Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon
tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän
hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle.
Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta
huoneeseen.
Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet
kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.
"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei
ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo
lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli -- kaikki, paitsi
tämä huone."
"Miksi ne pelkäävät tulla tänne?" kysyi Tarzan.
"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa
palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat
eläviä -- jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa
tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat
kaappaisivat hänet uhrikseen."
"Entä sinä?" kysyi apinamies.
"Minä olen ylipapitar -- minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä
tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin
tänne turvallisesti astua."
"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen
tytön kummallista vakaumusta.
Neitonen katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti. Sitten hän vastasi:
"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita -- sen uskonnon
mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä
opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä
enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo -- eikä
kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."
"Auttaessasi minua pakenemaan pelkäät siis ainoastaan sitä, että
uskolaisesi keksisivät juonesi?"
"Sitä vain. Kuolleet ovat kuolleita, ne eivät voi vahingoittaa --
eivätkä auttaa. Olemme siis kokonaan oman neuvokkuutemme varassa, ja
mitä pikemmin toimimme, sitä parempi. Vaivoin onnistuin pettämään
heidän valppautensa juuri äsken, kun läksin tuomaan sinulle tätä
ruokaerää. Jos yritän sitä joka päivä, olisi se suurinta hulluutta.
No, koettakaamme, kuinka pitkälle vapautta kohti pääsemme, ennenkuin
minun täytyy palata."
Tyttö vei Tarzanin takaisin kammioon alttarihuoneen alle. Täällä hän
kääntyi yhteen sieltä lähtevistä monista käytävistä. Pimeässä Tarzan
ei voinut nähdä, mikä se niistä oli. Kymmenen minuuttia he hapuilivat
hitaasti tuossa mutkittelevassa käytävässä, kunnes vihdoin tulivat
suljetulle ovelle. Täällä Tarzan kuuli tytön kopeloivan avainta, ja
sitten kuului metallisalvan kilahdus metallia vasten. Ovi lensi auki
narisevilla saranoillaan, ja he astuivat sisälle.
"Täällä sinä olet turvassa huomeniltaan asti", sanoi tyttö.
Sitten hän meni ulos ja sulkien oven jälkeensä lukitsi hänet sinne.
Siellä, missä Tarzan seisoi oli pimeä kuin manalassa. Eivät edes
hänen tottuneet silmänsä voineet tunkea tämän sysimustan pimeyden
läpi. Varovaisesti hän liikkui eteenpäin, kunnes hänen ojennettu
kätensä kosketti seinään, ja sitten hän käveli hyvin verkalleen
kammion neljää seinää pitkin.
Se oli kaikesta päättäen kaksikymmentä jalkaa kunnekin. Lattia oli
sementistä ja seinät muuraamattomista kivistä. Siitä näki, mitä
menettelytapaa maanpinnalla olevassa rakenteessa oli käytetty. Pieniä
erikokoisia graniittipaloja oli taitavasti sommiteltu yhteen ilman
laastia, näitä vanhoja perustuksia laskettaessa.
Ensi kierrollaan seinustalla Tarzan luuli havaitsevansa merkillisen
ilmiön huoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja yksi ainoa ovi. Taasen
hän hiipi huolellisesti seiniä pitkin. Ei, hän ei voinut erehtyä! Hän
pysähtyi seinän keskikohdalle ovea vastapäätä. Hetkisen hän seisoi
aivan liikkumatta ja siirtyi sitten pari askelta sivulle. Taaskin hän
kääntyi, vain liikkuakseen jonkun askeleen toiselle sivulle.
Vielä kerran hän kiersi huoneen kokonaan, tunnustellen: huolellisesti
jokaista kämmenenleveyttä seinissä. Vihdoin hän pysähtyi juuri
sille paikalle, joka oli hänen uteliaisuutensa herättänyt. Ei ollut
epäilystäkään! Selvästi puhalsi raitis ilmavirta kammioon muurauksen
rakosista juuri siltä kohdalta -- eikä mistään muualta.
Tarzan tunnusteli useita graniitinpalasia, joista seinä sillä
kohdalla oli kyhätty, ja vaivojensa palkkioksi hän lopuksi löysi
yhden, joka oli helposti nostettavissa. Se oli noin kymmenen tuuman
laajuinen, ja sen pinta tuntui kamarin sisäpuolella kolmen tuuman
levyisenä ja kuutta pitkänä. Yhden erältään irroitti apinamies
samanlaatuisia kiviä. Seinä näkyi tällä kohtaa olevan tehty
yksinomaan näistä melkein säännöllisistä liuskoista. Vähässä ajassa
hän oli poistanut tusinan verran, ja nyt hän ulottui koskettamaan
seuraavaa muurauskerrosta. Ihmeekseen hän ei tuntenut mitään
poistamiensa muurikivien takana niin pitkälti kuin hänen kookas
käsivartensa ulottui.
