Seuraavana aamuna he läksivät lyhyelle matkalle Tarzanin hökkeliin.
Neljä waziria kantoi kuolleen englantilaisen ruumista. Apinamies oli
ehdottanut, että Clayton haudattaisiin edellisen loordi Greystoken
viereen viidakon syrjään sen hökkelin seinustalle, jonka loordi oli
rakentanut.
Jane Porter oli tästä iloissaan, ja sisimmässä sydämessään hän
ihmetteli tämän merkillisen miehen tavatonta luonteenhienoutta:
vaikka hän oli eläinten kasvattama ja eläinten joukossa kasvanut,
oli hänessä vain korkeimman sivistyksen hienostuksessa kehittyvää
todellista ritarillisuutta ja hellyyttä.
He olivat taivaltaneet noin viisi kilometriä niistä kahdeksasta,
jotka eroittivat heidät Tarzanin omasta rannasta, kun etumaisina
astuvat wazirit äkkiä pysähtyivät osoittaen kummastuneina outoa
olentoa, joka rannikkoa pitkin käveli heitä kohti. He näkivät miehen
kävelemässä hitaasti, katse maahan luotuna, kiiltävä silkkihattu
päässä ja kädet ristissä pitkän, mustan nutun liepeiden alla.
Hänet nähdessään Jane Porter äännähti hämmästyksestä ja ilosta ja
juoksi nopeasti häntä vastaan. Hänen äänensä kuullessaan vanhus
vilkaisi ylös ja huomatessaan, kuka hänen edessään oli, huudahti
hänkin helpoituksen tunteesta ja onnesta. Kun professori Archimedes
Q. Porter oli kaapannut tyttärensä syliinsä, valuivat kyyneleet hänen
ryppyisille vanhoille kasvoilleen, ja vasta muutaman minuutin perästä
hän kykeni kyllin hallitsemaan itseään puhuakseen.
Kun hän hetkistä myöhemmin tunsi Tarzanin, oli heidän vaikea saada
hänet uskomaan, että murhe ei ollut järkyttänyt hänen järkeänsä,
sillä samoin kuin muutkin seurueen jäsenet hän oli ollut niin täysin
varma apinamiehen kuolemasta, että oli varsin pulmallista sovittaa se
varmuus yhteen Janen "metsänjumalan" ilmielävyyden kanssa. Uutinen
Claytonin kuolemasta liikutti vanhusta syvästi.
"En voi sitä käsittää", sanoi hän. "Herra Thuran vakuutti meille,
että hän kuoli jo monta päivää sitten."
"Thuran on siis luonanne?" kysyi Tarzan.
"Niin on. Vasta äskettäin hän löysi meidät ja opasti meidät teidän
hökkeliinne. Leiripaikkamme oli vain lyhyen matkaa pohjoiseen päin.
Kylläpä hän riemastuu teidät molemmat nähdessään!"
"Ja kummastuu", lisäsi Tarzan.
Vähäistä myöhemmin saapui tämä omituinen seurue aukeamalle, jolla
apinamiehen hökkeli sijaitsi. Se oli täynnä ihmisiä, jotka tulivat ja
menivät, ja melkein ensimmäinen, jonka Tarzan näki, oli D'Arnot.
"Paul!" huudahti hän. "Mitä Herran nimessä te täällä teette? Vai
olemmeko kaikki järjiltämme?"
Se oli kuitenkin pian selvitetty, kuten moni muukin näennäisesti
omituinen asia. D'Arnotin laiva oli risteillyt rannikolla
vartiopalveluksessa, ja he olivat silloin luutnantin ehdotuksesta
ankkuroineet maan saartaman sataman edustalle käydäkseen vielä
kerran katselemassa hökkeliä ja viidakkoa, missä monet upseereista
ja miehistöstä olivat ottaneet osaa järkyttäviin seikkailuihin
kaksi vuotta sitten. Maihin noustessaan he olivat tavanneet
loordi Tenningtonin seurueen, ja paraillaan valmisteltiin heidän
ottamistansa laivaan seuraavana aamuna, jotta heidät saatettaisiin
takaisin sivistyneeseen maailmaan.
Hazel Strong äitineen, Esmeralda ja herra Samuel T. Philander olivat
melkein suunniltaan onnesta Jane Porterin turvallisen paluun vuoksi.
Hänen pelastuksensa tuntui heistä miltei ihmeelliseltä, ja yleinen
mielipide oli, että sellaisen teon saattoi suorittaa vain Apinain
Tarzan. He syytivät häpeilevälle apinamiehelle ylistyksiään ja
osoittivat hänelle sellaista huomaavaisuutta, että hän toivoi jälleen
olevansa apinain amfiteatterissa.
