Jättäessään kirjeen vietäväksi hän kuuli vaunujen ajavan taloon. Pian
tuotiin hänelle käyntikortti, jossa oli: Margrete Röy, _cand. med._
Kesti hieman, ennenkuin hän tuli sisään; hän oli riisunut
yltään matkatamineet, nyt olikin kylmä päivä. Tämä lisäsi Maryn
jännitystä melkoisesti, niin että kun kookas, voimakas nainen
lempein silmin seisoi ovessa, Mary värisi ja kalpeni. Hän huomasi,
mikä vaikutus sillä oli lempeisiin silmiin, jotka nyt levittivät
kaiken myötätuntonsa hänen ylitseen. Ikäänkuin molemmat olisivat
tunteneet toisensa jo monta vuotta, astui Mary hänen luokseen, laski
päänsä hänen olkaansa vasten ja itki. Margrete Röy nosti onnetonta
lämpimästi puoleensa.
He istuutuivat. Hänen asianaan oli kysyä, milloin Mary lähtisi
ulkomaille? Mary kummastui: "Olenko kellekään niin sanonut?" --
Margrete Röy selitti kuulleensa sen sairaanhoitajalta. "Vai niin",
vastasi Mary, "mitä siinä tilassa puhuin, sitä en enää muista.
Ainakaan en ole sitten asiaa ajatellut."
"Te siis ette aio matkustaa?" Mary hieman viivytteli. "Tarkoitan,
etten tiedä. En ole vielä ennättänyt itseäni ajatella." Margrete Röy
joutui hämille. Sen Mary näki tai oikeammin tunsi. "Oletteko ehkä
tekin aikonut matkustaa?" kysyi hän. "Olen. Siksi tahdoin tiedustaa,
voisinko teille olla miksikään avuksi, ja silloin sovittaisin
matkani teidän suunnitelmanne mukaan." -- "Minne te lähdette?" --
"Opintoretkelle. Ensiksi Pariisiin. Sairaanhoitaja sanoi teidänkin
aikovan juuri sinne", lisäsi hän. Hän alkoi olla ymmällä. Oli
aikonut auttaa Maryä ja näytti nyt tunkeilevalta. "Ymmärrän
teidän hyvyytenne", vastasi Mary. "Onhan mahdollista, että olen
maininnut Pariisin. Sitä en muista. Mutta itse asiassa en ole mitään
päättänyt." -- "Vai niin, teidän on siis todella suotava minulle
anteeksi. Kaikki on ollut väärinkäsitystä." Neiti Röy nousi.
Mary tunsi, että hänen pitäisi viivyttää vierastansa, mutta hänessä
ikäänkuin ei ollut voimia. Vasta ovella Mary hänet pysäytti. "Jonkun
päivän päästä tulen puhelemaan kanssanne, neiti Röy." Hän lausui
sen hiljaa, katsettaan nostamatta. "Tänään minulla ei ole voimia",
lisäsi hän. -- "Sen voin huomata. Sitä minä arvelinkin. Otin sen
vuoksi mukaani teille jotakin, jos tahdotte käyttää. Se on parasta
vahviketta, mitä tunnen."
Voi kuinka miellyttävältä tämä nainen Marystä tuntui! Hän kiitti
sydämellisesti.
"Saatuani hieman lisää voimia minä siis tulen." -- "Te olette
tervetullut." -- "Niin", sanoi Mary punastuen: "teillä ei liene
mitään sitä vastaan, että tulisitte minun luokseni?" -- "Taloonne
torin varrelle?" kysyi Margrete Röy, joka myös punastui. -- "Niin,
meidän taloomme torin varrelle. Taikka enhän enää voine sanoa
'meidän?'" Taas tuli kyyneliä. "Heti kun ilmoitatte, saavun teille."
Viikon perästä hän tuli.
Mitä riehuvimmassa marraskuun myrskyssä, pahimmassa mitä niillä
seuduin oli raivonnut. Lahdet eivät vielä olleet jäässä, niin että
höyrylaiva kulki. Mutta tuskalla ja vaivalla sekin pääsi. Ja pysähtyi
kaupunkiin.
Margrete Röy oli kovin ihmeissään, kun sinä päivänä sai pyynnön
saapua Krogin taloon torin varrelle.
Hän tuli lämpöiseen, hauskaan taloon, jonka oli tottunut näkemään
hyljättynä, akkunaverhot laskettuina. Hänet saatettiin yläkertaan
pitkin vanhanaikaisia leveitä portaita; kaikessa näkyi vanhojen
kaupunkitalojen kuosia ja tyyliä edellisen vuosisadan alkuajoilta.
Mary istui perimmäisessä huoneessa, punaisessa kammiossa, joka oli
muuttumatonna hänen äitinsä ajalta. Hän istui sohvalla äitinsä suuren
muotokuvan alla. Kun hän nousi mustapukuisena, kalpeana, silmät
punaisen tukan alla raskaina, näytti hän Margrete Röystä surun omalta
kuvalta, kauneimmalta, mitä voitiin kuvitella. Hänen olennossaan oli
vallalla juhlarauha. Hän puhui niin hiljaa kuin myrsky ulkona salli.
"Tunnen teidän kunnioittavan toisen surua. Myöskin olen varma, että
olette vaiti." -- "Olen kyllä." -- Kesti hetken ennenkuin Mary sanoi:
"Kuka on Jörgen Thiis?" -- "Kuka hän on --?"
