Lyhyen, karmivan hetken Tarzan tunsi riippuköytensä solumista ja
kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.
Sitten köysi äkkiä asettui, -- kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään.
Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa
tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli
tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan
eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi
oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän
näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.
Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion
ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten
pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren
vuodattamista.
Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon,
liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin
olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten
arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi,
punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan
tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan
lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä
papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti
tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli
ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli
aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt
käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon
oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää
Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja
kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.
Ovelassa mielessään hän oli keksinyt tarinan ihmeellisestä
ilmoituksesta itse leimuavan jumalan huulilta, jolloin häntä
oli käsketty vastaanottamaan tämä valkoinen muukalainen jumalan
kansalleen maan päälle lähettämänä sanansaattajana. Hän tiesi, että
se tyydyttäisi Oparin asukkaita, ja siitäkin hän tunsi itsensä
varmaksi, että mies ennemmin suostuisi jäämään hänen puolisokseen
kuin palaamaan uhrialttarille.
Mutta kun tyttö oli mennyt selittämään miehelle suunnitelmaansa, oli
tämä hävinnyt, vaikka ovi oli ollut tiukasti lukittuna, kuten hän
oli sen jättänyt. Ja nyt tuo mies oli palannut kuin ohuesta ilmasta
hahmottunut henki -- ja tappoi hänen pappejaan kuin ne olisivat
olleet lampaita. Siksi hetkeksi hän unohti uhrinsa, ja ennenkuin
hän ehti malttaa mieltään seisoi iso valkoinen mies hänen edessään,
alttarilla levännyt nainen sylissä.
"Sivulle, La!" huusi hän. "Sinä pelastit minut kerran, ja sen vuoksi
en tahtoisi tehdä sinulle pahaa; mutta älä tule väliin tai yritä
seurata, muutoin minun täytyy surmata sinutkin."
Puhuessaan hän astui papittaren ohi maanalaisten holvien ovea kohti.
"Kuka hän on?" kysyi papitar osoittaen tajutonta naista.
"Hän on minun", vastasi apinain Tarzan.
Hetkisen seisoi Oparin neito silmät ammollaan tuijottaen. Sitten tuli
hänen silmiinsä toivottoman tuskan ilme -- niihin kumpusi kyyneliä,
ja heikosti parahtaen hän vaipui kylmälle lattialle, juuri kun joukko
hirveitä miehiä ryntäsi hänen ohitseen apinamiehen kimppuun.
Mutta Apinain Tarzan ei ollut siellä, kun he ehtivät ulos häntä
tavoittaakseen. Keveällä harppauksella hän oli hävinnyt alhaalla
oleviin luoliin vievään käytävään, jonne hänen takaa-ajajansa tulivat
varovaisemmin sittenkun olivat huomanneet huoneen tyhjäksi. Mutta he
nauroivat ja supattivat toisilleen, sillä he tiesivät, että luolista
ei ollut muuta ulospääsyä kuin se, josta mies oli astunut sisään.
Jos hän laisinkaan tuli ulos, täytyi hänen tulla sitä tietä, ja he
odottaisivat ja vaanisivat häntä siellä ylhäällä.
Näin Apinain Tarzan, kantaen tajutonta Jane Porteria, pääsi Oparin
luolien läpi, jotka olivat liekehtivän jumalan temppelin alla,
kenenkään häntä ahdistamatta. Mutta kun Oparin miehet pohtivat
asiaa tarkemmin, muistivat he, että tämä sama mies oli kerran
ennenkin paennut noihin luoliin eikä tullut sieltä esille, vaikka
he olivat sisäänkäytävää vartioineet. Ja kuitenkin hän tänään
oli hyökännyt heidän kimppuunsa ulkopuolelta. He lähettäisivät
jälleen viisikymmentä miestä laaksoon tavoittaakseen tämän
temppelinhäpäisijän.
Sittenkun Tarzan oli saapunut onkalon särkyneen seinän taakse, tunsi
hän itsensä niin varmaksi pakonsa onnistumisesta, että pysähtyi
sijoittamaan paikalleen pois vierähtäneet kivet, sillä hän ei
halunnut, että kukaan asukkaista keksisi tämän unohdetun käytävän ja
sen kautta löytäisi tien aarreaittaan. Hänen aikomuksensa oli palata
Opariin kuljettaakseen sieltä pois suuremman omaisuuden kuin mitä jo
oli kätkenyt apinain amfiteatteriin.
