Muutamia pitkiä minuutteja seisoivat Jane Porter ja William Cecil
Clayton ääneti katsellen pedon kuollutta ruumista, sittenkun olivat
juuri viimeisessä silmänräpäyksessä sen kynsistä pelastuneet.
Tyttö puhui ensimmäiseksi äskeisen sisällisestä pakosta tekemänsä
tunnustuksen jälkeen.
"Ken se saattoi olla?" kuiskasi hän.
"Jumala tietää!" vastasi mies vain.
"Jos hän on ystävä, niin miksei hän näyttäydy?" jatkoi Jane. "Eikö
pitäisi kutsua häntä ja edes kiittää?"
Konemaisesti totteli Clayton, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Jane Porteria puistatti. "Salaperäinen viidakko", jupisi hän. "Kauhea
viidakko. Se toistaa ystävyydenilmaisutkin kamalin keinoin."
"Meidän olisi parasta palata suojaan", sanoi Clayton. "Siellä olet
toki hiukan paremmin turvassa. Minusta ei ole minkäänlaista turvaa",
lisäsi hän katkerasti.
"Älä puhu niin, William", pyysi tyttö kiireesti, kovin pahoillaan
haavasta, jonka oli sanoillaan iskenyt. "Sinä teit minkä voit. Olet
ollut jalo, uhrautuva ja urhea. Ei ole sinun syysi, että et ole
yli-ihminen. Olen tuntenut vain yhden ainoan miehen, joka olisi
voinut tehdä enemmän kuin sinä. Sanani olivat vastavaikutuksen
tuottamassa kiihtymyksessä huonosti valitut, -- en halunnut sinua
haavoittaa. Toivon ainoastaan meidän molempain kerta kaikkiaan
käsittävän, että minä en koskaan mene kanssasi naimisiin... Sellainen
avioliitto olisi huono teko."
"Luulen käsittäväni", vastasi Clayton. "Älkäämme puhuko siitä enää --
ainakaan ennenkuin olemme jälleen sivistyneessä maailmassa."...
Seuraavana päivänä Thuranin tila paheni. Hän houraili melkein
lakkaamatta. He eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä eikä
Clayton ollut kovin halukas mitään yrittämäänkään Tytön puolesta
hän pelkäsi venäläistä -- sydämensä pohjasta hän toivoi, että
mies kuolisi. Ajatus, että hänelle itselleen tapahtuisi jotakin,
mikä jättäisi tytön kokonaan tuon pedon armoille, herätti hänessä
suurempaa levottomuutta kuin mahdollisuus, että Janea odotti melkein
varma kuolema, jos jäisi aivan yksikseen julman aarniometsän
liepeille.
Englantilainen kiskoi raskaan keihään leijonan ruumiista, joten
hän sinä aamuna mennessään viidakkoon metsästämään liikkui paljoa
turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen tälle villille rannikolle
joutumisensa jälkeen. Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen
milloinkaan.
Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta
venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle --
kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä. Täällä hän Claytonin häntä
varten rakentamain karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle
alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.
Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon
väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet,
veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin
tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko
muita saapuvilla kuin hän.
Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa
lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä
kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas
esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa
makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.
Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen
salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina
kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai
hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät
hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä
gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä
viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen
hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli
liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot
herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän
syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä
hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä.
Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret
lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät.
Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä
kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti
lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa
tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella
kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti
aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien
kuvotusta.
Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli
uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin,
puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet.
Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä
lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat
matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista
ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi
risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen
ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä
tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta,
joiden välitse häntä oli laahattu.
Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei
häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan
vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto
oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli
ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.
Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti,
samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä
nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen
avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi
pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin
nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää
kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja
kantoivat häntä lopun päivää.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden
häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se
ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he
häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä
tavalla näiden ihmispetojen vallassa.
Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat
raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen
rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia
olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin
naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan
heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa
lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät
osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle
pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi
tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin,
mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä
laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.
Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli
tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa
-- pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli
tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.
* * * * *
Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli
heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan
hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken
avattu sydämenhaava tuottaa.
Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä
suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli
ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut
surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli
kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen
asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät
lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen
rajun ja villin vimman vallassa.
Hän oli nähnyt toivomansa naisen -- oman -- puolisonsa -- toisen
syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon
julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta
juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen
ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa
loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti
kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa
olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.
Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä
vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin
hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota
oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja
hiljaisuudessa.
Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä
hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän
iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman
pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun
äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi -- siitä
hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat
tulossa amfiteatteria kohti.
Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat
lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella,
ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan
lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.
Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan
kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti
tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa.
Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä
vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä
vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan
oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille
jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla
aukeaman sisäpuolelle.
Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle
ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa.
Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat
imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.
Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon
hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet
pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut
niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden
aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet -- eräiden apinain muisti
ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.
Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne
olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, -- niiden edellinen
päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta
ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli
riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen
vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla
kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat
isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan.
Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti
häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.
"Karnath, minä olen Apinain Tarzan", lausui apinaihminen heimonsa
äidinkielellä. "Etkö muista minua? Yhdessä me ärsytimme Numaa
heittelemällä sitä varvuilla ja pähkinöillä korkeiden oksien
turvista, kun vielä olimme pikkuapinoita." Elukka, jota hän oli
puhutellut, pysähtyi, villeillä kasvoillaan puolittain tajuava
typerän ihmettelyn ilme.
"Ja Magor", jatkoi Tarzan kääntyen toisen puoleen, "etkö muista
entistä kuningastanne -- häntä, joka tappoi mahtavan Kerchakin? Katso
minuun! Enkö minä ole sama Tarzan -- mainio metsästäjä -- voittamaton
taistelija, jonka te kaikki ennen tunsitte?"
Kaikki apinat kerääntyivät nyt lähemmäs, mutta pikemmin
uteliaisuudesta kuin uhkaavina. Ne mutisivat keskenään muutaman
silmänräpäyksen.
"Mitä sinä nyt meidän keskuudestamme etsit?" kysyi Karnath.
"Rauhaa vain", vastasi apinamies.
Taaskin apinat neuvottelivat.
"Tule sitten rauhassa, Apinain Tarzan", sanoi hän.
Ja niin hyppäsi apinain Tarzan ketterästi ruohikkoon tämän hurjan
ja kamalan lauman keskelle. Hän oli läpikäynyt kehityksen sarjan ja
palannut jälleen elukaksi elukkain joukkoon. Ei siinä lausuttu mitään
sellaisia tervehdyksiä kuin olisi vaihdettu ihmisten kesken kahden
vuoden eron jälkeen. Useimmat apinat jatkoivat pieniä hommiaan, jotka
apinamiehen tulo oli keskeyttänyt, kiinnittämättä häneen sen enempää
huomiota kuin jos hän ei olisi koskaan heimosta poistunutkaan.
Pari urosta, jotka eivät olleet kyllin iäkkäitä muistaakseen
häntä, kömpivät nelinryömin hänen viereensä haistellakseen häntä,
ja yksi paljasti hampaansa ja mörisi uhkaavasti, -- se olisi heti
tahtonut sijoittaa Tarzanin oikeaan paikkaansa. Jos Tarzan olisi
ulisten perääntynyt, niin nuori uros olisi luultavasti ollut aivan
tyydytetty, mutta sittemmin olisi Tarzanin asema apinatoverien
parissa aina ollut alempi kuin hänen syrjäyttäjänsä.
Mutta Apinain Tarzan ei perääntynyt. Sensijaan hän heilahdutti
jättiläiskämmentään mahtavien lihaksiensa koko voimalla ja sivaltaen
nuorta urosta pitkin päätä paiskasi hänet lentämään koivet harallaan
kentän yli. Apina nousi ja hyökkäsi uudestaan häntä vastaan samassa
tuokiossa, ja tällä kertaa he iskivät toisiinsa repivin kynsin
ja raatelevin hampain -- tai ainakin oli se ollut nuoren uroksen
aikomus. Mutta tuskin he olivat kaatuneet maahan möristen ja
puuskuen, kun apinamiehen sormet tapasivat vastustajansa kurkun.
Sitten nuori uros lakkasi ponnistelemasta ja oli ihan hiljaa. Tarzan
päästi otteensa ja nousi -- hän ei tahtonut surmata, vaan ainoastaan
opettaa nuorelle apinalle ja mahdollisille katselijoille, että
Apinain Tarzan oli vieläkin mestari.
Läksyllä oli tarkoitettu tulos -- nuoret apinat pysyttelivät poissa
hänen tieltään, kuten nuorten apinain pitääkin väistää parempiansa,
eivätkä vanhat urokset yrittäneet riistää hänen etuoikeuksiaan.
Muutaman päivän olivat pienokaisiaan imettävät emoapinat epäluuloisia
häntä kohtaan, ja kun hän uskaltausi liian lähelle niitä, hyökkäsivät
ne häntä kohti kidat avoinna ja kamalasti karjuen. Silloin Tarzan
pujahti varovaisesti loitommalle, sillä sekin oli tapana apinoiden
keskuudessa vain hullut urokset hyökkäävät äidin kimppuun. Mutta
vähän ajan päästä ne tottuivat häneen.