-- "Monesta syystä otaksun _teidän_ voivan minulle ilmoittaa." --
"Ensin on minun kuitenkin kysyttävä: ettekö ole kihloissa Jörgen
Thiisin kanssa?" -- "En." -- "Niin on sanottu." -- Mary oli vaiti.
"No ettekö ole ollutkaan hänen kanssaan kihloissa?" -- "Olin."
-- Silloin Margrete virkkoi kiireesti ja iloisena: "Vaan olette
purkanut?" -- Mary nyökkäsi. -- "Siitä tulee monelle iloa; sillä
Jörgen Thiis ei ole teidän arvoisenne." Se ei näyttänyt Maryä
kummastuttavan. Saadakseen Margrete Röyn kajoomaan asiaan hän sanoi:
"Hän lienee rakastanut, -- ennenkuin minua rakasti?" -- "Kyllä kai,
Jörgen Thiis?!" -- Mary alkoi vasemmalla kädellä silitellä oikeata,
yhtä mittaa, ikäänkuin tahtoisi jotakin pyyhkiä pois. Margrete
kumartui lähemmä Maryä: "Hyvä neiti, ettekö ole sitä tiennyt?" --
"En." -- "Vai niin, kyllä sitten arvaan loput, että hän on teille
sanonut: te olette ihanteeni ensi kerrasta asti, kun teidät näin? Ja
sille olen koko ajan ollut uskollinen?" -- Mary tuijotti: "Kuinka
voitte sen tietää?" -- Margrete ei vastannut, toisti vaan hyvin
hartaana: "Onko hän teille niin sanonut?" -- "Ei minulle, vaan
eräälle, jonka tiesi sen kertovan minulle."
Margrete ei voinut salata suuttumustaan. "Tiedättekö mitään?"
kysyi Mary. -- "Naislääkäri, hyvä neiti, tietää enemmän kuin voi
kertoakaan." -- "Mutta kuitenkin uskon, että hän rakasti minua",
sanoi Mary, puolustaakseen sillä itseään. -- "Sen me kaikki näimme",
vastasi Margrete. "Hän rakasti teitä varmaan syvemmin kuin ketään
ennen." Ja hän lisäsi: "Eikä se ollutkaan kumma." Mary istui
jäykkänä, vaan tiedusti: "Onko hänellä ollut mitään suhdetta täällä
kaupungissa?" -- "On, Mille Falkiin." -- "Naituun vaimoon?" --
"Ettekö sitäkään tiedä? Koko kaupunki sen tietää. Mutta Kristianiassa
tunsin nuoren, herttaisen tytön, jonka hän uskotteli olevan hänen
ainokaisensa! Tytön mieltä se liikutti, ja kun heidän ei sopinut
mennä naimisiin, antautui tyttö hänelle." -- "Mitä hän teki?" Mary
säikähti. Oliko hän kuullut oikein? Ulkona riehui myrsky, niin että
kävi hankalaksi kuulla. Margrete toisti selvästi ja kovemmin. "Hän
oli lämminsydäminen tyttö, joka uskoi sen olevan oikein." -- "Eivätkä
voineet mennä naimisiin?" -- "Eivät voineet. Silloin tyttö antautui
hänelle."
Mary ponnahti ylös, vaan jäi seisomaan. Hänen teki mieli jotakin
sanoa, vaan hillitsi.
"Älkää noin pelästykö, neiti, se ei ole niinkään harvinaista." Tämän
selityksen kuullessaan Mary tuntui vaipuvan alemmalle asteelle. Hän
istuutui jälleen hitaasti. "Teillä varmaankaan ei ole sellaisesta
mitään elämänkokemusta, neiti." -- Mary pudisti päätään. -- "Siksi
minua ihmetyttää, että pääsitte Jörgen Thiisistä ajoissa eroon; hän
on kokenut." -- Mary ei vastannut mitään. "Me luulimme teidän menevän
naimisiin ennen syksyn tuloa. Varsinkin kun isänne ja rouva Dawes
sairastuivat." -- "Niin aioimmekin, mutta se kävi mahdottomaksi."
Margrete ei saanut selville, mitä piili tämän salaperäisen vastauksen
takana. Mutta hän sanoi tutkivin katsein: "Silloin hänen halunsa
kai suuresti kasvoi?" -- Maryä värisytti; mutta hän pakotti itsensä
tyyneksi. "Te näytte hänet tuntevan?" -- Margrete hieman mietti:
"Kyllä", sanoi hän, "olenhan minä vanhempi teitä, -- vieläpä
häntäkin. Mutta häpeä sanoa, Kristianiassa hullaannuin häneen aika
lailla, minäkin. Sen hän keksi -- ja yritti." Hän nauroi.
Mary kalpeni, nousi, lähti liikkeelle ja seisahtui akkunan ääreen.
Ulkoa ruoski myrsky ja sade ruutuja yhä paisuvalla voimalla;
heidän täytyi nyt puhua kovaa. Mary seisoi siellä hetken aikaa ja
silmäili rajuilmaa; tuli sitten takaisin ja asettui Margreten eteen,
liikutettuna, levotonna.
"Tahdotteko minulle luvata: olla koskaan sanomatta kellekään, mitä
tänään olemme puhuneet? -- Vaikka mitä tulisi?" Margrete katseli
häntä ihmetellen. "Olla siis mainitsematta kellekään, että olette
minulta kysynyt, millainen Jörgen Thiis on?" -- "Tahdon ehdottomasti,
ettei kukaan saa sitä tietää." -- "Ketä _sillä_ tarkoitetaan?"
-- Mary katsoi häneen: "Ketäkö tarkoitetaan?" Hän ei käsittänyt.