Hän riensi eteenpäin käytävää pitkin ensimmäisen oven ohi ja
aarreholvin läpi, toisen oven ohi ja sitten pitkään, supisuoraan
tunneliin, joka johti korkealle, kätketylle pääsyaukolle
kaupungin tuolle puolelle. Jane Porter oli vielä tainnoksissa.
Ison kivimöhkäleen harjalla hän pysähtyi vilkaistakseen taakseen
kaupunkiin. Tasangon yli hän näki tulevan joukon Oparin hirveitä
miehiä. Hetkisen hän epäröi. Laskeutuisiko hän alas ja kiitäisi
kilvassa etäisiä kallioita kohti vai lymyisikö tänne yöhön asti?
Mutta vilkaisu tytön kalpeihin kasvoihin sai hänet tekemään
päätöksensä. Hän ei voinut pitää häntä täällä ja sallia vihollisten
katkaista heiltä tietä vapauteen. Oli hyvinkin mahdollista, että
heitä oli seurattu tunnelienkin kautta, ja kun vihollisia olisi
edessä ja takana, olisi vangitseminen melkein varma, koska hän
tajuttomalla tytöllä kuormitettuna ei voinut raivata tietä vihollisen
läpi.
Laskeutua jyrkkää kallionsivua pitkin Jane Porterin kanssa ei
ollut mikään helppo tehtävä, mutta sidottuaan hänet hartioilleen
ruohoköydellä hänen onnistui päästä turvallisesti maahan, ennenkuin
oparilaiset saapuivat ison graniittimöhkäleen luo. Kun hän laskeutui
kaupungista poispäin käännettyä sivua pitkin, ei etsijä joukko nähnyt
mitään eikä aavistanut saaliinsa olevan niin lähellä.
Pitämällä kalliota itsensä ja vainoojain välillä ehti Apinain
Tarzan noin kilometrin päähän, ennenkuin Oparin miehet kaarrettuaan
graniittivartijan näkivät pakolaiset edessään. Äänekkäin ja hurjin
riemuhuudoin ne ryhtyivät vimmatusti juoksemaan, kaiketikin arvellen,
että pian tavoittaisivat kuormitetun pakolaisen; mutta he eivät
ainoastaan arvioineet apinamiehen voimia liian vähäisiksi, vaan myös
omien käyrien sääriensä liikuntamahdollisuuden liian suureksi.
Pysytellen keveässä hölkässä piti Tarzan välimatkaa aina samana.
Silloin tällöin hän vilkaisi kasvoihin, jotka olivat niin lähellä
hänen omiansa. Jollei hänen omaa rintaansa vasten painettu sydän
olisi heikosti sykkinyt, ei hän olisi tiennyt tytön elävänkään,
sillä niin kalpeat ja vääntyneet olivat poloisen väsyneet kasvot.
Ja niin he saapuivat laakealakiselle vuorelle ja rajakallioille.
Viime taipaleella Tarzan oli pannut parastaan juosten kuin kauris,
jotta hänellä olisi kylliksi aikaa laskeutua kallion kuvetta
pitkin ennenkuin oparilaiset pääsisivät huipulle ja vierittäisivät
kivimöhkäleitä heidän päälleen. Ja niinpä hän oli vajaan kilometrin
päässä vuoresta, ennenkuin hurjat pikkumiehet läähättäen saapuivat
sen harjalle.
Raivon ja pettymyksen huudoin nämä kiersivät kukkulalla heiluttaen
palikoitaan ja hyppien hurjassa vihan vimmassa. Mutta tällä kertaa
he eivät jatkaneet takaa-ajoansa oman maansa rajoja ulommaksi.
Senkö vuoksi, että muistivat edellisen pitkän ja työlään etsintänsä
hyödyttömyyden, vai siksikö, että nähtyään apinamiehen keveän,
keinuvan juoksun ja viime vauhdinponnistuksen, on vaikeata sanoa;
mutta Tarzanin päästessä rajakallioita reunustavien matalain
kukkulain juurella alkavaan metsään, kääntyivät he jälleen Opariin
päin.
Aivan metsän reunassa, missä vielä saattoi pitää silmällä
kallionhuippuja, laski Tarzan taakkansa ruohikkoon ja mennen
läheiselle purolle toi vettä, jolla huuhteli tytön kasvoja ja käsiä.
