Clayton uneksi juovansa kyllikseen vettä, siemauksittain puhdasta,
suloista, raikasta vettä. Hän vavahti valveille ja huomasi
olevansa likomärkä, veden valuessa virtanaan hänen ruumiilleen ja
ylöskäännetyille kasvoilleen. Rankka, troopillinen sadekuuro huuhteli
heitä. Hän avasi suunsa ja joi. Samassa hän tunsi itsensä niin
virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että kykeni kohottautumaan käsiensä
varaan. Hänen jaloissaan virui herra Thuran. Kyynärän, parin verran
peremmällä makasi Jane Porter surkeassa tilassa, pienessä mykkyrässä
veneen pohjalla -- aivan hievahtamatta. Clayton luuli, että hän oli
kuollut.
Äärettömän vaivaloisesti hän vapautti itsensä Thuranin kahlehtivasta
ruumiista ja ryömi uudistunein voimin tyttöä kohti. Hän kohotti
tämän päätä veneen karkeilta pohjalaudoilta. Tuossa poloisessa nälän
näivetyttämässä olennossa saattoi vieläkin olla elon kipuna. Hän ei
voinut hylätä kaikkea toivoa, vaan tarttui veden liottamaan riepuun
ja pusersi kallisarvoisia pisaroita tuon kammottavan haamun huulien
lävitse, joka vain muutamia lyhyitä päiviä sitten oli säteillyt
onnellisen nuoruuden ja huikaisevan kauneuden hohtavaa elämää.
Vähään aikaan ei ollut mitään merkkiä palaavasta hengityksestä,
mutta vihdoin palkitsi hänen ponnistuksensa heikko värähdys puoliksi
sulkeutuneissa luomissa. Hän hieroi laihoja käsiä ja pakotti vielä
muutamia vesipisaroita kuivettuneeseen kurkkuun. Tyttö avasi silmänsä
katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin saattoi muistaa ympäristönsä.
"Vettä?" kuiskasi hän. "Olemmeko pelastuneet?"
"Sataa", selitti toinen. "Voimme ainakin juoda. Vesi on jo elvyttänyt
meidät molemmat."
"Herra Thuran?" kysyi tyttö. "Hän ei siis tappanutkaan sinua? Onko
hän kuollut?"
"En tiedä", vastasi Clayton. "Jos hän elää ja tämä sade toivuttaa
hänet..." mutta hän keskeytti puheensa siihen, muistaen liian
myöhään, ettei saanut lisätä kauhuja, joita tyttö jo oli kestänyt.
Tämä arvasi kuitenkin, mitä hän oli aikonut sanoa.
"Missä hän on?" kysyi hän.
Clayton nyökäytti päätänsä veneen pohjalla lojuvaa venäläistä kohti.
Kotvan aikaan ei kumpikaan puhunut.
"Koetan, voinko hänet toinnuttaa", sanoi Clayton vihdoin.
"Älä", kuiskasi tyttö ojentaen pidättävän käden häntä kohti. "Älä tee
sitä -- hän tappaa sinut, kun vesi on häntä voimistanut. Jos hän on
kuolemaisillaan, anna hänen kuolla. Älä jätä minua yksikseni tähän
veneeseen sen pedon kanssa."
Clayton epäröitsi. Hänen kunniantuntonsa vaati, että hän yrittäisi
pelastaa Thuranin, ja oli myöskin mahdollista, että venäläinen ei
enää ollut inhimillisen avun ulottuvilla. Ei ollut kunniatonta sitä
toivoa. Siinä istuessaan ristiriitaisten ajatustensa riuhtomana hän
sattui kohottamaan silmänsä miehen ruumiista ja, vilkaistuaan veneen
laidan yli, horjui heikkona pystyyn riemusta huudahtaen.
"Maata, Jane!" lausui hän halkeilleiden huuliensa välistä miltei
kirkaisemalla. "Kiitos Jumalalle, maata!"