Mutta Margrete nousi: "Tänne kaupunkiin on tullut muuan mies teille
sanomaan, ettei Jörgen Thiis ole teidän arvoisenne. Hän myöhästyi.
Mutta minusta hän näyttää ansaitsevan tietää, että nyt olette itse
havainnut, kuka Jörgen Thiis on." -- Mary vastasi innokkaasti: --
"_Hänelle_ sanokaa! Kaikin mokomin sanokaa hänelle. -- Vai siksi
hän tuli?" lisäsi hän hitaasti. "Minua ilahuttaa, että mainitsitte
minulle! Minulla näet oli toinenkin asia... (hän keskeytti hetkeksi)
se, mitä minulla muuten oli teille sanottavaa, se oli... että
veisitte terveisiä veljellenne. Minulta." -- "Sen toimitan. Ja kiitos
siitä! Te tiedätte, mitä te olette veljelleni." Maryn katse liukui
syrjään. Hän taisteli hetkisen. "Minä olen niitä onnettomia", sanoi
hän, "jotka eivät voi saada selkoa omasta elämästään. Siitä, mitä
on tapahtunut. Minä en löydä johtoa. Vaan minua aavistuttaa, että
veljellänne on siihen osaa." -- Hän aikoi varmaankin sanoa lisää,
mutta ei voinut. Sen sijaan hän taas poistui akkunan ääreen ja jäi
sinne. Myrsky puhui ulkoa huoneeseen tuhansien äänten vimmalla. Se
ihan huusi häntä. "Armahda, mikä ilma!" sanoi Margrete Röy lujalla
äänellä. "Mieleni on hyvä, kun pääsen sinne!" lausui Mary kääntyen
häneen päin loistavin silmin. "Aiotteko ulos tuollaiseen ilmaan?"
huusi Margrete. "Tahdon _kävellä_ kotiin!" vastasi Mary. "Päälliseksi
kävellä?!" Mary astui esille, seisahtui häntä vastapäätä, ikäänkuin
sanoakseen jotakin suurta, villiä. Mutta hän malttoi; se, mikä jäi
lausumatta, ryntäsi kuitenkin silmiin, kasvoihin, poveen, sai kädet
kohoomaan, ja raskaasti huokaisten hän heittäytyi taaksepäin äitinsä
sohvalle, jossa oli istunut Margreten tullessa. Hän peitti kasvonsa.
Silloin Margrete laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mary antoi
itseään syleillä ja vetää likelle kuin väsynyt, kipeä lapsi. Hänen
itkunsa purskahti esille, liikuttavana ja avutonna kuin lapsen,
sekin; pää vaipui ystävän olalle.
Vain hetkisen. Sitten hän riuhtaisten nousi istualle. Sillä Margrete
oli sanonut ihan hänen korvaansa: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa
minulle!"
Ei sanaakaan vastaukseksi. Itse ei Margrete rohjennut sanoa lisää.
Hän nousi; hän tunsi, ettei hänellä enää ollut täällä tekemistä.
Eikä Marykään häntä yhtään pidättänyt. Hänkin oli noussut. Sitten he
sanoivat toisilleen hyvästi.
Mutta Margrete ei voinut olla sanomatta ovella seistessään:
"Tahdotteko todella mennä jalan --?" Mary nyökkäsi, kuin tahtoisi
sanoa: "Riittää jo siitä! Se on minun asiani."
Silloin Margrete lähti.
* * * * *
Kaupungissa oli sytytetty lyhdyt, kun Mary pääsi talonsa
ulkopuolelle. Töin tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä tuulenpuuskissa,
jotka lounaasta ahtautuivat rakennusten väliin. Hänellä oli yllään
vedenpitävä kaapu, lujasti nappiin pantu, päässä huppukaulus,
jalassa varrelliset vedenpitävät kengät. Hän astui niin kiireesti
kuin jaksoi. Keskustelusta Margrete Röyn kanssa oli jäänyt yksi
ainoa mielle. Mutta se ahdisti häntä, se ruoski häntä selkään
yhdessä sateen kanssa: Margreten kauhistuneet silmät ja kasvojen
kalpeus hänen sanoessaan: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!"
Voi taivas, hän käsitti asian! Tuolla tapaa katsoisivat häneen
kaikki, jos saisivat tietää! Niin syvästi hän oli pettänyt ja
loukannut sitä uskoa, mikä heissä oli häneen. Kaikki tuntuivat he
olevan hänen kintereillään, heitä hän pakeni -- varisten parvea! Hän
ryntäsi eteenpäin ja joutui kaupungin ulkopuolelle, ennenkuin itse
huomasikaan. Täällä, viimeisen lyhdyn takana, oli sysimustaa; hänen
täytyi seistä hetkinen, ennenkuin taisi tietä erottaa. Mutta sittenpä
hän kiitikin! Myrsky tuli puoleksi takaa, puoleksi sivulta.
Juuri se tuomio, mikä hänen osakseen tuli, hänet ajoi mailta ja
mantereilta! Ajoi edemmäksikin! Ensi hetkestä asti, jolloin hän
käsitti tilansa, hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänelle annettu
käärö, jota hän ei tähän saakka ollut avannut. Aavistihan hän
koko ajan, mitä siinä oli; mutta oikeastaan vasta eilen hän sen
aukaisi. Käärössä oli suuri musta huntu, johon hän kokonaan voisi
kätkeä itsensä ja häpeänsä, kuoleman huntu. Vaan sekin suotiin
ehdolla. Eräällä ehdolla, jonka hän lapsesta asti tunsi. Silloin
kerrottiin eräästä hänen isotädistään, että tämä tahtoi salata
joutuneensa raskaaksi miehensä poissa ollessa ja käveli salaa paljain
jaloin jääkylmällä laattialla, kaiket illat. Hän tahtoi kuolla
luonnollisella kuolemalla, mikä siitä seuraisi. Silloin ei kukaan
tietäisi, että hän oli lopettanut itsensä, eikä mitään syytä pääsisi
ilmi.