Oli ainoastaan muutaman minuutin työ avata kylliksi paljon seinää,
jotta hänen ruumiinsa mahtui aukosta. Ihan edessään hän luuli
eroittavansa heikon hohteen -- melkein yhtä läpitunkemattoman
kuin pimeys oli. Varovaisesti konttasi hän sinnepäin, kunnes noin
viidentoista jalan eli perusmuurien keskipaksuuden päässä lattia
äkkiä päättyi aukkoon. Niin pitkältä kuin hän voi ulottua, hän ei
kohdannut mitään eikä voinut tavata edessään ammottavan kuilun
pohjaakaan, vaikka hän pysytellen kiinni lattian syrjästä pudotti
ruumiinsa täydeltä mitaltaan pimeyteen.
Vihdoin pälkähti hänen päähänsä katsahtaa ylös, ja sieltä hän
yläpuoleltaan näki pienoisen pyöreän täplän tähtitaivasta. Hapuillen
ylöspäin pitkin seiniä, niin pitkälle kuin suinkin, totesi apinamies,
että seinä kohotessaan kallistui keskustaa kohti. Se teki pakenemisen
sitä tietä mahdottomaksi.
Hänen istuessaan mietiskellen tämän omituisen käytävän ja sen huipun
laatua ja tarkoitusta, vierähti kuu aukon yläpuolelle heittäen
pehmeän hopeisen valosuihkun tähän varjoiseen paikkaan. Heti selvisi
kammion tarkoitus Tarzanille, sillä syvällä alapuolellaan hän näki
kimmeltelevän vedenpinnan. Hän oli tullut vanhalle kaivolle -- mutta
miksi oli kaivo yhteydessä sen vankiluolan kanssa, johon hänet oli
kätketty?
Kun kuu meni huippuaukon yli, valeli sen hohde sisustaa, ja nyt
Tarzan näki suoraan edessään toisen reiän vastakkaisessa seinässä.
Hän tuumi, eikö tämä saattaisi olla mahdolliseen pakoon johtavan
käytävän suu. Ainakin oli syytä ottaa asiasta selko, ja niin hän
päätti tehdäkin.
Nopeasti palaten sen muurin luo, jonka oli repinyt nähdäkseen, mitä
sen takana oli, hän kantoi kivet käytävään ja sovitti ne paikoilleen
siltä puolelta. Paksut tomukerrokset, jotka hän oli huomannut
laatoissa niitä ensi kertaa liikutellessaan, olivat todistaneet
hänelle, että jos rakennuksen nykyiset haltijat tunsivatkin tämän
salakäytävän, he eivät olleet sitä ehkä miespolviin käyttäneet.
Laitettuaan seinän entiselleen Tarzan palasi onkaloon, joka
sillä kohtaa oli noin viidentoista jalan levyinen. Väliaukon yli
harppaaminen oli apinamiehelle lapsen leikkiä, ja hetkistä myöhemmin
hän liikkui eteenpäin kapeassa tunnelissa, astuen hyvin varovaisesti
pelosta, että saattaisi syöstä toiseen samanlaiseen kuiluun kuin se
oli, jonka yli juuri oli harpannut.
Hän oli etääntynyt satakunta jalkaa, kun tuli portaille, jotka
johtivat alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Parinkymmenen askeleen
päässä alempana alkoi tunnelin tasainen lattia uudestaan, ja pian
senjälkeen pysähdytti hänen etenemisensä raskas puuovi; siltä
puolelta, mistä Tarzan sitä lähestyi, se oli varustettu paksuilla
puuteljillä. Tämä seikka sai apinamiehen arvelemaan, että hän
varmaankin oli ulkomaailmaan vievässä käytävässä, sillä teljet, jotka
ehkäisivät pääsyn vastaiselta puolelta, vahvistivat tätä otaksumaa,
jollei ovi vain avautunut vankityrmään.
