Kaupungin syyskausi oli parhaassa käynnissään.
Valmisteltiin ja vietettiin juhlia. Ja Inari ja Porkka olivat muiden
tapaan mukana kokouksissa ja yhteisillä illallisilla.
He olivat nyttemmin melkein aina suuremmissa seuroissa ja vain
harvoin enää kahden.
Inarin hätääntyneet juoksut Porkan asunnolle olivat myös lakanneet.
Muutenkin hän nyttemmin aivan vältti sitä tuttavallista poikkeamista
Porkan luo, joka ennen oli ollut hänen jokapäiväinen ilonsa.
Oli jotakin, joka ei ollut kuin ennen ja joka koski...
Mutta eräänä aamuna valtasi Inarin vastustamaton halu nähdä Porkkaa
kahden. Hän oli nähnyt unta ja herännyt vanhoihin, liikuttavan
herkkiin tunnelmiin. Ja sitten hän muisti, miten Porkka viime aikoina
oli näyttänyt rasittuneelta ja hermostuneelta ja miten kauan siitä
oli, kuin he viimeksi olivat oikein suloisesti toisiinsa sulautuneet.
Inarilla oli Porkalle asiaa, joka oli yleishyödyllistä laatua ja
jonka hän olisi voinut kirjoittaakin. Mutta nyt päätti hän sen
toimittaa itse tavatakseen Porkan.
Oli tavattoman ihana, routainen marraskuun sunnuntai. Kello oli vasta
puoli kymmenen, maa vielä valkeassa kuurassa, aurinko kimalteli
kellastuneiden lehtien jäisissä särmissä maassa ja puussa, kun Inari
hiljalleen asteli Porkan asuntoa kohden pienen puistikon läpi.
Tähän aikaan tapasi hänet varmimmin, sillä hän nukkui pitkään ja
Inarilla oli omat merkkinsä, joista Porkka tunsi hänet ja tiesi avata.
Hän soitti. Ei mitään vastausta. Hän odotti, soitti uudestaan,
useampaan kertaan, hälyyttääkseen, herättääkseen, sillä Porkka
saattoi nukkua sikeästi. Samalla tuloksella.
Porkka ei siis ollut kotona. Hän oli yöpynyt jonnekin muualle.
Sehän ei ollut mitään tavatonta, ja Inari alkoi jo kirjoittaa
lapulle sanottavaansa pistääkseen sen sisälle kirjelaatikosta. Mutta
varmuuden vuoksi hän vielä kerran soitti.
Silloin aukeni pihan toiselta puolen ovi ja pieni tihrusilmäinen
eukko, jonka Inari tunsi Porkan siivoojattareksi, tuli luihusti
laahustaen hänen luokseen.
-- Kyllä herra on kotona, hän sanoi, mutta siellä on toinen nyt...
Ja eukko kivitti Inaria pahansuovilla, karkeilla, pistävillä
katseillaan, joissa oli lähenteleväisyyttä, solvaisevaa
tuttavallisuutta, tahallista kostonhalua ja häväisemisen tarvetta. Ja
ääni sitten! Siitä ei voinut erehtyä.
Se ilmoitti elävästi, että akka tunsi Inarin suhteen Porkkaan, että
hän paheksui sitä koko pikkuporvarin itsekylläisen hyveellisyyden
häijyydellä, pani hänet porton tasalle ja ilkkui, ärhenteli
mielihyvästä, että hänet vihdoinkin oli potkittu ulos toisen tieltä.
Inari tunsi jähmettyvänsä. Hän pudotti mahdollisimman
välinpitämättömän ja asiallisen näköisenä kirjelipun kirjelaatikkoon
ja kääntyi pois ilmettä muuttamatta.
Mutta hänen hermostonsa oli siinä silmänräpäyksessä järkähtänyt
tasapainostaan. Epämiellyttävän vaikutelman antama töytäys jatkui
kivistävänä, herättävänä värinänä kautta koko elimistön. Neuvottomana
jäi Inari seisomaan kadulle. Tuntui niin ihmeelliseltä. Maailma
oli aivan kuin muuttanut muotoaan. Oli kuin olisi hän äkkiä
saanut takaisin kadotetun muistinsa, löytänyt jatkuvan minuutensa
sotkeutuneet langat. Pitkien vuosien pidätetty, sisällinen nyyhkytys,
kaikki ennen eletyt kärsimykset, kaikki nykyhetkien salatut
levottomuudet ja pienet loukkaukset purskahtivat vereslihalle.
Ja hän vain seisoi kadulla neuvottomana, osaamatta ajatella
ainoatakaan ajatusta...