Mutta joku oli kuullut hänen kävelevän tuolla tapaa yökaudet, ja
siksi se kuitenkin tuli ilmi.
Nyt tehtäisiin paremmin!
Heikkous, mikä hänet niin odottamatta valtasi Margreten edessä, oli
nyt kadonnut. Nyt hänessä oli voimaa tekoonsa.
Ikäänkuin sitä olisi heti koeteltava, tuli hänen viereensä näkyviin
jotakin varjomaista. Se nousi aavistamatta pimeydestä, niin uhkaavan
likellä, että hän lähti juoksemaan. Kuinka hän kauhistui, kun oli
myrskyn mylvinän läpi kuulevinaan sen juoksevan jäljestä! Silloin hän
saa takaisin rohkeutensa ja seisahtuu. Samassa pysähtyy sekin, mikä
on takana. Hän astuu edelleen; toinen lähtee myös liikkeelle. Sepä
nyt ihme, ajattelee hän: ellen uskalla mennä tuota katsomaan, niin
en myöskään uskalla sitä, mikä on tulossa. Hän kääntyi ja astui ihan
likelle hirviömäistä seuraajaansa, joka väisti säveästi; se oli nuori
hevonen. Se oli valjaissa ja haki avuttomuudessaan ihmistä. Mary
taputteli sitä ja puhui sille. Olihan se viesti elämästä, hyljätty,
joka lohdutti epätoivoista. Mutta kun se seurasi edemmä, jätti hän
sen lähimpään maalaistaloon. Hänen täytyi olla yksin. Siellä alettiin
kovin kummastella. Että kukaan oli liikkeellä sellaisessa ilmassa,
vieläpä nainen! Hän riensi pois valosta ja taas pimeään.
Tämä pikku tapaus oli häntä vahvistanut; hän tiesi nyt uskaltavansa.
Ja kulki reippaasti eteenpäin.
Hänen oli juuri noustava ensimäiselle harjanteelle, jonka poikki tie
oli hakattu. Joko asian laita todella niin oli tai hänestä tosiaan
niin tuntui, mutta myrsky yhä paisui. Totta kai se pian ehtisi
pahimmilleen. Mutta hänestä siinä oli hänen oma surkeutensa ja
häpeänsä. Juuri se vahvisti! Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan elämää.
Kulkiessaan eteenpäin hän taas harkitsi kaikkea. Hän ei tahtonut
kavaltaa lastaan. Ei pelastua sillä, että sallisi sen kuolettaa.
Ei jättää sitä vieraille ja sitten hyljätä. Ei elää ilman
itsekunnioitusta.
Jos tulisi kosija -- ja niitä kai tulisi monta, nyt kuten ennen! --
tunnustaisiko hän ensin? Vai salaisi häpeämättä? Kunniallisesti hän
ei voinut muuta kuin sortua lapsensa kanssa. Mihinkään muuhun hän
ei tuntenut kykenevänsä. Mutta se piti toimittaa niin, ettei kukaan
aavistaisi. Hänen täytyi kuolla taudin kuolema; piti siis hankkia
kuolemantauti.
Hän oli sen itselleen velkaa. Sillä siitä hän oli tänään yhtä varma
kuin sinä iltana, jolloin meni Jörgenin luo, ettei hän ansainnut
siitä joutua onnettomaksi.
Se oli suunnaton erehdys, oli kyllä; -- mutta siihen hän oli viaton.
Varmaan oli siihen sekaantunut paljon viettiäkin, -- kuitenkin se
oli sellainen teko, jota hän ei hävennyt. Hän oli itseään kohtaan
velvollinen kuolemaan niin, että kaikkien tuttujen myötätunto
vähentymättä säilyisi. Hän oli sen heillekin velkaa, koska olivat
hänessä nähneet parhaansa. Hän ei kavalasti hävittäisi heidän uskoaan.
Nyt hän oli päässyt huipulle, ja täällä alkava hirveä kamppailu
kääntyi ehdottomasti taisteluksi juuri tästä. Kaiken maailman voimat
tuntuivat tempovan häneltä itsekunnioitusta ja yrittävän saada hänet
tuomituksi. Täällä oli meri vapaana, ja penikulmien takaa tulivat
aallot nousemistaan nousten. Tavatessaan sitten niemenkärjen ne
pärskyivät sylimäärin ilmaan. Isoimmat ulottuivat häneen viimeisillä
ruoskivilla suihkuillaan. "Siitä saat! Siitä saat!" Ja myrsky, joka
riehui vuoren kyykkyistä syrjää kohti, tahtoi ilman painolla paiskata
hänet siitä syvyyteen. Vaikka sadetakki pysyi lujasti ummessa
liepeistä, näyttiin tahtovan häneltä ne kiskoa ja vääntää nurin päin:
"Seis alasti häpeässäsi, häpeässäsi!"