Kaikista olivat hänen mustat wazirinsa mielenkiintoisia, ja monta
lahjaa saivat neekerit näiltä kuninkaansa ystäviltä, mutta kun
he kuulivat, että hän ehkä purjehtisi pois heidän luotaan tuolla
muutaman kivenheiton päässä rannasta ankkuroivalla isolla kanootilla,
tulivat he hyvin murheellisiksi.
Vielä eivät tulokkaat olleet nähneet loordi Tenningtonia ja herra
Thurania. Nämä olivat menneet aikaisin aamupuolella etsimään tuoretta
ruokaa eivätkä olleet vielä palanneet. "Kuinka tuo mies, jonka nimen
sanot olevan Rokoff kummastuneekaan sinut nähdessään", sanoi Jane
Porter Tarzanille.
"Hänen kummastuksensa jää lyhytaikaiseksi", vastasi Tarzan synkästi,
ja hänen äänensävyssään oli jotakin, mikä sai tytön säikähtyneenä
vilkaisemaan hänen kasvoihinsa. Se, mitä hän niistä luki, kaiketikin
vahvisti hänen pelkonsa, sillä hän laski kätensä Tarzanin
käsivarrelle ja rukoili häntä jättämään venäläisen Ranskan lakien
rangaistavaksi.
"Viidakon sydämessä, rakkaani", sanoi hän, "jossa et voi vedota
minkäänlaiseen muuhun oikeuteen tai tuomioistuimeen kuin
omiin mahtaviin lihaksiisi, sinua ei syytettäisi, jos panisit
täytäntöön tuomion, jonka tämä mies ansaitsee; mutta kun sinulla
on käytettävissä sivistyneen hallituksen väkevä käsivarsi, olisi
hänen tappamisensa nyt murha. Ystäviesikin täytyisi suostua sinun
vangitsemiseesi, tai jos tekisit vastarintaa, syöksisit meidät kaikki
jälleen kurjuuteen ja onnettomuuteen. Minun on mahdotonta jälleen
menettää sinut, rakas Tarzan. Lupaa minulle, että vain jätät hänet
kapteeni Dufrannen haltuun ja sallit lain tehdä tehtävänsä. Se elukka
ei ole sen arvoinen, että panisimme onnemme alttiiksi."
Tarzan käsitti tämän vetoamisen järkevyyden ja lupasi. Puolta tuntia
myöhemmin tulivat Rokoff ja Tennington ulos viidakosta. He kävelivät
vieretysten. Tennington huomasi ensimmäisenä leiriin saapuneet
muukalaiset. Hän näki mustien soturien puhua molottavan risteilijän
merimiesten kanssa ja sitten notkean, ruskean jättiläisen luutnantti
D'Arnotin ja kapteeni Dufrannen seurassa.
"Kukahan tuo on?" ihmetteli Tennington puhuen Rokoffille, ja kun
venäläinen kohotti silmänsä ja kohtasi apinamiehen suoraan häneen
tähdätyn katseen, horjui hän ja kalpeni.
"_Sapristi_!" huusi hän ja ennenkuin Tarzan käsitti hänen aikeensa,
oli hän nostanut pyssyn olkapäätänsä vasten ja tähdäten Tarzaniin
vetäisi liipaisinta. Mutta englantilainen oli lähellä häntä --
niin lähellä, että kädellään ehti koskettaa kohotettuun putkeen
murtosekuntia ennen kuin sytytin kosketti patruunaa, ja Tarzanin
sydämeen aiottu luoti suhahti vaarattomasti hänen päänsä yli.
Ennenkuin venäläinen ehti uudestaan laukaista oli apinamies hänen
niskassaan ja riuhtaisi häneltä tuliaseen. Kapteeni Dufranne,
luutnantti D'Arnot ja tusinan verta matruuseja olivat laukauksen
kuullessaan hyökänneet esiin, ja nyt jätti Tarzan venäläisen heille
sanaa sanomatta. Jo ennen Thuranin saapumista hän oli selittänyt
asian ranskalaiselle komentajalle, ja upseeri käski heti panna
venäläisen rautoihin ja viedä hänet risteilijään vangiksi.
Juuri ennenkuin vartijat saattoivat vangin pieneen veneeseen, jolla
hänet oli kuljetettava tilapäiseen vankilaansa, pyysi Tarzan lupaa
tutkia hänen taskujansa ja vaatteitansa ja ilokseen löysikin häneltä
varastetut paperit ruumista vasten kätkettyinä.
Laukaus oli hälyttänyt Jane Porterin ja muut hökkelistä, ja tuskin
oli kiihtymys asettunut, kun tyttö tervehti hämmästynyttä loordi
Tenningtonia. Tarzan tuli heidän luokseen otettuaan paperit
Rokoffilta, ja hänen lähestyessään Jane Porter esitteli hänet
Tenningtonille.
"John Clayton, loordi Greystoke, mylord", sanoi hän.