Vähitellen vasta tajunta palasi. Mitä hän tässä seisoi ja odotti?
Hän oli soittanut sovitulla tavalla. Porkka oli kotona, ei avannut.
Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä eikä moitittavaa. Usein ennenkin
oli niin tapahtunut. Joku toveri saattoi maata atelierin ylisillä...
Mutta sitten muisti Inari taas eukon äänen. Ei! Siinä oli jotakin
erikoista, intiimiä. Siinä oli jotakin... Mutta mitä, kuka...?
Hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi juuri nyt tällainen harakka
ovella nauramassa?
Sisällä oli naisia. Ei, ainoastaan yksi nainen siellä oli,
erikoisemmin, kauan huomattu nainen, valittu, rakastettu...
Kuka siis? Inari ei ollut varma. Hän ei ollut niin pitkään aikaan
enää kiinnittänyt huomiota Porkan mahdollisiin nais-tuttavuuksiin.
Mutta tämä henkilökohtainen, tämä ensimäinen yhteiskunnallinen
solvaus kutsui hänessä jälleen esiin tiedonhalun, tiukensi varmuuden
vaatimuksen.
Inarin luonteelle oli ylimalkaan kaikki ulkonainen vakoileminen
vierasta ja vastenmielistä. Mutta tällä kertaa hän vallan
suvaitsevaisesti myhähti uteliaisuudelleen. Voisihan hän oman
oikkunsa iloksi ottaa tuosta asiasta selvän, koska se kerran häntä
tosiaan huvitti.
Puoli tuntia odotusta korkeintaan. Ja sillä tavoin, ettei kukaan
huomaisi eikä saisi tietää sitä, ei kukaan loukkaantuisi eikä tuntisi
itseään kiusatuksi.
Inari jäi odottamaan.
Porkan atelieri oli hyvin mäkisen kadun alimmassa alhossa. Inari
kulki katua ylöspäin niin pitkälle, että kadun alapäässä olevista
ihmisistä erottui enää vain hatun reuna, sitten takaisin, varoen,
vartioiden, valmiina livahtamaan näkymättömiin heti, kun joku tuttu
nainen tulisi Porkan ovesta. Sillä siellä oli nyt joku personallinen
nainen, sellainen, jonka tunsi tuntemattomanakin, ei portto, ei
malli...
Aika kului. Puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia...
Inari tähtäili hermot kireinä yhteen ainoaan pisteeseen joka hetki
yhä enemmän väsyen vakoiluunsa ja omaan hulluuteensa. Mutta sitä
vähemmin hän saattoi irroittua siitä. Hän oli kuin noiduttu. Koska
hän kerran oli jaksanut näin kauan, niin toki vielä vähän aikaa
lisäksi. Eihän tätä näin pitkää odotusta voinut hukkaankaan heittää.
Ei voinut kestää enää hyvin kauan...
Mutta yhä kesti...
Inarin mielenkiinto, joka ensin oli ollut aivan harmitonta leikkiä,
muuttui sitä myöten vakavammaksi. Mitä saattoi nainen tehdä siellä
näin kauan?
Mikäli Inarin silmät hämärtyivät pinnistyksestä, sikäli ne myös
terottuivat. Hän erotti jo äärettömän kaukaa jokaisen kadulle
ilmaantuvan hahmon ääriviivat. Hän iski silmänsä kuin haukka
jokaiseen naiseen, jonka eleet hiukankin kavalsivat luvattomia teitä.
Ja sellaisia tuli monta...
Hän kävi aikansa kuluksi läpi kaikki mahdolliset kevytjalkaiset
tuttavansa. Miten kukin kulkisi...
Arla, näyttelijätär, nostaisi nilkkansa varmuuden vuoksi tavallista
pontevammin, pieni, soreanröyhkeä nenä tavallista enemmän pystyssä...
Leila, laulajatar, lapsen-alku, ihmisen-alku, lipuisi ohi melkein
liikehtimättä, luikahtaisi kuin varjo sivu vaarallisten seutujen,
arasti pälyen puoleen ja toiseen, silmissä epämääräinen tunnustelu,
hyvän ja pahan tiedon puun ratkaisematon arvoitus...
Kello oli jo kohta kolme. Päivä alkoi painua pimeään.
Inari ei ymmärtänyt enää mitään, ei miksi hän tässä yhä käveli,
ei kuka oli hän tuolla sisällä tai kuka hän itse täällä ulkona.
Hän alkoi pelätä poliisia, joka jo oli merkinnyt hänen oudon
vaanimisensa, kaikkia ihmisiä, jotka kenties saattoivat nähdä
hänet kaksi kertaa. Hän piiloutui portteihin ja kadunkulmiin kuin
pahantekijä, mutta ei voinut luopua vakoilustaan. Hänen täytyi nähdä
jokainen, joka tuli ulos Porkan portista. Se oli jo aivan pelkkä
päähänpisto.