Vaan eipä saanut häntä aaltojen raivoisa pärske säikäytettyä
tuntemaan itseään syylliseksi eikä myrskykään jaksanut häntä tunkea
rautaista aitaa vasten ja sitten ehkä sen ylitse. Hän lyyhistyi,
täytyipä hänen pysähtyäkin pahimpien puuskien ajaksi; mutta hän kulki
taas edelleen, poikkeamatta tieltään. "Minä en luovuta kunniani
seppelettä, minä tahdon kuollessanikin sen pitää! Siksi ette te minua
saa!"
Hän pääsi huipulta, astui pitkin sen kylkeä ja edelleen syvemmälle
tasankoa kohti, joka oli tämän harjanteen ja lähimmän välillä. Täällä
oi muinoin ollut maanvieremä, niin että vuorenkuve oli raavittu ja
alhaalla lojui kiviröykkiöitä, joiden halki tie nyt kulki. Tässä
murenevassa rojussa, ihan tien vieressä, seisoi ainokainen notkea
koivu, aivan yksin. Hän muisti sen samassa kun läheni paikkaa;
tällaisessa myrskyssä se varmaankin oli taittunut? Ei, se kesti.
Hän seisoi sen luona ja huoahti. Se taipui, niin että hänen joka
hetki täytyi luulla sen nyt taittuvan; mutta se ponnahti taas
nuorteana pystyyn. Itse ei hän jaksanut pysytellä samalla kohtaa,
niin riuhtovan tuima oli rajuilma juuri täällä kulmassa; mutta nuori
koivu, joka kohosi niin korkealle tuuheine latvoineen ja itse oli
niin hento ja solakka, se kesti, ihan yksin; se siitä suoriutui.
Hän tahtoi samaan ryhtyä, kun lähti sen luota ja poikkesi nummelle.
Vaan sielläpä myrsky sai valtaa vitsoakseen sadetta vasten hänen
kasvojaan; joka suihku oli terävä nuoli. Jopa nyt, ajatteli hän,
tällaiselta tuntuisi, jos koettaisin kestää sitä myrskyä, joka minua
odottaa.
Valot taloista, ainoa mitä hän näki, julistivat rauhaa. Mutta hän
tiesi, mitä se hänelle merkitsi.
Hän kiiti pitkin lahden viereistä tietä; mutta hän alkoi väsyä.
Sen oireita oli, että kuva pääsi voitolle ja todellisuus hävisi
kuvaan. Vanhoja mielteitä, joita häneen oli kirjoista tullut.
Hänen ponnistellessaan ylöspäin toista kärkeä kohti ei meri, joka
taas levisi vapaana, ollutkaan merta, vaan merihirviöitä, jotka
mylvivät himoansa ammottavin kidoin, sadat toistensa takaa. Ja
kiitävät pedot ilmassa hirveine siipineen olivat näille, alhaalla
olijoille luvanneet paiskata hänet niiden kynsiin. Hän painautui
kaikilla viimeisillä voimillaan kiviseinää vasten; mutta täällä
oli oja, johon hän putosi kastuen likomäräksi. Täällä on vieläkin
enemmän vihollisia, ajatteli hän ja kapusi taas ylös. Onneksi oli
niemi kapea, hän pääsi pian pyörähtämään seuraavalle leveälle
tasangolle. Sitten ei enää ollut kuin yksi harjanne. Ei hän henkeään
pelastaakseen tahtonut olla mereen syöksymättä, vaan pelastaakseen
kunniansa. Jos hänet löydettäisiin vedestä tai jos hän kerrassaan
katoaisi, sanoisivat kaikki, että hän oli etsinyt surmaansa -- ja
sitten etsisivät sen aihetta.
Vaan täällä hän pimeän halki kuuli vanhan lappalaiskoiran haukkuvan.
Se oli hyvin likellä. Hän oli astunut nopeammin kuin tiesikään, hän
olikin jo lähellä sen kotia. Nyt hän näki valot.
Mieltä liikutti pelkkä ajatuskin tavata olento, joka piti hänestä.
Hän rakasti elämää. Hän ei itsekään enää uskonut olevansa siihen niin
kelvoton. Kun tämä tuttu ääni pimeydestä kutsui häntä, tuntui samalta
kuin jos haaksirikkoinen näkee ihmisiä rannalla.
Hänen kulkiessaan talon sivutse jätti koira vahtipaikkansa ja tuli
hieman haukuskellen, märkänä ja häntäänsä heiluttaen, saamaan
tervehdystä. Hän silitti sitä kolmasti jäähyväisiksi ja riensi
edemmä. Pian hän kuuli sen haukkuvan, mutta toisella, kiivaammalla
äänellä. Ehdottomasti muistui hänen mieleensä Jörgen. Samoin koko
tällä loppuosalla matkaa, joka muuten oli hänen isälleen pyhitetty.
Sadat kerrat, pienestä pitäen, hän oli täällä käynyt ja pyöräillyt
isänsä kanssa. Nyt se oli Jörgenin pilaama, sekin. Hän ei enää voinut
tätä tietä kulkea ilman Jörgeniä. Ei askeltakaan elämän uralla ilman
häntä.
Hän katsahti välttämättä ylöspäin. Vaan siellä ei ollut mitään
taivasta.
Aivan uupuneena hän alkoi kiertää viimeistä ylänköä. Hän sivuutti sen
ajattelematta, tuntematta, että tämä oli viimeistä kertaa; mutta myös
pelkäämättä.