Teljet olivat peittyneet paksulla tomukerroksella -- uusi todistus
siitä, että käytävästä ei ollut moneen aikaan kuljettu. Kun hän
työnsi mahtavan esteen syrjään, narahtivat sen isot saranat kaamean
vastalauseen tätä tavatonta häiritsemistä vastaan. Hetkiseksi Tarzan
pysähtyi kuuntelemaan, eroittaisiko mitään ääntä vastaukseksi, mistä
voisi päättää oudon yöllisen melun hälyttäneen temppelin asukkaat;
mutta kun hän ei kuullut mitään, siirtyi hän oviaukon tuolle puolen.
Varovaisesti hapuillen ympäriinsä hän huomasi olevansa isossa
huoneessa, jonka seinille ja pitkin koko lattian pituutta oli pinottu
rivittäin oudonmuotoisia mutta keskenään samanlaisia metalliharkkoja.
Hänen hapuileviin käsiinsä ne tuntuivat ikäänkuin kaksipäisiltä
saapaspihdeiltä. Harkot olivat hyvin raskaita, ja jollei niitä
olisi ollut niin tavattoman paljon, olisi hän ollut varma, että ne
olivat kultaa. Mutta ajatellessaan, kuinka satumaista aarretta nämä
tuhatlukuiset naulat metallia olisivat edustaneet, jos ne todella
olivat kultaa, hän melkein varmistui otaksumassa, että ne olivat
jotakin halvempaa metallia.
Huoneen äärimmäisessä päässä hän keksi toisen salvatun oven ja
sisäpuolella olevat teljet elvyttivät taas hänen toivoaan, että hän
oli menossa vanhaa ja unohdettua käytävää pitkin vapauteen. Oven
takana jatkui käytävä suorana kuin sotakeihäs, ja apinamiehelle
selvisi pian, että hän oli jo jättänyt taakseen temppelin ulkomuurit.
Kunpa hän vain olisi tiennyt suunnan! Jos se oli läntinen, täytyi
hänen jo olla kaupunginkin ulkomuurien tuolla puolen.
Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin
uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville
portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan
hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan
pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi.
Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut
kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa
liitosta ilmaisemassa.
Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes
Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden
kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas,
ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka
päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui
sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.
Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki
kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä
valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan.
Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten
päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.
"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden
lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman
kaupunki; mutta -- satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli
täysipitoista kultaa.
Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella
kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän
mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua
alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja
melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi
laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen
Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan
alanteen poikki.
Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan
laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan
puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.
"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä
miestä. Nekö siellä lienevät?"
Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään
rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua
kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä
siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin.
Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi
karkeatekoinen _boma_ eli varustettu leiri, jonka keskellä istui
pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi
heille heidän omalla kielellään:
"Nouskaat, lapseni, ja tervehtikäät kuningastanne!"
Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn
tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten
Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän
keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän
päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he
ilosta suunniltaan.
"Olimme pelkureita, oi Waziri!" huudahti Busuli. "Juoksimme tiehemme
ja jätimme sinut oman onnesi nojaan. Mutta kun pakokauhumme oli
ohitse, vannoimme me palaavamme tai ainakin kostavamme sinun
murhaajillesi. Juuri valmistauduimme kiipeämään vielä kerran
kukkulain yli ja marssimaan aution laakson poikki siihen kauhun
kaupunkiin."
"Oletteko nähneet viittäkymmentä hirveää miestä laskeutumassa
kallioilta tähän metsään, lapseni?" kysyi Tarzan.
"Kyllä, Waziri", vastasi Busuli. "Ne sivuuttivat meidät myöhään
eilen, kun olimme kääntymäisillämme sinua etsimään. He eivät olleet
taitavia metsänkävijöitä. Kuulimme heidän saapumisensa lähes
kahdentuhannen askeleen päästä eli paljoa aikaisemmin kuin heidät
näimme, ja koska meillä oli muuta hommaa, vetäydyimme metsään ja
päästimme heidät ohitsemme. Ne taapersivat nopeasti eteenpäin
lyhyillä säärillä, ja silloin tällöin joku liikkui nelinryömin
niinkuin Bolgani, gorilla. Tosiaankin viisikymmentä hirveää miestä,
Waziri."
Kun Tarzan oli kertonut seikkailunsa ja maininnut löytämästään
keltaisesta metallista, ei ainoakaan epäröinyt hänen tehtyään
suunnitelman, miten palata yöllä tuodakseen täydet kantamukset
noita äärettömiä aarteita. Ja niinpä hämärän verhotessa Oparin
aution laakson riensi jono kiiltävän mustia sotilaita ripeää juoksua
kuivan ja tomuisen tantereen poikki kaupungin edustalla häämöittävää
jättiläiskiveä kohti.
