen kauhunajan kestäessä, minkä
"Eteenpäin" oli ollut tuulen ja aaltojen heittelemänä, ei ainoatakaan
saarta, ei ainoatakaan rannikkoa ollut häämöttänyt taivaanrannalla.
Uljaat ruoripojat eivät kuitenkaan vielä väsyneet. Silmä terävänä he
tähystivät yöhön, näkyisikö tulta jostain opastavasta majakasta.
Mutta ei pieninkään valonkipinä loistanut synkässä pimeydessä.
Mutta mikä kummallinen ääni yhtäkkiä kuului?
"Keulamasto!" kirkaisi Robert.
"Nyt se taittui!"
Mutta Moko tiesi paremmin. "Ei, masto on kyllä paikoillaan, purje se
oli, joka irtautui raakapuusta."
"Tämä ei tiedä hyvää!" sanoi Henri. "Robert ja Gordon, jääkää te
ruorin ääreen, Moko auttaa minua, vai mitä?"
Siihen Moko oli heti valmis. Hän piti paljon "master Henristä" ja oli
kiintynyt häneen uskollisesti, ja kun oli tehtävä jokin oikein vaikea
merimiestaito, silloin täytyi Henrin ja Mokon aina ryhtyä työhön,
sillä he olivat ainoat, jotka ymmärsivät jotain merimiehen taidoista.
Moko oli palvellut laivapoikana kaksi vuotta, Henri ei ollut koskaan
ollut laivapoikana, mutta hän oli syntynyt Ranskassa ja muutamia
vuosia sitten matkusti laivalla Euroopasta Uuteen Seelantiin asti. Ja
niin pitkä merimatka kehittää reippaasta pojasta jo melko taitavan
merimiehen.
Henri ja Moko olivat hetkessä keulassa ja näkivät, mitä oli tehtävä.
He irroittivat purjeen raakapuusta, leikkasivat riekaleet pois ja
kiinnittivät alimmat liuskat naakelipenkkiin. Kovalle otti, mutta se
onnistui. Heillä oli onni myötä, laineet eivät pyyhkäisseet heitä
kannelta mereen.
Nyt "Eteenpäin" saattoi pikkupurjeiden varassa jatkaa matkaansa
samaan suuntaan kuin tähänkin asti, ainakin niin kauan kuin tuulta
riitti. Pieni toivonkipinä ei ollut vielä sammunut.
Sitten Henri ja Moko kiirehtivät takaisin Gordonin ja Robertin luo,
ja kohta oli taas kahdeksan nuorta käsivartta ruorissa kiinni.
Samassa kajuutanovi avautui uudelleen, ja pieni poika kurkisti siitä.
Se oli Paul, Henrin kymmenvuotias veli.
"Mitä asiaa, Paul?"
"Tule alas meidän luoksemme, Henri", kuului kauhistuneen pojan
vastaus. "Vesi tunkeutuu kajuuttaan."
"Mitä!"
Henrin ja muiden korvia alkoi täydellä todella kuumottaa. Parilla
harppauksella Henri oli ovella ja syöksyi portaita alas.
Kajuuttaa valaisi unisesti lamppu, jota merenkäynti rajusti heitteli
edestakaisin. Sen valossa näkyi kymmenkunta poikaa pitkällään
sohvilla ja vuoteilla. Pienimmät, kahdeksan-yhdeksänvuotiaat,
makasivat lujasti toinen toiseensa takertuneina, kasvot pelosta
vääntyneinä.
"Ei mitään hätää!" huusi Henri rohkaistakseen heitä. "Mehän
vartioimme, älkää pelätkö."
Sitten hän kumartui alas lyhty kädessä ja tutki tarkoin lattiaa.
Aivan oikein, siinä oli todella vettä, se virtasi kajuutan toisesta
päästä.
Mistä vesi saattoi tulla? Olisiko kanteen todella tullut vuoto? Henri
tarkasti huolellisesti joka sopen ja -- Jumalan kiitos! -- keksi
että "Eteenpäin" oli niin eheä kuin ikinä olla saattoi. Vesi johtui
aivan yksinkertaisesti hyökyaalloista, jotka olivat tulvineet sisään
avonaisesta kajuutanovesta.
Tämä toteamus vieritti raskaan kiven Henrin sydämeltä, ja kun toiset
saivat häneltä kuulla, mistä vesi johtui, he rohkaistuivat kaikki.