Se, mihin hän nyt oli menossa, oli niin likellä ja niin lujasti hänen
mielessään, kuin tie hänen jalkainsa alla. Nyt oltiin Krogskogenin
maalla, ja tie vei laituria kohti. Niin pimeä oli, että hänen
silmänsä, jotka nyt olivat kuitenkin tottuneet pimeyteen, vasta
laiturin lähellä vilaukselta näkivät kappelin valkean muurin. Hänen
ajatuksensa olivat hätäisesti hipaisseet kalmiston hautoja, mutta
luopuivat niistä heti, kiintyäkseen siihen, mitä kohti hän nyt kulki.
Hän astahti sillalle arvelematta, lähtien kiireesti sitä pitkin.
Täällä ei myrsky uhannut, täällä ei sade vitsonut kasvoja; molemmat
olivat hillittyjä ystävävaltoja siitä hetkestä, kun hän astui
Krogskogenin alueelle. Ylänkö ja saaret suojasivat. Muissa oloissa
hän olisi tuntenut lievitystä, ehkäpä rauhaakin isiensä sylissä, --
nyt oli joka ajatus tylsä. Vain koneellisesti hän riensi edelleen.
Koneellisesti hän avasi pari sadetakkinsa nappia päästäkseen käsiksi
avaimeen, koneellisesti hän pisti sen lukkoon ja aukaisi uimahuoneen
oven. Vasta hänen seistessään siellä sysipimeässä heräsivät aistit
ja hätkähtivät. Se jäännös lounastuulta, mikä täällä kulki, löi oven
kiinni; silloin häntä hirvitti. Tuntui kuin hän ei olisikaan yksin.
Hänen piti nyt riisuutua ja astua alas portaita päästäkseen
jääkylmäksi. Jää-jääkylmäksi! Sitten pukeutua ja mennä kotia
kuumeeseen ja muuhun, mitä siitä seuraisi. Ellei kuume toimittaisi,
mitä hän siltä odotti, niin hänellä oli jotakin, mikä voisi avustaa.
Sen hän oli saanut rouva Dawesin kätköistä. Sitten saisi kuume syyn
niskoilleen.
Mutta nyt, kun hänen oli ryhdyttävä avaamaan nappiaan, tuntui hän
kutistuvan ja ihoa karmi. Vesi häntä hirvitti, jääkylmä vesi, jonne
oli mentävä! Huh, tässä likellä oli kai jäätäkin! Hänen täytyi
astua jäälle paljain jaloin! Hän pitäisi kaikissa tapauksissa
sukat jalassa; ne hän sitten voisi kuivata, niin ettei kukaan
alkaisi epäillä. Mutta tuo jää-jääkylmä vesi... entä jos siinä
sattuisi kouristus? Ei, hän ponnistelisi, uisi. Vaan jos jää
leikkaisi haavoja, kun hän pyrkisi taas ylös? Hänen täytyi pitää
alusvaatteetkin päällään. Mutta voisivatko ne kuivua huomisaamuksi?
Kyllä, jos hän ripustaisi ne uunin ympärille. Hänen oli lukittava
ovi, niin että kaikki olisi kunnossa, kun palvelustyttö saapuisi.
Kunhan hän vaan olisi silloin tajussaan? Hän ei ollut koskaan
sairastanut, hän ei sitä tiennyt.
Vaipuessaan näihin pitkällisiin mietiskelyihin hän oli avannut
sadetakin napit. Kun hänen nyt oli riisuttava päähine, sattui se
odottamaton seikka, että hän tahtomattansa alkoi sen sijaan päästää
hamettaan, avata sen nappeja kaulasta, jossa riippui hänen äitinsä
medaljonki. Tällöin kädet vapisivat, ruumiskin alkoi väristä. Hän ei
ollut ajatellut medaljonkia, ei moneen vuoteen, eikä hän sitä nytkään
ajatellut; väristys ei siitä johtunut. Mutta medaljonki ikäänkuin
tuli esille väristyksessä. Pitihän se nyt irroittaa. Kunpa hän vaan
ei sitä unhottaisi? Ei, hän pistäisi sen samalla taskuunsa.
-- Kas niin! --
Silloin tuli uusi säikähdys. Ihan selvään kuului sillalta askelia,
yhä lähemmältä. Väristys taukosi, vaistomaisesti hän taas pani napit
kiinni, ensin kaulasta, sitten sadetakin, pian, pian. Kellä oli tänne
asiaa? Ei ainakaan uimahuoneeseen.
Juuri tänne oltiin tulossa! Luja tempaus lukosta, ovi lensi auki,
valtava olento sadekaavussa täytti oven, huppukauluksinen pää ylettyi
aukkoa ylemmä. Sähkölyhty heitti valoa ihan Maryn kasvoihin, hän
päästi hurjan kiljahduksen, se oli Frans Röy.
Maryn valtasi voipumus niin täysin, että hän oli lyyhistyä kasaan,
mutta häneen käytiin käsiksi, hänet kannettiin ulos, se kävi
tuokiossa. Hän kuuli oven paiskautuvan kiinni, joutui istumaan toisen
käsivarrelle, ja sitten lähdettiin. Sanaakaan hän ei saanut suustaan,
eikä toinenkaan mitään puhunut.
Mutta siltaman päähän tultaessa hän taas tointui, sen Frans Röy
tunsi. Pianpa tämä sai kuullakin: "Tämä on väkivaltaa!" Ei vastausta.
Heti sitten kova ponnistus päästä irti ja taas, mutta vahvemmin,
elävämmin: "Tämä on väkivaltaa!" -- Ei vastausta. Mutta Frans Röyn
toinen käsivarsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. Mary kysäisi
kiivaasti: "Miten te olette tänne joutunut?" -- Nyt toinen vastasi:
"Sisareni!"