Inari kulki jo tylsänä. Hän oli unohtanut mielenkiintonsa esineen.
Hän kulki vain sen vuoksi, että hänen täytyi kulkea, valmiina
siihenkin, että tätä järjetöntä piinaa kestäisi iankaikkisesti...
Silloin vihdoinkin ovi aukenee ja vastaan tulee tuttu nainen: Naima.
Ja vaikka Inarilla olisi ollut syytä eniten arvailla Naimaa, ei hän
mistään niin hämmästynyt. Hän ei ollut olettanut sitä sittenkään.
Se oli kuin hänen oman jumalilta säädetyn perikatonsa ehdottomin
ilmestys, johon ei tahdo uskoa ei edes todisteluillakaan, sentähden
että se on kuolema...
Kummallinen viileä rauha valtasi Inarin.
Hän meni Naimaa vastaan tyynenä, täysin itsensä herrana, kuin
sattumalta. Hän pysähtyi, tervehti ystävällisesti, upottaen
silmänsä rehellisesti Naiman silmiin. Inari oli valmistunut, Naima
yllätetty, peli epätasainen. Vastoin tavallisuutta Naimakin näytti
hermostuneelta. Hänen kasvoillaan ui epätasaisia, kuumeisia pilkkuja,
hän änkytti ja osoitti ilmeistä tasapainon järkkymistä, joka kaikki
oli sulaa nautintoa Inarille. Hän tunsi olevansa ainakin tämän
tuokiotilan ehdoton vallitsija.
He erosivat nopeasti.
Inari jäi yhä odottamaan.
Nyt ainakin tulisi Porkkakin jo pian. Mutta miksi he eivät tulleet
yht'aikaa?
Vielä puoli tuntia.
No vihdoin!
Porkka tuli tasaisesti, tavallisesti, tervehtäen Inaria totutulla
tyyneydellä.
Inari toimitti asiansa.
-- Näin jo kirjeesi, sanoi Porkka.
-- Pelkäsin, ettet huomaisi, sanoi Inari.
-- Vahinko ei olisi ollut suuren suuri.
-- Ei, sanoi Inari.
He astuivat yhdessä kappaleen matkaa puhumattomina.
Inari oli jo aikonut olla sanomatta mitään, mutta vilkaistessaan
Porkan välinpitämättömän häikäilemättömiin silmäviivoihin hän
uudestaan ärsyttyi. Olihan kaikki sitäpaitsi jo valmista. Mikään ei
voinut muuttua enää!
-- Tapasin Naiman, hän sanoi.
-- Vai niin, vastasi Porkka ilmettään muuttamatta.
-- Olen odottanut pääsyä luoksesi, kokonaista kuusi tuntia, helähti
Inari harvinaisen keveästi ja nopeasti. Naima oli yötä luonasi!
-- Se ei ole totta, sanoi Porkka.
-- Emäntäsi sanoi...
-- Mitä?
-- Että hän on kyllä kotona, mutta siellä on toinen nyt...
-- Hävytöntä! Sitäpaitsi hän tuli vasta aamulla, hän ei ollut
yötä!... Ei tällä kertaa...
Inari tunsi kuinka tämä hirveä totuus, vaikkakin kielteisessä
muodossa, totuus, jonka hän kyllä hyvin tiesi, tunsi, oli aavistanut
jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt ensi kerran täysin
tunnustetussa, eittämättömässä muodossa pusertautui esiin, oli
halkaista hänen sydämensä. Hänen henkensä salpautui. Hän kalpeni
ruumiin karvaiseksi.
He kulkivat katua eteenpäin kumpikin jännitetyssä, yli-kiihottuneessa
mielialassa. Ulkonaisesti kylminä, sovinnaisina, mutta sisällisesti
kohtalokkaina, valmiina puhumaan totta ja kuolemaan.
Omituinen kohtalo-toveruuden tunne teki heidät sinä silmänräpäyksenä
toisilleen jälleen tärkeiksi ja läheisiksi ja samalla hillityiksi.
-- Minne menemme päivälliselle? kysyi Porkka aivan luonnollisesti
niinkuin asia olisi ollut jo ennen sovittu.
-- Minne vain tahdot, vastasi Inari hiljaisesti.
Tyyninä, alistuvaisina ja päättävinä he kulkivat toistensa rinnalla
kohti välttämätöntä tilitystä, jota he olivat koettaneet viivyttää,
mutta joka ei enää ollut vältettävissä.