Englantilainen näytti hämmästyneeltä, vaikka kaikin mokomin yrittikin
olla kohtelias, ja Tarzanin itsensä, Jane Porterin ja luutnantti
D'Arnotin täytyi toistella ihmeellinen tarina moneen kertaan
ennenkuin saivat Tenningtonin uskomaan, että eivät kaikki olleet
pähkähulluja.
Päivänlaskussa he hautasivat William Cecil Claytonin hänen setänsä
ja tätinsä, entisten loordi ja lady Greystoken, viidakkohautojen
viereen. Ja Tarzanin kehoituksesta ammuttiin kolme laukausta
"kuolemansa urheasti kohdanneen urhoollisen, miehen" viimeisellä
lepopaikalla.
Professori Porter, joka nuoremmalla iällään oli vihitty papiksi,
toimitti vaatimattoman ruumiinsiunauksen. Haudalla seisoi avopäin
merkillisin surijajoukko, mitä milloinkaan lienee nähty auringon
alla. Siinä oli ranskalaisia upseereja ja merimiehiä, kaksi
englantilaista loordia, amerikkalaisia ja parikymmentä villiä
Afrikan urhoa.
Hautajaisten jälkeen Tarzan pyysi kapteeni Dufrannea, siirtämään
risteilijän lähdön paria päivää tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi käydä
muutaman kilometrin päästä sisämaasta noutamassa "omaisuutensa", ja
upseeri suostui siihen ilomielin.
Myöhään iltapäivällä Tarzan palasi wazireineen tuoden ensimmäiset
kantamukset "omaisuutta", ja kun seurue näki vankat harkot
täysipitoista kultaa, kerääntyivät kaikki apinamiehen ympärille
tehden tuhansia kysymyksiä; mutta hän hymyili vain ja torjui jyrkästi
heidän tiedustelunsa, kieltäytyen antamasta heille pienintäkään
johtolankaa äärettömäin aarteittensa saantipaikkaan. "Siellä on vielä
tuhannen jokaista ottamaani kohti", selitti hän, "ja kun nämä on
käytetty, saattaa minussa herätä halu noutaa lisää".
Seuraavana päivänä hän palasi leiriin tuoden loput harkkojansa, ja
kun ne oli sijoitettu laivaan, sanoi risteilijän kapteeni Dufranne,
että hän tunsi olevansa kuin ison, vanhanaikaisen espanjalaisen,
azteekien aarrekaupungeista palaavan laivan komentaja. "En tiedä,
millä hetkellä miehistöni saattaa leikata kurkkuni poikki ja anastaa
laivan", lisäsi hän.
Seuraavana aamuna, heidän valmistellessaan lähtöä laivaan, rohkeni
Tarzan tehdä erään ehdotuksen Jane Porterille.
"Villeiltä eläimiltä arvellaan puuttuvan tunteita", sanoi hän, "mutta
sittenkin haluaisin viettää häämme tässä hökkelissä, jossa synnyin,
äitini ja isäni hautojen vieressä ja sen villin viidakon keskellä,
joka aina on ollut kotini".
"Olisiko se oikein virallista, rakkaani?" kysyi tyttö. "Sillä jos
niin on, niin en tiedä mitään muuta paikkaa, jossa mieluummin
tahtoisin mennä vihille metsänjumalani kanssa kuin hänen
aarniometsänsä siimeksessä."
Ja kun he siitä mainitsivat toisille, vakuuttivat nämä, että se
kävisi hyvinkin päinsä ja olisi mitä loistavin loppu merkilliseen
romaaniin. Niinpä koko seurue kerääntyi pieneen hökkeliin ja sen
ovelle olemaan mukana toisessa toimituksessa, jonka professori Porter
näiden kolmen päivän kuluessa suoritti.
D'Arnot oli määrätty sulhaspojaksi ja Hazel Strong kaasoksi,
kunnes Tennington kumosi kaikki järjestelyt uudella merkillisellä
"tuumallaan".
"Jos rouva Strong suostuu", sanoi hän, ottaen kaason käden omaansa,
"olisi Hazelin ja minun mielestäni somaa viettää kaksoishäät".
Seuraavana päivänä he lähtivät matkalle, ja risteilijän höyrytessä
verkalleen ulos merelle nojasi pitkä, tahrattoman valkoiseen
flanelliin puettu mies ja viehättävä tyttö laivan kaidepuuta vasten
katsellen loittonevaa rantakaistaletta, jolla tanssi kaksikymmentä
melkein alastonta mustaa wazirisoturia heiluttaen sotakeihäitänsä
villien päittensä yläpuolella ja huudellen hyvästiä luotansa
matkustavalle kuninkaalleen.
"Minua pahoittaisi ajatella, että katselen viidakkoa viimeistä
kertaa", sanoi Apinain Tarzan, "jollen tietäisi, että olen matkalla
uuteen, ikuiseen onnenmaahan sinun kanssasi", ja kumartuen hän
suuteli Janen huulia.
* * * * *
_Tarzanin myöhempiä seikkailuja kerrotaan teoksessa_