Tyttökin katsoi, ja siellä tuskin sadan metrin päässä hän näki
keltaisen rantahietikon ja sen takana troopillisen viidakon rehevän
kasvullisuuden.
"Nyt voit hänet toinnuttaa", sanoi Jane Porter, sillä häntäkin oli
omatunto soimaillut siksi, että hän oli päättänyt estää Claytonia
antamasta apua heidän toverilleen. Tarvittiin runsas puolitunti,
ennenkuin venäläinen kylliksi ilmaisi palaavan tajunnan oireita
avatakseen silmänsä, ja vasta jonkun aikaa myöhemmin he saattoivat
tehdä hänet tietoiseksi hyvästä onnestaan. Silloin raappi vene jo
heikosti matalikon hiekkaista pohjaa.
Juomansa veden virkistämänä ja uudistuneen toivon kannustamana tunsi
Clayton itsensä kyllin voimakkaaksi hoiperrellen kahlaamaan matalan
veden läpi rannikolle, mukanaan köysi, jonka pää oli kiinnitetty
veneen kokkaan. Sen hän sitoi matalalla töyryllä kasvavaan pieneen
puuhun, sillä kun oli vuoksen aika, pelkäsi hän, että vene luoteen
palattua kuljettaisi heidät takaisin merelle, koska oli aivan
luultavaa, että hänellä ei olisi voimia kantaa Jane Porteria rannalle
moneen tuntiin.
Sitten hän lähti liikkeelle hoippuen ja ryömien läheistä viidakkoa
kohti, jossa hän merkeistä päättäen arvasi olevan runsaasti
troopillisia hedelmiä. Aikaisemmasta kokemuksestaan Apinain Tarzanin
viidakossa hän oli oppinut tuntemaan, mitkä noista monista kasveista
tarjoisivat jotakin syötäväksi kelpaavaa, ja oltuaan lähes tunnin
poissa hän palasi rannalle pieni kainalollinen ruokaa mukanaan.
Sade oli tauonnut, ja kuuma aurinko paahtoi niin armottomasti Jane
Porteria, että hän tahtoi heti yrittää maihinpääsyä. Yhä enemmän
virkistyneenä Claytonin tuomasta ruuasta kykenivät kaikki kolme
pääsemään sen pienen puun puolinaiseen siimekseen, johon heidän
veneensä oli kiinnitetty. Siellä he aivan uupuneina heittäytyivät
lepäämään ja nukkuivat pimeään asti.
Kuukauden he elelivät rannikolla jokseenkin turvallisesti. Voimiensa
palattua rakensivat molemmat miehet karkean suojan puun oksille,
kyllin korkealle maasta, jotta saattoivat olla turvassa isoimmilta
petoeläimiltä. Päivisin he keräsivät hedelmiä ja pyydystivät
ansoilla pieniä nakertajia; öisin he lepäsivät hentoon suojaansa
kätkeytyneinä, viidakon villien asukkaiden väijynnällään synkistäen
pimeyden hetkiä.
He nukkuivat viidakkoruohosta tehdyillä sijoilla, ja peitteenään
yöllä oli Jane Porterilla ainoastaan vanha, Claytonille kuuluva
villainen päällysnuttu, sama, jota tämä oli käyttänyt ikimuistoisella
retkellään Wisconsinin metsissä. Clayton oli oksista laittanut heikon
väliseinän jakamaan heidän lehväisen asuntonsa kahteen kammioon,
joista toisessa nukkui tyttö ja toisessa herra Thuran ja hän itse.
Alusta pitäen oli venäläinen ilmaissut oikean luonteensa joka
piirteen -- itsekkyyden, moukkamaisuuden, röyhkeyden, pelkuruuden,
ja himokkuuden. Kahdesti oli Clayton joutunut käsikähmään Thuranin
kanssa, joka ei jättänyt tyttöä rauhaan. Clayton ei tohtinut
hetkeksikään jättää Janea kahdenkesken venäläisen kanssa.