Jos Tarzanista oli ollut vaikeata laskeutua alas kallion sivua
pitkin, huomasi hän pian, että oli melkein mahdotonta saada nuo
viisikymmentä soturia huipulle. Vihdoin suoritettiin tehtävä
apinamiehen jättiläisponnistusten avulla. Kymmenen keihästä
sidottiin päistä toisiinsa, ja toinen pää tästä merkillisestä
ketjusta kiinnitettynä vyötäisille, onnistui Tarzanin vihdoin
kiivetä huipulle. Kerran sinne päästyään hän veti sinne ylös
yhden neekereistään, ja tällä tavoin koko joukkue lopuksi saatiin
turvallisesti kivimöhkäleen päälle. Heti vei Tarzan heidät
aarreaittaan, jossa kullekin kuormattiin kaksi kultaharkkoa, kumpikin
noin kahdeksankymmenen naulan painoinen.
Puoliyön aikaan koko joukkue seisoi taaskin kallion juurella, mutta
raskaine kuormineen kului heiltä aika iltapäivän puoliväliin,
ennenkuin taas pääsivät kallioiden huipulle. Sieltä oli matka
kotiinpäin hidasta, koska nämä ylväät sotijat olivat tottumattomia
kantajan tehtäviin. Mutta he kantoivat taakkojansa valittamatta ja
saapuivat kolmenkymmenen päivän päästä omaan maahansa.
Täällä Tarzan ei jatkanutkaan matkaa luoteeseen ja heidän omaan
kyläänsä, vaan opasti heidät melkein suoraan länteen, kunnes hän
kolmannenneljättä päivän aamuna käski heidän purkaa leirinsä ja
palata omaan kyläänsä jättäen kullan siihen, mihin sen olivat
edellisenä iltana pinonneet.
"Entä sinä, Waziri?" kysyivät he.
"Minä jään tänne muutamiksi päiviksi, lapseni", vastasi apinamies.
"Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo."
Heidän mentyänsä Tarzan otti kaksi kultaharkkoa ja hypäten puuhun
kiiti keveästi sotkuisen ja läpitunkemattoman pohjapensaikon
yläpuolella parin sadan metrin päähän, sukeltaakseen äkkiä esille
pienelle pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä aarniometsän
jättiläiset kohosivat kuin vartijasotilaat. Tämän luonnollisen
amfiteatterin keskellä oli pieni laakeapäinen, kovamultainen kumpu.
Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla,
jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa
kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei
edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor
jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat
isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin
viidakon vaarattomilta asujilta.
Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki
kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.
Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri
saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q.
Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan
apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani
neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.
Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin
seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa
luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon
metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa
aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.
Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen
rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä
majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun
hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee
koko villin viidakon vavahtamaan, -- Tarzan haistoi ihmisen.
Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju
lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju.
Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies,
sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla
metsästämässä."
Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen
polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen
näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen
takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti.
Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.
Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan
ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin
ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen
turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa
veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo -- yksi ainoa vaihtoehto,
ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.
Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin -- lyhykäisen
murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla -- ja sitten mahtava
käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien
lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen.
Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen -- hengetönnä.
Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi
silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa.
Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa
kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota
hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.
Ja sitten nainen nousi, ja mies kaappasi hänet syliinsä suudellakseen
häntä, ja äkkiä näki apinamies punaista murhan verisen usvan läpi,
vanhan arven hänen otsallaan polttaessa tulipunaisena hänen ruskeaa
ihoansa.
Hänen villeillä kasvoillaan oli peloittava ilme, kun hän sovitti
myrkytetyn vasaman jouseensa. Julma valo kiilui noissa harmaissa
silmissä hänen tähdätessään suoraan alapuolella olevan, mitään
aavistamattoman miehen selkään.
Hetkiseksi hän vilkaisi kiilloitettua vasamaa pitkin, vetäen jousen
jänteen kauaksi taaksepäin, jotta nuoli lävistäisi sydämen, johon se
oli tähdätty.
Mutta hän ei päästänyt turmiollista sanansaattajaa. Verkalleen vaipui
nuolen kärki, arpi haihtui ruskealta otsalta, jousen jänne höltyi, ja
pää kumarassa kääntyi Apinain Tarzan surumielin viidakkoon wazirien
kylää kohti.