Kun Clayton palasi suojaan ja huomasi Jane Porterin olevan poissa,
oli hän nääntyä pelosta ja surusta. Hän tapasi herra Thuranin aivan
järjissään, sillä kuume oli jättänyt hänet ihmeellisen nopeasti, mikä
on yksi sen omituisuuksia. Heikko ja uupunut venäläinen lepäsi vielä
ruohovuoteella heidän majassaan. Kun Clayton kysyi häneltä tyttöä,
näkyi hän kummastelevan, että Jane ei ollut saapuvilla.
"En ole kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi hän. "Mutta
minähän olen suuren osan ajasta ollut tajutonna."
Jos mies ei olisi ollut niin ilmeisesti heikko, olisi Clayton
epäillyt hänellä olevan kaameita tietoja tytön olinpaikasta; mutta
hän näki hyvin, että Thuranilta puuttui riittävää tarmoa omin avuin
edes laskeutuakseen suojasta maahan. Hän ei nykyisessä ruumiillisessa
tilassaan olisi voinut tyttöä vahingoittaa eikä kiivetä karkeita
tikkaita pitkin takaisin suojaan.
Hämärään asti etsi englantilainen läheisestä viidakosta kadonneen
jälkiä tai merkkiä hänen ryöstäjästään. Mutta vaikka noiden
viidenkymmenen hirveän miehen jäljet, tottumattomia metsänkävijöitä
kun olivat, olisivat olleet yhtä selvät tyhmimmällekin viidakon
asukkaille kuin suurkaupungin katu englantilaiselle, astui hän niiden
yli yhä uudelleen parikymmentä kertaa huomaamatta pienintäkään
viittausta, että niin monta miestä oli niitä kulkenut vain jokunen
tunti sitten.
Etsiessään Clayton huuteli yhä tytön nimeä, mutta ainoana tuloksena
oli, että hän herätti Numan, leijonan, huomion. Onneksi hän näki
kyllin ajoissa varjoisen hahmon hiipien pujottelevan häntä kohti
ehtiäkseen kiivetä puun oksille, ennenkuin peto oli tarpeeksi lähellä
häntä tavoittaakseen. Tämä seikka lopetti hänen etsintänsä siksi
päivää, koska leijona asteli edestakaisin hänen alapuolellaan pimeän
tuloon asti.
Senkään jälkeen, kun peto oli poistunut, ei Clayton tohtinut
laskeutua pimentoon, joka oli hänen alapuolellaan, ja niin hän vietti
peloittavan ja kamalan yön puussa. Seuraavana aamuna hän palasi
rannalle luopuen viimeisestäkin toivostaan, että voisi auttaa Jane
Porteria.
Seuraavan viikon aikana monsieur Thuranin voimat palasivat nopeasti
hänen levätessään suojassa, sillä välin kun Clayton pyydysti ruokaa
kummallekin. Nämä miehet eivät koskaan haastelleet, ellei se ollut
välttämätöntä. Clayton asui nyt Jane Porterille varatussa osassa
suojaa ja näki venäläisen vain viedessään hänelle ravintoa tai vettä
tai suorittaessaan muut ystävälliset palvelukset, joita tavallinen
ihmisyys vaati.
Kun Thuran jälleen kykeni kapuamaan alas ja lähtemään ruuan
etsintään, joutui Clayton kuumeen kouriin. Päiväkausia hän
heittelehti houreissaan ja kärsi, mutta kertaakaan ei venäläinen
tullut hänen luokseen. Mitään ravintoa ei englantilainen olisi
voinutkaan nauttia, mutta jano vaivasi ja kidutti häntä kauheasti.
Yhä uudestaan palaavain hourailukohtausten väliajoilla hän kykeni
heikkoudessaankin kerran päivässä hoipertelemaan läheiselle purolle
täyttämään pienen läkkikannun, joka oli ollut pelastusvenheen
harvalukuisten esineiden joukossa.
Thuran tarkkasi häntä tällöin häijyn riemun ilme kasvoillaan --
näkyi tosiaan nauttivan sen miehen kärsimyksistä, joka oikeutetusta
halveksimisestaan huolimatta oli hoivaillut häntä parhaansa mukaan
silloin, kun hän kärsi samoja tuskia.