Englantilaisen ja hänen morsiamensa elämä oli kuin alituista pahaa
painajaisunta, ja kuitenkin he elivät edelleen lopullisen pelastuksen
toivossa.
Jane Porterin ajatukset kääntyivät usein hänen toiseen kokemukseensa
tällä villillä rannikolla. Ah, kunpa tuen kuolleen entisyyden
voittamaton metsänjumala vain olisi nyt ollut heidän kanssaan. Sitten
ei enää olisi tarvinnut pelätä hiiviskeleviä petoja eikä petomaista
muukalaista. Hän ei myös voinut olla vertaamatta Claytonin hänelle
antamaa heikkoa suojelusta siihen, mitä olisi saattanut toivoa,
jos Apinain Tarzan vain hetkeksikin olisi nähnyt Thuranin turmaa
ennustavat ja uhkaavat eleet. Kerran, kun Clayton oli mennyt pienelle
purolle vettä noutamaan ja Thuran oli puhutellut tyttöä raa'asti,
tämä puki ajatuksensa sanoiksi.
"Hyvä teille, herra Thuran", virkkoi hän, "että poloinen herra
Tarzan, joka putosi laivasta teidän ja neiti Strongin matkustaessa
Kap-kaupunkiin, ei nyt ole täällä".
"Tunsitteko sen porsaan?" kysyi Thuran virnistäen.
"Minä tunsin miehen", vastasi neiti Porter, "ainoan todellisen
miehen, jonka olen koskaan tuntenut".
Tytön äänessä oli jotakin, mikä sai venäläisen otaksumaan tällä
olevan syvempiä kuin pelkän ystävyyden tunteita hänen vihollistaan
kohtaan, ja hän tarttui tähän vihjaukseen vielä enemmän kostaakseen
kuolleeksi luulemalleen miehelle parjaamalla tytölle hänen muistoansa.
"Hän oli enemmän kuin porsas!" huudahti Thuran. "Hän oli kurja
pelkuri. Pelastuakseen aviopuolison oikeutetulta vihalta, jonka
vaimon hän oli häväissyt, hän vannoi sielunsa kadotukseen,
yrittäessään vierittää syyn kokonaan naisen päälle. Kun hän ei siinä
onnistunut, pakeni hän Ranskasta välttääkseen kohtaamasta aviomiestä
taistelukentällä. Senvuoksi hän oli laivalla, jolla neiti Strong
ja minä matkustimme Kap-kaupunkiin. Minä tiedän mitä puhun, sillä
kysymyksessä oleva nainen on sisareni. Kerronpa teille jotakin
muutakin, mitä en ole koskaan kellekään toiselle kertonut -- urhea
herra Tarzaninne hyppäsi laivasta pelon vallassa, kun minä tunsin
hänet ja vaadin häntä suomaan minulle hyvityksen seuraavana aamuna.
Olisimme voineet taistella puukoilla minun loistohytissäni."
Jane Porter nauroi. "Saatatteko hetkeksikään luulotella, että joku,
ken on tuntenut sekä herra Tarzanin että teidät, mitenkään voisi
uskoa moista mahdotonta juttua?"
"Miksi hän sitten matkusti salanimellä?" kysyi herra Thuran.
"Minä en usko teitä", huudahti tyttö. Mutta epäluulon itu oli
kuitenkin istutettu, sillä hän tiesi Hazel Strongin tunteneen hänen
metsän jumalansa vain John Caldwellina Lontoosta.