Ääni, ääni hyväili häntä hellästi. Mutta Mary taisteli sitä vastaan:
"Jos sisaressanne on hyvyyttä minua kohtaan, jos teissä itsessänne,
niin antakaa minun olla!" Frans Röy kulki edelleen. "Antakaa minun
olla, kuuletteko? Tämä on kehnoa!" Mary kiemurteli hänestä irti
niin voimakkaasti, että hänen piti vaihtaa asentoa, mutta istumaan
Mary jäi. Itku kurkussa Mary sanoi: "Minä en päästä ketään itseäni
hallitsemaan." Silloin toinen vastasi: "Te saatte voimainne takaa
rynnistellä irti, -- vaan kotia teidät kannan. Ellette minua tottele,
panen teille vahdin!" Sanat puristivat Maryä kuin rautavanne, hän
pysyi ihan hiljaa: "Panette minulle vahdin?" -- "Ihan niin, sillä te
ette voi itseänne hallita."
Mitään hupsumpaa ei Mary ollut ikipäivinään kuullut. Mutta hän ei
tahtonut siitä kiistellä. Hän vaan vastasi: "Ja sen te uskotte
auttavan?" -- "Uskonpa niinkin. Kun näette meidän ryhtyvän kaikkeen,
mitä hyväksenne voimme tehdä, niin te mukaannutte, sillä te olette
niin hyvä." Mary oli hetkisen vaiti, sitten sanoi: "Minä en voi ottaa
apua keltään, jossa ei ole minua kohtaan täyttä kunnioitusta" -- hän
alkoi itkeä.
Silloin Frans Röy pysähtyi ja katsahti huppukauluksen alta ylöspäin,
sen verran kuin voi. "Minussako ei täyttä kunnioitusta teitä
kohtaan?! Luuletteko, että teitä muuten kantaisin? Minä en tunne
mitään hienompaa, kauniimpaa kuin te olette. Siksi teitä kannan.
Vaikka olisitte tehnyt kuinka hiton hullusti, -- _minä_ tiedän,
että kun kerran te olette niin tehnyt, siihen on ollut mitä ylevin
vaikutin; te ette muuta voi! Jos teitä on petetty, jos olette
kauheasti erehtynyt, -- sitä syvemmin teitä rakastan -- nyt sen
olen sanonut! -- sillä olettehan te siitä tietysti myös onneton!
Siksipä saanen minäkin olla teille joksikin avuksi. Se on rakkainta,
mitä minulle voi tapahtua. Lähden kyllä pois, jos ehdottomasti
tahdotte. Menen kanssanne vihille, jos tahdotte osoittaa niin paljon
luottamusta minuun. Lupaan tappaa sen veitikan, jos niin tahdotte.
Teen mitä ikinä tahdotte, kunhan se tuottaa teille onnea. Sillä se on
rakkainta, mitä tiedän."
Hän keskeytti, vaan sitten jatkoi:
"Kulkiessani tänä iltana teidän perässänne minussa oli sellainen
tuska, jota en luullut kenenkään ihmisen voivan kestää. Täällä
hän aikoo syöstä mereen, ajattelin. Silloin on minunkin syöstävä.
Tällaisessa ilmassa me varmasti hukumme molemmat, mutta sille ei
mitään mahda. Eikä tämä vaivannutkaan mieltäni, vaan se, että
te olitte niin onneton, niin epätoivoinen! Että saatoitte uskoa
olevanne kelvoton elämään. Te, joka ette koskaan voisi tehdä mitään
kelvotonta, vaikka maksettaisiin maailman korkein palkinto. En
koskaan elämässäni ole tavannut ihmistä, josta siinä asiassa olisin
varmempi. Enkä silloin saanut sitä teille sanoa. Enkä auttaa teitä.
Minä tunsin teidät, en tohtinut astua luoksenne. Mutta sitten
sain kuitenkin pelastaa teidät! Sillä te ette voi haluta kuolemaa
kuultuanne mitä nyt olen sanonut. Vai voittekohan?" Hän oli kuullut
Maryn nyyhkyttävän, tuntenut Maryn kiertävän kätensä hänen päänsä
ympäri, niin että häneltä puhe melkein tukehtui. Nyt hän päästi
Maryn hitaasti luisumaan. Mutta hänen kaulaansa kiertynyt käsivarsi
ei hellinnyt. Päästessään maahan Mary nosti toisenkin kätensä hänen
kaulalleen ja kasvonsa hänen rintaansa vasten, nyyhkien, mutta
loistavin kasvoin, hänen povensa löi siihen tahtia Frans Röyn rinnan
alla, riemun nopeata tahtia. --
-- Taloon oli saatu telefonitse sana, että neiti oli matkalla,
pahimmassa myrskyssä, mitä oli nähty. Tavan takaa kyseltiin
kaupungissa olevasta talosta, oliko hän jo perillä.
Pikku tyttö ja koira olivat monta kertaa käyneet rappusilla eikä
koira ollut haukkunut. Mutta tällä kertaa se haukkui ja päälle
päätteeksi lähti aika laukkaa rannalle päin.