Vihdoin Clayton kävi niin heikoksi, ettei kyennyt tulemaan suojasta
alas. Päiväkauden hän kärsi veden puutetta turvautumatta venäläiseen,
mutta vihdoin hän ei jaksanut sitä kauemmin kestää, vaan pyysi
Thurania tuomaan hänelle juotavaa.
Venäläinen tuli Claytonin kammion ovelle vesikulho kädessään. Hänen
kasvonsa olivat vääntyneet ilkeään irvistykseen.
"Tässä on vettä", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun ensin muistuttaa
teille, että panettelitte minua tytölle -- että piditte hänet
yksinänne ettekä suostunut jakamaan häntä minun kanssani..."
Clayton keskeytti hänet. "Vaiti!" huudahti hän. "Vaiti! Mikä rakki te
olettekaan, kun solvaisette kunnon naisen mainetta hänen otaksuttavan
kuolemansakin jälkeen! Hyvä Jumala! Hupsu olin säästäessäni teidän
henkenne. Te ette ole kelvollinen elämään edes tässä kurjassa maassa."
"Tässä on vetenne", sanoi venäläinen. "Enempää ette saa", ja hän
kohotti maljan huulilleen ja joi. Loput hän heitti ulos tantereelle.
Sitten hän kääntyi jättäen sairaan miehen.
Clayton kääntyi toiselle kyljelleen ja kätkien kasvonsa
käsivarsillaan luopui taistelusta.
Seuraavana päivänä Thuran päätti lähteä rannikkoa pitkin pohjoista
kohti, sillä hän tiesi, että hänen lopuksi täytyi saapua
sivistyneiden ihmisten asuinsijoille -- ainakaan ei mihinkään
pahempaan kuin täällä, ja sitäpaitsi alkoivat kuolevan englantilaisen
hourailut häntä hermostuttaa.
Niinpä hän varasti Claytonin keihään ja lähti matkalleen. Hän
olisi sitä ennen surmannut potilaan, ellei hänen mieleensä olisi
juolahtanut, että se oikeastaan olisi ollut laupeudentyö. Samana
päivänä hän tuli pienelle rannikolla sijaitsevalle majalle, ja
elpynyt toivo täytti hänen rintansa, kun hän näki tämän todistuksen
sivistyksen läheisyydestä, sillä hän ei osannut muuta otaksua kuin
että se oli läheisen siirtolan ulkoasema. Jos hän olisi tiennyt,
kelle se kuului, ja että sen isäntä oli sillä hetkellä vain
moniaan kilometrin päässä sisämaassa, niin hän olisi paennut sitä
paikkaa kuin ruttoa. Mutta Nikolas Rokoff ei tiennyt, ja niin hän
jäi muutamiksi päiviksi nauttimaan majan turvaa ja suhteellista
mukavuutta. Sitten hän ryhtyi taas jatkamaan matkaansa pohjoista
kohti.
Loordi Tenningtonin leirissä tehtiin valmistuksia pysyväisten
asuntojen rakentamiseksi, minkä jälkeen aiottiin lähettää muutama
mies retkelle pohjoiseen päin apua etsimään.
Kun päivät olivat kuluneet ikävöidyn avun saapumatta, alkoi toivo
siitä, että Jane Porter, Clayton ja herra Thuran olivat pelastuneet,
raueta. Kukaan ei enää puhellut asiasta professori Porterille, ja
hän oli niin syventynyt tieteelliseen haaveiluunsa, ettei huomannut
ajan kulumista. Toisinaan hän huomautti, että jonkun päivän päästä
he varmaan näkisivät laivan ankkuroivan heidän rantamansa edustalle
ja että he sitten kaikki pääsisivät onnellisesti yhteen. Joskus hän
mainitsi avuksi rientävästä junasta ja arveli, että lumimyrskyt
olivat sitä ehkä viivästyttäneet.
