Minä koetan valmistaa häntä aviota varten.
Onhan suuri ja pelottava asia elää hädän ja kuoleman uhalla, sieluineen
ruumiineen, elää luodakseen uutta elämää.
Mutta onko sitten olemassa mitään ihanampaa, suurempaa! Ei, minä en
kadehdi jumalia. Juuri tuo katoavainen — puute ja hätä, se se aateloi
ihmisrakkauden, tekee sen katoamattomaksi ja jumalalliseksi. Ei se ole
Prometheus, joka yksinäisessä vihassaan uhmaa jumalia — — se on mies,
joka tarttuu vaimonsa käteen, kun hänen allaan maailma luhistuu kokoon:
viimeinen ihminen!
Avioliiton kautta tulee ihminen vasta ihmiseksi. Mies, nainen, on
jotakin yksipuolista, valmistumatonta, harhaileva atoomi kaikkeudessa.
Vasta isyys, äitiys tuottaa heille valmiuden, sitoo heidät yleiseen,
suureen, järkevään, kuolemattomaan.
Minä mietin paljon näitä asioita, joihin meidän täytyy syventyä
filosofeeraamalla, mutta jotka naisen varma vaisto tuntee!
Miten paljon he ovatkaan meitä etevämpiä! Pyrkiessään vain yhteen
päämäärään — naisena — äitinä olemiseen, tietäen — että siinä on koko
elämäntehtävä, että siihen perustuu koko sukupolven merkitys.
Minä koetan saattaa hänet osalliseksi minun aikaisemmasta elämästäni,
minun lapsuudestani, niistä vaikutelmista ja tapahtumista, jotka ovat
määräävästi vaikuttaneet minun kehitykseeni. Vikojani, erhetyksiäni
minä en liioin salaa häneltä. Hänen pitää nähdä minut sellaisena kuin
todellisesti olen.
Se on vaikeaa. Se on oikeutettu rangaistus. Sillä lailla kurittaa mies
itseään puhtaaseen vaimoon nähden. Mutta sillä lailla tuleekin puhdas
vaimo hänen vapauttajakseen, tasoittaa hänen hillitsemättömyytensä,
muuttaa hänen kuuman intohimonsa elämääkantavaksi voimaksi.
Hän ei puhu paljon. Minä pitelen hänen kättään. Hän ei riistä sitä
minulta. En häpeä sitä sanoa — äskettäin minä olen hänet kyynelillä
kastuttanut.
Hän säikähti.
Ei, Mathilde, hyvä ja pyhä, minä tahdon olla hyvä! Sinun ei tarvitse
säikähtää minun tähteni.
Kun minä nyt palaan poikamiehen kotiini ja Grumke on kattanut
illallispöydän, niin minä kuvittelen, millaiseksi meidän yhdyselämämme
muodostuu. Mathilde istuu pöydässä, äitini paikalla, johtaen ja ohjaten
kaikkea kevyin liikkein ja valvovin silmin.
Minä en tarkoita sitä, että hän oikeastaan on toimessa. Minä en
välitä ollenkaan noista niinkutsutuista »hyvistä perheenemännistä»
enkä alinomaisista pesujuhlista ja kyökin liikekannallepanosta. Hänen
läsnäolonsa, hänen pelkkä läsnäolonsa on se voima, joka saa kaikki
hyvään järjestykseen, antaa kaikelle juhlallisuutta ja hilpeyttä.
Sitten minä olen iloinen siitä, että olen rikas, että tuon pienen,
valkean käden ei tarvitse tulla kovaksi eikä tuon hennon selän
kumaraiseksi hellan ja parsimistyön ääressä. Ei niin, että minä noita
naisia halveksisin! Minä kunnioitan heitä! Heidän kovat kätensä
liikuttavat minua. He muodostavat parhaan osan kansamme voimasta.
Valtion pitäisi pystyttää heille muistopatsaita samalla lailla kuin
sankareilleenkin.