He ymmärsivät että kuunari oli vahvarakenteinen alus, johon huoleti
saattoi luottaa.
Kului tunti. Kello oli kaksi. Silloin keulasta päin kuuluva omituinen
ääni sai nuo neljä perämiestä säpsähtämään. He katsoivat toisiinsa,
siinä meni heidän viimeinen purjeenriekaleensa.
Mitä nyt oli tehtävä? Robert joutui aivan suunniltaan ja pilkkasi
epätoivoissaan Henriä, kun tämä puheli jotain siihen suuntaan, että
voisi purjeettakin tulla toimeen.
"Mokomaakin lörpötystä!" kivahti Robert. "Miksi et keksi mitään
vaikka olet olevinasi niin viisas?"
"Kunpa vain voisimme torjua aallot perän puolelta", virkkoi Moko.
Sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä juuri samassa tulvahti hirveä
aalto aluksen perään, vyöryi yli kannen ja lakaisi Henrin, Gordonin
ja Robertin kajuutan portaille asti, johon heidän onnistui takertua
kiinni. Mutta missä oli Moko? Oliko hyökyaalto tempaissut hänet
mukaansa kuunarin kannelta? Oliko se pyyhkäissyt hänet mereen niin
kuin pyöröpuut, jotka meri oli riistänyt pois aivan kuin ne olisivat
olleet tulitikkuja?
"Moko! Mo-o-ko-o!" huusi Henri niin kovasti kuin ikinä keuhkoistaan
sai. Ja "Mo-o-ko-o!" ulvoivat hänen toverinsakin. Mutta kukaan ei
vastannut.
"Hän on poissa!" sanoi Robert.
"Tottapa hän jossain on näkyvissä", arveli Gordon ja kumartui partaan
yli. Mutta Mokoa ei näkynyt eikä kuulunut.
Vielä kerran kaikki yhteen ääneen kohottivat huudon, ja tällä kertaa
kuului vastaus.
"Auttakaa! Auttakaa!" Mutta huuto ei tullut alhaalta merestä, vaan
jostain kokkapuolelta päin. Henri riensi etsimään mustaa ystäväänsä.
Hän heittäytyi pitkälleen ja ryömi nelinkontin pitkin laivan
liukkaita lankkuja, kieri joka silmänräpäys pitkän matkan päähän,
iski taas kiinni...
"Apua!" huusi Moko taas. Sitten ei kuulunut mitään.
Nyt Henri oli päässyt keulaan. Hän huusi laivapoikaa nimeltä, mutta
ei saanut vastausta. Olisiko Moko sittenkin viimein joutunut meren
saaliiksi...? Ei, nyt tuolla joku vikisi, se oli varmaankin hän.
Henri ryömi porraspuulle asti, hapuili molemmin käsin ja tapasi
hakemansa. Pieni neekeripoika oli pahassa pulassa; köysi oli
punoutunut hänen kaulaansa ja oli tukehduttamaisillaan hänet, mutta
samalla se kuitenkin pelasti hänet hukkumasta. Henri otti esille
taskuveitsensä, ja hetkisen kuluttua köysi oli viilletty poikki ja
Moko oli vapaa.
Hänen suustaan virtasi kiitossanoja niin pian kuin hän sai ilmaa
keuhkoihinsa, ja sitten pelastaja ja pelastettu kiiruhtivat takaisin
ruorille, missä kaikki vahvat käsivarret yhä olivat tarpeen.
Kello oli sillä aikaa ennättänyt noin puoli viiteen, ja ensimmäinen
himmeä päivänsarastus alkoi vähitellen kajastaa taivaanrannalla.
Mutta sumu ei haihtunut; se leijui laivan yllä kuin suuri
sateenvarjo, ja turhaan pojat koettivat nuorilla terävillä silmillään
tunkea sen läpi -- he eivät voineet nähdä muuta kuin merta ja sumua,
sumua ja merta...
Täytyikö heidän siis hukkua? Myrsky ulvoi lakkaamatta julmaa
virttänsä, ja hyökyaallot vyöryivät armottomasti kannen yli. Yhtäkkiä
ne saattoivat viedä mennessään kajuutan katon. Silloin vesi pääsisi
tunkeutumaan alas ja laiva uppoaisi.