"Jollen jo tuntisi vanhaa kunnon herrasmiestä niin hyvin", huomautti
Tennington neiti Strongille, "olisin aivan varma, että hänellä... hm,
ei kaikki ruuvit ole ihan -- käsitättehän."
"Jollei se olisi niin haikean surullista, olisi se naurettavaa",
sanoi neiti alakuloisesti. "Minä, joka olen tuntenut hänet koko
ikäni, tiedän, kuinka hän jumaloi Janea; mutta muista täytyy näyttää,
että hän on aivan välinpitämätön tytön kohtalosta. Se johtuu vain
siitä, että hän on ihan liian epäkäytännöllinen käsittääkseen mitään
niin todellista kuin kuolema, jollei hän saa siitä melkein varmoja
todisteita."
"Ette voisi arvata, missä puuhissa hän eilen oli", jatkoi Tennington.
"Olin tulossa kotiin yksinäni pieneltä metsästysretkeltä, kun näin
hänen kävelevän ripeästi otusten polkua pitkin, jota myöten palasin
leiriin. Hänen kätensä olivat yhteen liitettyinä pitkän mustan takin
liepeitten alla ja korkea hattu oli lujasti painettuna päähän, kun
hän silmät maahan luotuina riensi eteenpäin, luultavasti jotakin
äkillistä surmaa kohti, jollen olisi häntä pysäyttänyt.
"'Kah, mihin ihmeessä te olette matkalla, professori?' kysyin
häneltä. 'Menen kaupunkiin, loordi Tennington', vastasi hän
mahdollisimman totisesti, 'menen valittamaan postimestarille
maaseutupostin säännöttömästä jakelusta, josta täällä kärsimme. Minä
nähkääs en ole saanut minkäänlaista postilähetystä viikkokausiin.
Pitäisi olla saapunut useitakin kirjeitä Janelta. Asiasta on heti
tehtävä ilmoitus Washingtoniin.'
"Ettekä uskoisi, neiti Strong", jatkoi Tennington, "mikä hiton työ
minulla oli saadakseni sen vanhan herran käsittämään, että täällä
ei ole mitään maaseutupostin jakelua eikä edes kaupunkia, että hän
ei ollut samalla mantereellakaan kuin Washington, eikä samalla
pallonpuoliskolla.
"Sitten kun hän sen tajusi, alkoi hän olla huolissaan tyttärestänsä
-- mikä luullakseni oli ensi kerta, kun hän todella käsitti
täkäläisen asemamme ja sen mahdollisuuden, että neiti Porteria ei
oltu pelastettu."
"Sen ajatteleminen kiusaa minua", virkkoi tyttö, "enkä kuitenkaan voi
ajatella mitään muuta kuin seurueemme puuttuvia jäseniä".
"Toivokaamme parasta", vastasi Tennington. "Te itse olette antanut
meille kaikille loistavan esimerkin urhoollisuudesta, sillä teidän
menetyksenne on tavallaan ollut suurin."
"Niin", vastasi hän; "en olisi voinut rakastaa Jane Porteria enemmän,
vaikka hän olisi ollut oma sisareni".
Tennington ei ilmaissut tuntemaansa kummastusta. Hän ei ollut
laisinkaan sitä tarkoittanut. Hän oli ollut paljon tämän Marylandin
kauniin tyttären kanssa _Lady Alicen_ haaksirikon jälkeen ja
vastikään tehnyt sen havainnon, että hän olikin kiintynyt tyttöön
paljoa enemmän kuin olisi hänen sielunrauhalleen terveellistä, sillä
nyttemmin hän muisteli melkein alituisesti, mitä herra Thuran oli
luottavaisesti hänelle vihjaissut kihlauksestaan neiti Strongin
kanssa. Hän aprikoi, oliko Thuranin ilmoitus sittenkään ollut aivan
tarkka. Hän ei ollut tytön puolelta koskaan havainnut vähäisintäkään
merkkiä muusta kuin tavallisesta ystävyydestä.
"Ja herra Thuranin menetys, jos he ovat hukkuneet, tuottaisi teille
katkeran surun", rohkeni hän tunnustella.