Mutta kuitenkin minä olen kiitollinen siitä, että niin ei tarvitse
käydä, että myöskin esteettinen puoli voidaan säilyttää meidän vahvassa
ja hyvässä rakkaudessamme.
Onkohan hänellä siitä mitään aavistusta? Hän ei kysy koskaan. Suloista
luottamusta! Minä luulen, että jos minä olisin aivan köyhä, että hän
seuraisi minua yhtä mielellään ja luottavaisesti.
Tuo tunne liikuttaa minua. Minä en anna hänelle mitään suuria lahjoja.
Minä itse olen aina yksinkertainen — sinähän tunnet minut. Äskettäin
minä kannoin itse matkalaukkuni asemalta, kun juuri silloin ei ollut
yhtään kantajaa saatavissa. Hän ajattelee lopultakin, että hänen
armaansa on köyhä mies.
Ah, minä tahtoisin saada kuningaskunnan saadakseni vain laskea sen
hänen syliinsä! Hän tarttuisi kenties päähäni: »Mitä minä tekisin
kuningaskunnalla? Sinun rakkautesi merkitsee minulle enemmän kuin
kaikki kuningaskunnat!»
Siksi minä olen onnellinen, että minulla sitä on myöskin niin
runsaasti. Minä en ole tuhlannut tunteitani, minun ei tarvitse sydämeni
pohjasta karkoittaa mitään kolmeakymmentäviittä naisen etunimeä, kuten
eräs ystäväni hääpäivänsä edellisenä iltana. Mathilde ei ole vielä
oppinut tekemään rakkaudessa huonoja, esteettisiä tekoja, jollaisia on
viisastelevissa romaaneissa, viisastelevien miesten kirjoittamissa,
jotka ovat tehneet luonnollisen luonnottomaksi ja liikaluonnolliseksi.
Hänestä ei ole myöskään tullut katkeraa ja ylenhäveliästä, kuten
monesta hienosta tyttörukasta, joka loukkaantuneena on sulkeutunut
itseensä maailman karkeuden ja kyynillisyyden vuoksi. Kuten
kuninkaallisen aarteen, täyden ja kokonaisen, ottaa hän, tuo
kuninkaallinen, kuninkaallisesti vastaan.
Millainen kevät meidän kauniissa, vanhassa puutarhassamme, kun sireeni
kukkii ja kultasade riiputtaa painavia, hunajasta raskaita terttujaan!
Meillä tulee käymään paljon vieraita — rakas äiti, sisaret, lapset.
Meidän vanhaan taloomme on jälleen tuleva eloa.
Äidin haudalla, kuusien alla, on hän seisova minun vieressäni. Hän on
hymyilevä meille.
Kenties...
Ah, Harry! voiko sitten olla niin paljon autuutta meidän vaivaisessa,
ahtaassa maailmassamme!
... Olla isä! saada oma itsensä luoma lapsi, häneltä, rakkaimmalta,
minun omaltani, suloisimmissa tuskissa minulle syntynyt lapsi!...
Mitä olisi elämä ilman sitä? Tahtoisiko hän synnyttää ilman kipuja?
Ilman pelkoa? katselematta kuolemaa silmästä silmään elämän ylevimmällä
hetkellä?
Emmekö me ryömi polvillamme näiden ylevien, taivaallisten olentojen
edessä ja suutele heidän jalkojaan, kuten katooliset tekevät
madonnalleen!
Miehet ovat itsekkäitä. Mitä he olisivat, jos ei olisi olemassa
ihania, hentoja olentoja muistuttamassa heille, että on olemassa
jotakin korkeampaa kuin voima, kunnianhimo — että kaikki Caesarin
ja Aleksanderin maine ei vedä vertoja yksinkertaisen naisen teolle,
naisen, joka omasta, hiljaisesta ja pyhästä elämästään antaa toiselle
elämän.