Pikku perämiehet tuijottivat alakuloisina merelle. Samassa Moko löi
kätensä yhteen ja huusi:
"Maa! Maa!"
Missä? Ei kukaan muu voinut erottaa mitään. Hän erehtyi. Mutta ei,
ilosta loistaen hän viittasi kaukaisuuteen ja intti: Onhan siellä
maa! Eivätkö he näe... Tuossa suoraan mastosta oikealle...
Nyt haihtui sumu hiukkasen, ja silloin toisetkin näkivät. Siinä oli
todellakin maata, vieläpä jotenkin laakea rannikko, kuten Gordon
huomautti toisille.
Se oli onnellinen löytö. Oliko se mannerta vai saari, sitä ei
kukaan voinut vielä ratkaista. Mutta ainakin oli selvää, että sillä
vauhdilla, millä "Eteenpäin" nyt kulki, se ajautuisi tunnin kuluttua
rannikolle, sen kauempana se ei ollut. Hyvin luultavaa oli, että
laiva sitä ennen särkyy tuhansiksi pirstaleiksi. Mutta sitä pojat
eivät ajatelleet. Heille rannikko oli pelastus meren tuhansista
vaaroista.
Myrsky raivosi nyt enenevällä voimalla. "Eteenpäin" ajautui yhä
lähemmäksi rannikkoa, joka mustana juovana kohosi näköpiiriin
valkenevaa taivasta vasten. Kauempana kohosi töyräs, joka ei
kuitenkaan näyttänyt olevan kuin noin parisataa jalkaa korkea.
Töyrään juurella levisi laakea rantaäyräs, jonka keltainen hiekka
hohti kauas. Etäällä siinsi jotain metsän tapaista, epäselvää,
aaltoilevaa reunaa, joka sinervänä kosketti näköpiiriä.
Jospa "Eteenpäin" osuisi johonkin virransuuhun? Tai jos se voisi
laskea matalikolle murskautumatta kallioita ja kareja vasten. Niin
kauan kuin on elämää, on toivoakin.
Robert, Gordon ja pikku Moko jäivät ruorin ääreen, mutta Henri
ponnisteli kokkapuolelle tähystelemään maata, joka yhä selvempänä
kohosi merestä sitä mukaa kuin välimatka lyheni. Mutta minne hän
laskisi laivan? Se ei ollut niinkään helppo ratkaista, sillä
kulkusuunta oli täynnä kareja, joita vasten aallot murtuivat
tyrskyiksi.
"Joka mies kannelle!" huusi Henri pistäen päänsä sisään
kajuutanovesta. Hänestä oli viisainta, että kaikki pikkumiehet olivat
kannella ratkaisevalla hetkellä.
Pan-koira seurasi ensimmäisenä hänen käskyään. Se hyppäsi Henriä
vasten ja nuoli hänen käsiään haukkuen hilpeästi. Sen kannatti kyllä
iloita, eihän sillä ollut tietoa vaarasta. Pojat sitä vastoin,
jotka tulivat sen jäljessä, eivät suinkaan olleet hilpeällä
mielellä. Meritauti ja pelko olivat pidelleet useimpia kovin kourin.
Katsoessaan merelle ja nähdessään mihin kuohuihin laiva oli menossa,
moni heistä kirkaisi ääneen.
Noin kuuden tienoissa, siis kirkkaassa päivänvalossa, laiva kiiti
hyvää vauhtia karien lomitse.
"Varuillanne, joka mies!" huusi Henri.
Hän oli riisunut yltään puolet vaatteistaan voidakseen syöksyä
pelastamaan niitä, jotka putoaisivat mereen, kun "Eteenpäin" törmäisi
karille.
Hetkinen vielä, ja kuunari törmäsi ensimmäisen kerran. Perä löi
useita kertoja kiviin. Koko alus ratisi liitoksistaan, mutta ei
saanut vuotoa.
Seuraava aalto kohotti laivan korkealle ilmaan ja kantoi sen
kappaleen matkaa kohti rannikkoa. Ja tällä kertaa onni oli sille
suotuisa: se tuskin hipaisi teräviä kallioita, jotka pitkin matkaa
kohosivat vedestä.
Sitten kuunari äkkiä jäi paikalleen. Se seisoi keskellä kuohuvia
tyrskyjä kuin pohjaan juuttunut.
Ja maihin oli vielä pitkälti.