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti. "Herra Thuranista oli tullut oikein
hyvä ystävä", sanoi hän. "Minä pidin hänestä varsin paljon, vaikken
ole tuntenut häntä kuin vasta niin lyhyen ajan."
"Ettekö siis ollutkaan kihloissa hänen kanssaan?" sopersi ioordi.
"Laupias taivas!" huudahti neiti Strong. "En, tunteeni häntä kohtaan
eivät olleet laisinkaan sitä laatua."
Jotakin halusi loordi Tennington lausua neiti Strongille -- kovin
hän halusi sanoa ja sanoa sen heti; mutta miten olikaan, sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti kömpelösti pari kertaa,
rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain
toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.
Mutta aavistamattaan hän oli toimittanut tytölle juuri aikomansa
tiedonannon ja tehnyt hänet onnelliseksi -- onnellisemmaksi kuin
Hazel vielä koskaan oli ollut.
Juuri silloin keskeytti enemmän keskustelun kummallisen ja
peloittavan olennon näkeminen sen tullessa esille viidakosta juuri
leirin eteläpuolelta. Tennington ja tyttö näkivät sen samaan aikaan.
Englantilainen tavoitti revolveriansa, mutta kun puolialaston,
parroittunut olento ääneen mainitsi hänen nimensä ja tuli
juoksujalkaa heitä kohti, antoi hän kätensä vaipua ja astui tulijaa
vastaan.
Kukaan ei olisi tätä likaista, kovin laihtunutta, yhdellä ainoalla,
pienistä turkisnahoista tehdyllä vaatekappaleella verhottua olentoa
tuntenut moitteettomaksi monsieur Thuraniksi, jonka seurue oli
viimeksi nähnyt _Lady Alicen_ kannella.
Ennenkuin pienen seurueen muut jäsenet saivat tiedon hänen
saapumisestaan, kyselivät Tennington ja neiti Strong häneltä muiden
veneessä olleiden kohtaloa.
"Ne ovat kaikki kuolleet", vastasi Thuran. "Kolme merimiestä kuoli,
ennenkuin pääsimme maihin. Neiti Porterin sieppasi joku viidakon
villi eläin, sillä välin kun minä viruin kuumehoureissa. Clayton
kuoli samaan kuumeeseen vain muutama päivä sitten. Ja ajatelkaa, että
kaiken tämän ajan on meitä eroittanut vain muutaman penikulman taival
-- tuskin päivämatka. Se on kauheata!"
* * * * *
Kuinka kauan Jane Porter virui holvissa Oparin vanhan kaupungin
temppelin alla, sitä hän ei tiennyt. Jonkun aikaa hän oli
kuumehoureissa, mutta taudin taltuttua hän alkoi vasta nyt vähitellen
palata voimiinsa. Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä
nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan
päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.
Mutta vihdoin hän jaksoi nousta jaloilleen ja sitten horjua
muutamia askeleita, tukien itseään toisella kädellään seinään.
Hänen kiinniottajansa tarkkasivat häntä nyt yhä uteliaammin. Päivä
lähestyi, ja uhri voimistui.
Sitten se päivä tuli, ja nuori nainen, jota Jane Porter ei ollut
ennen nähnyt, astui useiden toisten kanssa hänen vankiluolaansa.
Täällä suoritettiin jonkinlainen uskonnollinen meno, -- sen
uskonnollisesta laadusta tyttö oli varma, ja niinpä hän sai uutta
rohkeutta ja iloitsi siitä, että oli joutunut ihmisten pariin, jotka
ilmeisesti olivat uskonnon hienostuttavan ja miedontavan vaikutuksen
alaisia. Ne kohtelisivat häntä inhimillisesti -- siitä hän nyt oli
aivan varma. Ja kun hänet sitten vietiin vankiluolastaan pitkien,
pimeiden käytävien kautta ja sementtiportaita ylös uhkeaan pihaan,
meni hän kernaasti, jopa iloisestikin -- sillä olihan hän Jumalan
palvelijain seurassa. Mahdollisesti niiden käsitys korkeimmasta
olennosta ei kylläkään ollut hänen oman vakaumuksensa mukainen,
mutta että niillä oli jumala, se oli hänelle riittävä todistus
ystävällisyydestä ja hyvänsuopaisuudesta.