Hän metsästi niiden kanssa niinkuin entisinä aikoina, ja kun ne
huomasivat, että hän heitä itseänsä älykkäämpänä opasti aina
parhaille ruokapaikoille ja että hän ovelasti heitetyllä köydellään
pyydysti herkullista riistaa, jollaista he harvoin tai eivät
koskaan olleet maistaneet, alkoivat he jälleen katsella häntä
niinkuin olivat katselleet ennenvanhaan, sittenkun hän oli tullut
heidän kuninkaakseen. Ja niin tapahtui, että he, ennenkuin lähtivät
amfiteatterista vaelluksilleen, olivat jälleen valinneet hänet
päällikökseen.
Apinamies oli aivan tyytyväinen uuteen osaansa. Hän ei ollut
onnellinen -- sitä hän ei enää koskaan voisi olla, mutta hän oli
ainakin mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä voisi muistuttaa hänen
entisestä kurjuudestansa. Kauan sitten hän oli luopunut kaikesta
aikomuksesta palata sivistyneeseen maailmaan, ja nyt hän oli
päättänyt enää olla menemättä mustien wazirilaisystäviensäkään luo.
Hän oli ikiajoiksi kieltäytynyt ihmisen olotilasta. Apinana hän oli
elämänuransa aloittanut ja apinana hän kuolisi.
Hän ei kuitenkaan voinut karkoittaa muististaan, että se nainen,
jota hän rakasti, oli vain päivämatkan päässä hänen heimonsa
liikkumisalueelta, eikä myöskään ahdistavaa pelkoa, että tämä saattoi
olla alituisessa vaarassa. Että tyttö oli huonossa turvassa, sen
hän oli nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun oli katsellut Claytonin
kykenemättömyyttä. Mitä enemmän Tarzan sitä ajatteli, sitä enemmän
hänen omatuntonsa pisteli häntä.
Vihdoin hän alkoi inhota itseänsä senvuoksi, että salli oman
itsekkään surunsa ja kateutensa olla Jane Porterin ja turvallisuuden
välillä. Mikäli päivät kuluivat, sikäli kiusasi tämä ajatus yhä
enemmän hänen mieltänsä, ja hän oli jo päättämäisillään palata
rannikolle asettuakseen Jane Porterin ja Claytonin vartijaksi, kun
hänen korviinsa tuli uutinen, joka muutti kaikki hänen suunnitelmansa
ja sai hänet hullun tavoin ryntäämään itää kohti, turmiosta ja
kuolemasta vähääkään välittämättä.
Ennenkuin Tarzan oli palannut heimonsa luo, oli eräs nuori koiras,
kykenemättä hankkimaan aviokumppania oman kansansa keskuudesta,
tavan mukaan samoillut villin viidakon läpi, kuin entiset vaeltavat
ritarit, hankkiakseen itselleen kauniin kainaloisen jostakin
naapuriyhteiskunnasta.
Hän oli juuri palannut morsiamineen ja kertoi nopeasti
seikkailuistaan, ennenkuin ne unohtaisi. Muun muassa sanoi nähneensä
ison lauman kummallisen näköisiä apinoita.
"Ne olivat kaikki karvakasvoisia uroksia, paitsi yksi", selitti hän,
"ja se oli naaras, tätä muukalaistakin vaaleampi väriltään", ja hän
napautti hiljaa peukalollaan Tarzania.
Apinamies kävi silmänräpäyksessä kovin tarkkaavaiseksi. Hän teki
kysymyksiä niin nopeasti kuin nuo hidasälyiset ihmisen irvikuvat
voivat niihin vastata.
"Olivatko kaikki koirakset lyhyitä ja käyräsäärisiä?"
"Olivat."
"Oliko niillä lanteittensa ympärillä Numan ja Sheetan taljoja ja
aseina kepit ja veitset?"
"Oli."
"Ja oliko niillä paljon keltaisia renkaita käsivarsissaan ja
säärissään?"
"Kyllä."
"Oliko naaras -- oliko se pieni ja hento ja hyvin valkoinen?"
"Oli."
"Näkyikö hän kuuluvan heimoon vai oliko hän vanki?"
"Ne laahasivat sitä eteenpäin -- joskus käsivarresta, joskus pitkästä
karvasta, joka kasvoi hänen päässään, ja aina ne sitä potkivat ja
pieksivät. Niitä oli aika hupaista katsella."
"Hyvä Jumala!" mutisi Tarzan. "Missä ne olivat silloin, kun ne näit,
ja mitä tietä ne kulkivat?" jatkoi apinamies.
"Ne olivat toisen veden varrella tuolla takana", ja apina näytti
etelään päin. "Kun ne menivät ohitseni, vaelsivat ne aamua kohti,
ylöspäin pitkin veden syrjää."
"Milloin se tapahtui?" kysyi Tarzan.
"Puoli kuuta sitten."
Enempää kysymättä hyppäsi apinamies puihin ja kiiti kuin ruumiistansa
erkaantunut henki itäänpäin, Oparin ammoin unohdettua kaupunkia
kohti...