Mutta tämäkään ei neitosta elvyttänyt, ja kovin huolissaan Tarzan
otti hänet jälleen vahvoille käsivarsilleen ja riensi itää kohti.
Myöhään iltapäivällä Jane Porter tuli tajuihinsa. Hän ei heti avannut
silmiään, vaan koetti muistella äsken näkemiään tapauksia. Ah, nyt
hän muisti -- muisti alttarin, peloittavan papittaren, laskeutuvan
veitsen. Häntä puistatti hiukan, sillä hän luuli, että tämä oli joko
kuolema tai että veitsi oli tunkeutunut hänen rintaansa ja hän nyt
oli kuolonhoureissa.
Ja kun hän vihdoin rohkeni avata silmänsä, varmisti se, mitä hän
näki, hänen pelkonsa, sillä hän havaitsi itseänsä kannettavan
kuolleen rakastajansa käsivarsilla lehväisessä paratiisissa. "Jos
tämä on kuolema", jupisi hän, "niin kiitos Jumalalle, että olen
kuollut".
"Sinä puhuit, Jane!" huudahti Tarzan. "Palaat tajuihisi!"
"Niin, Apinain Tarzan", vastasi tyttö, ja ensi kertaa kuukauden
aikaan valaisi rauhan ja onnen hymy hänen kasvojansa.
"Jumalan kiitos!" huudahti apinamies soluen puusta maahan pienelle
ruohoiselle aukeamalle puron partaalle. "Ehdin sittenkin ajoissa."
"Ajoissa? Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö.
"Ajoissa pelastaakseni sinut alttarilla kuolemasta, rakkaani",
vastasi toinen. "Etkö muista?"
"Pelastaaksesi minut kuolemasta?" kysyi tyttö hämillään. "Emmekö
molemmat ole kuolleita, rakas Tarzan?"
Apinamies oli nyt laskenut hänet ruoholle tukien hänen selkänsä
ison puun runkoa vasten. Tämän kysymyksen kuullessaan hän astahti
taaksepäin voidakseen paremmin nähdä tytön kasvot.
"Kuolleita!" toisti hän ja nauroi. "Sinä et ole kuollut, Jane, ja jos
palaisit Oparin kaupunkiin ja kysyisit siellä asuvilta, kertoisivat
he sinulle, etten minä myöskään ollut kuollut vielä jokunen tunti
sitten. Ei, rakkaani, me olemme molemmat hyvin eläviä."
"Sekä Hazel että herra Thuran kertoivat minulle sinun pudonneen
mereen monen penikulman päässä maasta", intti tyttö ikäänkuin
vakuuttaakseen hänelle, että hänen tosiaan täytyi olla kuollut.
"Sanoivat, että siitä ei ollut epäilystäkään ja että vieläkin
vähemmin oli toivoa sinun eloonjäämisestäsi tai pelastumisestasi."
"Kuinka voin saada sinut uskomaan, että minä en ole aave?" kysyi
Tarzan naurahtaen. "Minut juuri se herttainen herra Thuran tyrkkäsi
mereen, mutta minä en hukkunut -- kerron sen kaikki sinulle vähän
myöhemmin -- ja tässä minä nyt olen jotakuinkin samana villinä kuin
minuun ensi kertaa tutustuessasi, Jane Porter."
Tyttö nousi verkalleen seisaallensa ja astui häntä kohti.
"En voi sitä vieläkään uskoa", mutisi hän. "Sellainen onni ei voi
olla todellista kaikkien niiden kamalien asiain jälkeen, joita olen
kokenut näinä kauheina kuukausina, sittenkun _Lady Alice_ upposi."
Hän astui Tarzanin luo ja laski pehmeän ja vapisevan kätensä hänen
käsivarrelleen.
"Minä näen varmaankin unta ja hetkisen perästä minun on herättävä ja
saan nähdä kauhean veitsen laskeutuvan rintaani kohti, -- suutele
minua, rakkaani, edes kerran, ennenkuin unennäköni katoaa ainiaaksi."
Apinain Tarzan ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän otti rakastamansa
tytön vahvoille käsivarsilleen eikä suudellut häntä ainoastaan
kerran, vaan sata kertaa, kunnes tyttö läähätti hengästyneenä. Mutta
kun Tarzan lopetti, kietoi neitonen käsivartensa hänen kaulaansa ja
veti hänen huulensa vieläkin omiansa vasten.