Mutta nähdessään pihan keskellä kivialttarin ja sillä sekä
sementtilattialla sen läheisyydessä tummanruskeita täpliä Jane Porter
alkoi ihmetellä ja epäillä. Kun nuo olennot kumartuivat köyttämään
hänen nilkkansa ja sitoivat ranteet selän taakse, muuttui hänen
epäluulonsa peloksi. Ja kun hänet hetkistä myöhemmin nostettiin ja
laskettiin selälleen alttarin poikki, jätti toivo hänet kokonaan, ja
hän vapisi hirveän pelon tuskassa.
Tulenpalvojain eriskummaisen tanssin aikana, joka senjälkeen seurasi,
hän lepäsi kauhusta jähmettyneenä, eikä hänen tarvinnut nähdä
ylipapittaren kädessä verkalleen kohoavaa terää, käsittääkseen jo,
mihin kohtaloon hänet oli tuomittu.
Kun käsi alkoi laskeutua, sulki Jane Porter silmänsä ja lähetti
hiljaisen rukouksen luojalleen, jonka kasvojen eteen hän niin pian
joutuisi. Sitten hän uupui väsyneiden hermojensa jännityksestä ja
meni tainnoksiin.
* * * * *
Yöt päivät kiiti Apinain Tarzan aarniometsän läpi raunioitunutta
kaupunkia kohti, jossa varmasti otaksui rakastettunsa viruvan joko
vankina tai kuolleena.
Vuorokaudessa hän samosi saman taipaleen, johon viideltäkymmeneltä
hirveältä mieheltä oli kulunut lähes viikko, sillä Apinain Tarzan
vaelsi pitkin ylängön lehvätietä korkealla toisiinsa kietoutuneiden
köynnösten yläpuolella, jotka tekevät liikkumisen maanpinnalla
vaikeaksi.
Nuoren urosapinan kertomasta tarinasta oli hänelle selvinnyt, että
vangittu tyttö oli juuri Jane Porter, koska viidakossa ei ollut
mitään muuta pientä valkoista "naarasta". "Koirakset" hän oli apinan
kömpelöstä kuvauksesta tuntenut Oparin raunioissa asustaviksi
epämuotoisiksi ihmisten irvikuviksi. Ja tytön kohtalon hän saattoi
kuvailla yhtä selvästi kuin olisi ollut silminnäkijänä. Milloin he
laskisivat hänet julmalle alttarilleen, sitä hän ei voinut arvata,
mutta että rakas, hento ruumis sille lopuksi joutuisi, siitä hän oli
varma.
Vihdoin levoton apinamies saavutti iäisyydeltä tuntuvan retken
päästä autiota laaksoa sulkevain rajakallioiden huiput, ja hänen
alapuolellaan olivat nyttemmin niin kamalaksi muuttuneen Oparin
kaupungin synkät ja kaameat rauniot. Hän alkoi nopeasti ravata
kuivan, pölyisen ja mukulakivisen laakson poikki toivomustensa
päämäärää kohti.
Ehtisikö hän ajoissa pelastamaan? Hän toivoi toivotontakin.
Kostaa hän kumminkin voisi, ja raivoissaan hän tunsi kykenevänsä
pyyhkäisemään tuon kauhean kaupungin koko asujamiston maan pinnalta.
Oli melkein puolipäivä, kun hän saapui ison kiven luo, jonka huipulle
päättyi kaupungin alla oleviin komeroihin vievä salainen käytävä.
Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja. Hetkistä
myöhemmin hän juoksi pitkän, suoran-, aarreholviin vievän tunnelin
pimeydessä. Sen läpi hän kiiti ja sitten yhä eteenpäin, kunnes
vihdoin tuli kaivomaiseen onkaloon, jonka vastakkaisella sivulla oli
vankiluola valeseinineen.
Pysähtyessään hetkiseksi kaivon äyräälle hän kuuli ääntä ylhäältä
aukosta. Hänen terävät korvansa eroittivat ja tajusivat sen -- se oli
kuolemantanssi uhritoimituksen edellä ja ylipapittaren loilotusta.