Kotiväki oli ollut mitä suurimmassa jännityksessä. Heistä ei siinä
ollut mitään kummaa, että hänen murheensa ja epätoivonsa oli hänet
ajanut rajuilmaan ja myrskyyn. Hän kaipasi sitä! Hän kaipasi
tilaisuutta panna henkensä alttiiksi, hän ei sitä enää pitänyt
arvossa. Kun pikku tyttö nyt tuli rajuna: "Hän on täällä! Hän on
täällä!" itkivät he ilosta, kaikki naiset. He olivat jo kauan
odotelleet pitäen huoneita ja ruokaa lämpiminä. Nyt he kattoivat
yhdelle lisää, sillä Nanna ryntäsi taas sisään ja ilmoitti, ettei
neiti ollut yksin, hän oli kuullut jonkun miehen puhuvan. Vihdoinkin
oli siis, arvelivat he, Jörgen Thiis tullut! "Ei, ei se ollut hänen
puhettaan. Se oli oikein aika mies!"
Maryn tavatessaan oli koira ihan määrättömästi riemuissaan. Se
vikisi, se kiljui, se hyppi ihan kasvoille eikä talttunut. Kun
Frans Röy sille puhui, otti se hänet heti vastaan kuin vanhan
ystävän, mutta kääntyi heti myös takaisin Maryn kimppuun. Pienestä
karvaisesta olennosta ihan leimusi tulta. Se oli kodin iloa, kun
hänet taas nähtiin pelastettuna. Mary tunsi sen kenties olevan myös
alkusoittoa omaan, uudestaan virkoovaan iloonsa, kun pääsisi irti nyt
kestämästään kauhusta.
Hänen tullessaan sisään koiran kanssa, yhtä villinä ilosta, odottivat
siellä kaikki kolme palvelijaa ja takana pikku tyttö. Vaan heiltä
jäi mielenpurkaus kesken, kun he näkivät valtavan olennon kohoovan
Maryn takaa, sillä sadetakissaan näytti Frans Röy yliluonnolliselta.
Mutta sitten he kohta puhkesivat puhumaan: "Voi voi, kun neiti lähti
sellaiseen ilmaan! Kuinka meitä on pelottanut! Emännöitsijä sieltä
kaupungista ilmoitti! Täällä on lähitienoolla tulipalo. Kaikki miehet
menivät sinne. Muuten olisimme lähettäneet hevosen. Jumalan kiitos,
että saimme teidät taas kotiin!"
Mary salasi liikutuksensa rientämällä yläkertaan. Hän pääsi
lämpöiseen huoneeseensa, sytytetyn lamppunsa ääreen.
"Onko kaikki tuo rakkaus ja huolenpito uutta? Vai enkö ole ennen
huomannut?"
Koira vikisi oven takana, kunnes hänen täytyi se päästää sisään.
Sen kiitollisuus siitä oli niin tunkeileva, ettei hän ollut saada
vaatteita muutettua. Varsinkin oli pulaa, kun piti jalkineita vaihtaa.
Lopuksi hän korjasi hiuksiansa; hänelle muistui mieleen äitinsä
medaljonki, jonka hän nyt haki esille ja ripusti kaulaansa. Hän
katseli sitä -- siitä olikin jo monta vuotta --, puristi sitä
kädessään ja suuteli sitä. Heti sitten hän sytytti kynttilän ja meni
se kädessään käytävän poikki isänsä huoneeseen. Laski kynttilän
pöydälle, kumartui isänsä vuoteen yli ja suuteli päänalusta. Taas
ulos; vaan pysähtyi vierashuoneen oven kohdalle. "Tuolla hän saa
maata, niin että sen voi huomenna taas avata! Sillä sitten ei siellä
enää ole iljetystä." Palvelustyttöä, joka saapui paikalle, hän käski
lämmittämään vierashuoneessa. Se on jo tehty, vastasi tyttö. "Vienkö
sinne neidin kynttilän?" Mary antoi sen hänelle ja jäi katselemaan
hänen jälkeensä. "Onko täällä todella aina oltu tuollaisia?"
Palvelija jäi huoneeseen järjestelemään. Itse astui Mary edelleen
portaita kohti. Siellä hän taas seisahtui. Koira, joka jo oli ehtinyt
alakertaan, kiiti taas ylös; se ei enää tahtonut hänestä luopua. Hän
taputteli sitä kiitollisena, ikäänkuin edes hieman suorittaakseen
sitä suurta kiitollisuutta, joka hänet nyt täytti ääriä myöten.
"Huomenna -- minä olen siihen liian väsynyt tänä iltana -- mutta
huomenna minä sanon Frans Röylle kaikki! Kaikki, mitä minulle on
tapahtunut! Kaikki! Sitten saanen itsekin siitä selvää." Tämä uljas
aie mielessään hän meni portaita alas; vaan pysähtyi, ennenkuin oli
ihan alhaalla. "Ihmeellistä! -- Onpa todella ihmeellistä! Tuntuu
siltä kuin voisin sen sanoa koko maailmalle."
Koira seisoi hollantilaisen huoneen ovella; se haistoi, että siellä
oli Frans Röy.
Mary tuli perästä ja avasi. Vaan tuskin hän itse ehti ovesta, kun
Frans Röy huudahti ikäänkuin olisi käynyt vaivaksi pysyä niin kauan
vaiti: "Jumaliste, täälläpä mahtaa olla ihanaa!" Nähdessään koiran
hyppivän hänen ympärillään hän lisäsi: "Ja kylläpäs teistä täällä
pidetään!" Hänen kasvonsa kimaltelivat.
"Virkapuvussa?" huomautti Mary. "Niinpä kyllä, tiedättekö, että minut
noudettiin suoraa päätä komeista häistä?" Hän nauroi.
Siitä Mary sai erään aatteen. Sillä välin kun koira tempoi ja repi
hänen hermojaan, sanoi hän hilpeästi katsoen Frans Röytä kasvoihin
"Meillä on Krogskogenissa ennenkin asunut insinöörikenraali." --