"Olenko minä todellakin elossa vai olenko minä vain uni?" kysyi
apinamies.
"Jollet sinä ole elossa, oma armaani", vastasi tyttö, "niin rukoilen,
että saan tässä kuolla ennenkuin herään viimeisten valveellisten
hetkieni kauheaan todellisuuteen".
Hetkisen olivat molemmat ääneti, katsellen toisiaan silmiin
ikäänkuin kumpikin vielä olisi epäillyt saavuttamansa ihmeellisen
onnen todellisuutta. Menneisyys kaikkine kamaline pettymyksineen
ja kauhuineen oli unohdettu, tulevaisuus ei kuulunut heille, mutta
nykyisyys -- ah, se oli heidän, eikä kukaan voinut sitä heiltä
riistää! Tyttö katkaisi ensimmäisenä tämän suloisen äänettömyyden.
"Mihin olemme matkalla, rakkaani?" kysyi hän. "Mitä me nyt teemme?"
"Mihin sinä mieluimmin haluaisit mennä?" kysyi Tarzan. "Mitä sinä
mieluimmin tahtoisit tehtävän?"
"Mennä sinne, mihin sinä menet, oma armaani; tehdä, mitä sinä
parhaaksi näet", vastasi tyttö.
"Entä Clayton?" kysyi Tarzan. Hetkiseksi hän oli unohtanut, että
maan päällä oli muitakin kuin he kaksi. "Me olemme unohtaneet sinun
puolisosi."
"Minä en ole naimisissa, Apinain Tarzan!" huudahti Jane, "enkä ole
enää kihloissakaan. Päivää ennen kuin ne kauheat olennot kaappasivat
minut, puhuin Claytonille rakkaudestani sinuun, ja silloin hän
käsitti, että minä en voinut pitää hänelle antamaani kelvotonta
lupausta. Se tapahtui senjälkeen, kun meidät oli ihmeellisesti
pelastettu hyökkäävän leijonan kynsistä." Hän pysähtyi äkkiä ja
vilkaisi Tarzaniin kysyvä välkähdys silmissä. "Apinain Tarzan",
huudahti hän, "sinä kai sen teitkin? Se ei voinut olla kukaan muu."
Tarzan loi silmänsä hetkiseksi alas, sillä hän oli häpeissään.
"Kuinka sinä saatoit mennä pois ja jättää minut?" kysyi tyttö
moittien.
"Älähän, Jane!" rukoili toinen. "Älähän huoli! Et tiedä, kuinka
paljon sitten olen kärsinyt tuon julman teon vuoksi ja kuinka minä
sain kärsiä silloin, ensiksi mustasukkaisesta raivosta ja sitten
katkerasti nuristen kohtaloa vastaan, jota en ollut ansainnut. Sen
jälkeen minä palasin apinain luo, Jane, enkä aikonut milloinkaan enää
nähdä ihmisolentoa."
Hän kertoi nyt tytölle elämästään senjälkeen, kun oli palannut
viidakkoon, -- kuinka oli sivistyneestä pariisilaisesta pohjaluodin
lailla vaipunut villiksi wazirilaissoturiksi ja siitä edelleen
takaisin siksi luontokappaleeksi, joksi hänet oli kasvatettu.
Jane teki hänelle monta kysymystä ja tiedusti vihdoin arasti sitä,
mitä herra Thuran oli hänelle kertonut -- pariisilaisesta naisesta.
Tarzan selosti yksityiskohdittain koko sivistyneen elämänsä
jättämättä pois mitään, sillä hän ei tuntenut häpeää, koska hänen
sydämensä aina oli pysynyt Janelle uskollisena. Lopetettuaan hän
istui ja katseli tyttöä ikäänkuin odottaen tämän päätöstä ja omaa
tuomiotansa.
"Minä tiesin, että hän ei puhunut totta", sanoi tyttö. "Voi, mikä
kauhea ihminen hän on!"
"Et siis ole minulle vihainen?" kysyi Tarzan.
Ja tytön vastaus, vaikka näennäisesti asiaan kuulumaton, oli
laadultaan tosinaisellinen.
"Onko Olga de Coude hyvin kaunis?" tiedusti hän. Tarzan nauroi ja
suuteli häntä jälleen. "Ei kymmenettä osaakaan niin kaunis kuin sinä,
rakkaani", sanoi hän.