Hän saattoi tuntea naisen äänenkin.
Tiesiköhän tuo juhlameno juuri sitä, mitä hän niin oli rientänyt
ehkäisemään? Kauhun väristys puistatti häntä. Saapuisiko hän
sittenkin juuri silmänräpäystä liian myöhään? Kuin säikähtynyt kauris
hän hyppäsi kapean kuilun yli sen takana jatkuvalle käytävälle.
Kuin paholaisen riivaamana hän repi valeseinää hävittääkseen esteen
tieltään -- jättiläislihaksilla hän raivasi aukon, työnsi päänsä ja
hartiansa sisään heti kun oli tehnyt pienen reiän ja tempasi lopun
muuria mukanaan, niin että kivet pudota kumahtelivat vankiluolan
sementtilattialle.
Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli lattian toisella puolella
ja työntäytyi vanhaa ovea vasten. Mutta siihen hänen täytyi
pysähtyä. Vankat teljet tekivät sen toisella puolella tenän
hänenkin jännevoimilleen. Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan
hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä.
Oli vain yksi vaihtoehto, oli palattava pitkien tunnelien kautta
kalliomöhkäleelle runsaan kilometrin päähän kaupungin muureista ja
sitten tultava takaisin aukeaman yli, kuten oli menetelty, kun hän
ensi kertaa saapui kaupunkiin waziriensa kanssa. Hän käsitti, että
sinne palaaminen ja kaupunkiin saapuminen maanpinnan yläpuolelta
tietäisi, että hän tulisi liian myöhään pelastaakseen tytön, jos
tämä todellakin lepäsi uhrialttarilla hänen yläpuolellaan. Mutta ei
näkynyt olevan mitään muuta keinoa, ja niin hän kääntyi juoksemaan
nopeasti käytävään särjetyn muurin taakse. Kaivolla hän taas kuuli
ylipapittaren yksitoikkoisen äänen ja vilkaistessaan ylöspäin
kahdenkymmenen jalan korkeudessa olevaan aukkoon hän tunsi olevansa
niin lähellä, että hänen teki mieli yrittää hypätä sitä kohti
hurjalla ponnistuksella, päästäkseen sisäpihalle.
Kunpa hän voisi saada ruohoköytensä toisen pään kiinnitetyksi
johonkin ulkonemaan tuon viekoittelevan aukon päällä! Hänen
pysähtyessään hetkiseksi miettimään juolahti hänen mieleensä tuuma.
Hän yrittäisi sitä. Kääntyen sortunutta seinää kohti hän otti yhden
sen isoista litteistä kivistä. Nopeasti kiinnittäen köytensä pään
graniitinkappaleeseen hän palasi onkaloon ja kiertäen lopun köyttä
lattialle viereensä tarttui raskaaseen kivilaattaan molemmin käsin.
Heilutettuaan sitä useita kertoja saadakseen etäisyyden ja suunnan
määrätyksi hän lennätti painon hiukan vinoon, niin että se ei
pudonnut suoraan takaisin, vaan hipaisten äärimmäistä reunaa vierähti
takana olevaan pihaan.
Tarzan kiskoi hetkisen irtopäästä, kunnes tunsi, että köysi oli
varsin lujasti tarttunut aukon huippuun, ja sitten hän heilautti
itsensä sen varaan alhaalla ammottavan mustan kuilun yläpuolelle.
Heti kun hänen täysi painonsa vaikutti köyteen, tunsi hän sen soluvan
ylhäältä päin. Hän odotti sitten kauheassa jännityksessä, kun se
pienin nytkähdyksin myötäsi. Kivi kiskoutui ylöspäin onkalonhuippua
ympäröivän muurauksen ulkopintaa pitkin. Tarttuisiko se kiinni itse
reunaan vai vetäisikö hänen painonsa sen siitäkin yli, putoamaan
hänen niskaansa, samalla kun hän suistuisi jalkojensa alla avautuvaan
tuntemattomaan syvyyteen?