Neitonen huoahti helpotuksesta ja antoi päänsä vaipua hänen olkaansa
vasten. Apinamies tiesi saaneensa anteeksi. Sinä iltana Tarzan
rakensi sievän pienen lehtimajan jättiläispuun huojuville oksille, ja
siinä nukkui tyttö, kun taas apinamies asettautui oksan tyveen hänen
alapuolelleen, valmiina unessakin häntä suojelemaan.
Heidän matkansa rannikolle kesti monta päivää. Missä tie oli
helppo, he kävelivät käsi kädessä mahtavan metsän kaartuvain
oksain alla, kuten etäisessä muinaisuudessa lienevät kävelleet
heidän historiantakaiset esivanhempansa. Milloin pohjapensaikko
oli sotkuista, otti Tarzan tytön väkevään syliinsä, kantaen häntä
keveästi puiden lomitse. Ja päivät tuntuivat aivan liian lyhyiltä,
sillä he olivat hyvin onnelliset. Jolleivät he niin levottomina
olisi tahtoneet rientää Claytonin avuksi, olisivat he rajattomasti
pitentäneet tämän ihmeellisen matkan ihanaa iloa.
Viimeisenä päivänä ennen heidän rannikolle saapumistaan Tarzan
vainusi edeltään ihmisiä -- neekereitä. Hän ilmoitti sen tytölle ja
varoitti häntä pysymään ääneti. "Viidakossa on harvoja ystäviä",
huomautti hän kuivasti. Puolessa tunnissa he saapuivat hiipien
pienen mustan soturijoukon pateille, joka marssi jonossa länteen
päin. Kun Tarzan näki heidät, huudahti hän ilosta, -- ne olivat
hänen omia wazirejansa. Busuli oli siellä ja muita, jotka olivat
seuranneet häntä Opariin. Hänet nähdessään he tanssivat ja kaiuttivat
riemuhuudon. Sanoivat viikkokausia häntä etsineensä.
Mustat ilmaisivat melkoista kummastusta nähdessään valkoisen tytön
hänen seurassaan, ja kun kuulivat, että siitä oli tuleva hänen
naisensa, koettivat he kilvassa osoittaa tytölle kunnioitusta.
Onnellisten wazirien nauraessa ja tanssiessa ympärillään he saapuivat
rannikon karkeatekoiselle majalle.
Ei näkynyt mitään merkkiä elämästä, eikä kuulunut vastausta
heidän kutsuihinsa. Tarzan kiipesi nopeasti pieneen lehvämajaan
ilmestyäkseen sieltä silmänräpäystä myöhemmin tyhjä tinatuoppi
kädessä. Heittäen sen alas Busulille hän käski tämän noutaa vettä, ja
sitten hän viittasi Jane Porteria tulemaan puuhun.
Yhdessä he kumartuivat kuihtuneen hahmon yli, joka ennen oli ollut
englantilainen aatelismies. Kyyneleet kumpusivat tytön silmiin hänen
nähdessään poloisen painuneet posket, ontot silmät ja kärsimyksen
piirtämät juovat ennen niin nuorekkailla ja kauniilla kasvoilla.
"Hän elää vielä", sanoi Tarzan. "Teemme hänen hyväkseen voitavamme,
mutta pelkään tulleemme liian myöhään."
Kun Busuli oli tuonut vettä, pakotti Tarzan muutamia tippoja
halkeilleiden ja paisuneiden huulien välitse. Hän kostutti kuumaa
otsaa ja hautoi kuihtuneita jäseniä.
Nyt avasi Clayton silmänsä. Heikko varjomainen hymy välähti hänen
kasvoillaan, kun hän näki tytön kumartuneena ylitseen Tarzanin
näkeminen muutti hänen ilmeensä ihmettelyksi.
"Kaikki on hyvin, vanha veikko", sanoi apinamies. "Pääsimme ajoissa
luoksenne. Kaikki muuttuu nyt hyväksi, ja me toimitamme teidät
jalkeille ennenkuin aavistattekaan."
Englantilainen pudisti heikosti päätänsä. "On liian myöhäistä",
kuiskasi hän. "Mutta sama se. Mieluummin kuolenkin."
"Missä on herra Thuran?" kysyi tyttö.
"Hän jätti minut, kun kuume paheni. Hän on piru. Kun pyysin häneltä
vettä, jota olin liian heikko noutamaan, joi hän minun nähteni,
heitti loput maahan ja nauroi minulle vasten kasvoja."
Tuota miestä muistellessa elvytti elonkipuna potilasta. Hän
ponnistautui toisen kyynärpäänsä varaan. "Niin", virkkoi hän melkein
huutaen, "minä tahdon elää. Tahdon elää siihen asti, että löydän ja
surmaan sen pedon!" Mutta lyhyen ponnistuksen jälkeen hän oli entistä
heikompi ja vaipui jälleen mätäneville ruohoille, jotka vanhan
päällystakin kera olivat olleet Jane Porterin vuoteena.
"Älkää välittäkö Thuranista", sanoi Apinain Tarzan laskien
rauhoittavasti kätensä Claytonin otsalle. "Hän kuuluu minulle, ja
minä kyllä hänet lopuksi tavoitan -- olkaa huoleti."
Jonkun aikaa Clayton lepäsi hyvin hiljaa. Monta kertaa täytyi
Tarzanin kallistaa korvansa lähelle tuota vajonnutta rintaa
eroittaakseen riutuneen sydämen heikon tykytyksen. Illan tullen
potilas elostui jälleen lyhyeksi hetkiseksi.
"Jane", kuiskasi hän. Tyttö kumarsi päänsä lähemmäksi voidakseen
eroittaa heikot sanat. "Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle --
ja hänelle." Sairas nyökkäsi heikosti apinamiestä kohti. "Minä
rakastin sinua niin hellästi -- kehno puolustus sinulle tekemälleni
vääryydelle; mutta minä en voinut sietää ajatusta, että sinusta
luopuisin. En rukoile anteeksiantoa. Haluan nyt tehdä vain sen, mitä
minun olisi pitänyt tehdä vuosi sitten."
Hän hapuili allaan olevan villanutun taskusta jotakin, mitä oli siinä
levätessään kuumekohtausten väliajoilla keksinyt. Nyt hän sen löysi
-- rutistuneen keltaisen paperinpalan. Hän ojensi sen tytölle, ja kun
tämä sen otti, vaipui Claytonin käsivarsi hervottomasti rinnalle,
hänen päänsä painui taaksepäin, hän haukkasi hiukan ilmaa, jäykistyi
ja oli hiljaa. Sitten Apinain Tarzan veti vaatteenpoimun hänen
ylöspäin käännetyille kasvoilleen.
Hetkisen he olivat polvillaan, tytön huulet liikkuivat äänettömässä
rukouksessa, ja heidän seisoessaan kumpikin puolellaan tätä nyt
rauhallista olentoa, kumpusivat kyyneleet apinamiehen silmiin, sillä
hänen oman sydämensä kokemat tuskat olivat opettaneet hänet säälimään
muiden kärsimyksiä.
Kyyneliensä lävitse luki tyttö sähkösanoman kauhtuneelta keltaiselta
paperilta, ja hänen lukiessaan avartuivat hänen silmänsä. Kahdesti
hän luki nuo hämmästyttävät sanat ennenkuin saattoi täysin käsittää
niiden tarkoituksen.
'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.
_D'Arnot_.'
Hän ojensi paperin Tarzanille. "Ja hän on tietänyt sen kaiken aikaa",
virkkoi tyttö. "Eikä ilmoittanut sinulle?"
"Minä tiesin sen ensiksi, Jane", vastasi Tarzan. "En aavistanutkaan
hänen sitä tietävän. Varmaankin minä pudotin sähkösanoman sinä iltana
odotushuoneessa. Siellä minä sen sain."
"Ja sitten kerroit minulle, että äitisi oli apinaemo ja että sinä et
ollut koskaan tuntenut isääsi?" kysyi neitonen epäuskoisesti.
"Arvonimi ja tilukset eivät minulle mitään merkinneet ilman sinua,
rakkaani", vastasi toinen. "Ja jos olisin riistänyt ne häneltä,
olisin ryöstänyt naiselta, jota rakastan, -- etkö käsitä, Jane?"
Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt puolustaa rikosta.
Tyttö ojensi käsivartensa häntä kohti vainajan ruumiin yli ja tarttui
hänen käsiinsä. "Ja sellaisen rakkauden minä olisin hyljännyt!" sanoi
hän.