Tuskin viiden englanninpenikulman päässä heidän karkeatekoisesta
hökkelistään sijaitsi, heidän siitä vähääkään tietämättä ja
käytännöllisessä merkityksessä yhtä pitkän matkan päässä kuin
jos tuhatpenikulmainen läpitunkematon viidakko olisi sen heistä
eroittanut, Apinain Tarzanin sievä pikku maja. Ylempänä rannikolla,
muutaman penikulman päässä tästä majasta taas asui karkeissa, mutta
hyvin rakennetuissa suojissa pieni kahdeksantoistahenkinen seurue
-- _Lady Alicen_ kolmen veneen haltijat, joista Claytonin vene oli
joutunut erilleen. Tyynen ulapan yli he olivat soutaneet mantereelle
vähemmässä kuin kolmessa päivässä. Mitään haaksirikon kauhuja he
eivät olleet kokeneet, ja vaikka he olivat murheen painostamia
ja kärsivät onnettomuuden järkytyksestä ja uuden olotilansa
oudoista vaikeuksista, ei tämä kokemus ollut juuri ketään heistä
vahingoittanut.
Kaikkia kannusti toivo, että neljäs vene oli pelastettu ja että ranta
pian läpikotaisin etsittäisiin. Kaikki huvialuksen tuliaseet ja
ampumavarat oli viety loordi Tenningtonin veneeseen, ja seurueella
oli kyllin aseita puolustukseen ja metsästääkseen ravinnokseen
isojakin otuksia.
Professori Archimedes O. Porter oli heidän ainoa välitön
levottomuudenaiheensa. Omassa mielessään varmasti vakuutettuna, että
joku ohikulkeva höyrylaiva oli pelastanut hänen tyttärensä, hän
hylkäsi viimeisenkin pelonhäivän tämän kohtalosta ja uhrasi koko
jättiläisneronsa yksinomaan niiden merkillisten ja vaikeatajuisten
tieteellisten ongelmain mietiskelyyn, joita hän piti ainoana sopivana
hengenravintona hänenlaiselleen oppineelle. Hänen sielunsa näkyi
olevan vastaanottamaton kaikkien ulkonaisten seikkojen vaikutukselle.
"Koskaan", sanoi uupunut herra Samuel T. Philander loordi
Tenningtonille, "koskaan ei professori Porter ole ollut vaikeammin
hoivattava... hm, melkeinpä sanoisin, että hän on mahdoton. Kah,
juuri tänä aamuna, sittenkun minun oli täytynyt lyhyeksi puoleksi
tunniksi jättää silmälläpitoni, hän oli palatessani kokonaan
kateissa. Ja, hyväinen aika, mistä luulette, paras loordi, minun
hänet löytäneen? Lähes kilometrin päästä valtamereltä, hyvä herra,
eräästä pelastusveneestä, jota hän souti poispäin kuin henkensä
edestä. En tiedä, kuinka hän oli saavuttanut tuonkaan mahtavan
välimatkan rannasta, sillä hänellä oli vain yksi airo, jolla hän
hilpein mielin souteli kaarissa.
"Kun yksi merimiehistä oli toisella veneellä soutanut minut
hänen luokseen, vihastui professori kovin ehdotuksestani, että
heti palaisimme maihin. 'Todellakin, kelpo Philander', sanoi hän,
'kummastuttaa minua, herraseni, että te, joka itsekin olette
oppinut mies, näin rohkenette ehkäistä tieteen edistymistä.
Olin eräistä astronomisista ilmiöistä, joita olen huolellisesti
tarkannut muutamien viimeksi kuluneiden troopillisten öiden aikana,
johtamaisillani ihan uuden tähtisumua selittävän otaksuman, joka
varmasti herättää ääretöntä hämmästystä tieteellisessä maailmassa.
Tahdon tutkia erästä oivallista kirjoitelmaa Laplacen hypoteesista;
se kirjoitelma on tietääkseni eräässä yksityisessä kokoelmassa
New Yorkissa. Teidän väliintulonne, herra Philander, aikaansaa
korvaamattoman viivytyksen, sillä minä olin juuri soutamassa sitä
kyhäelmää noutamaan.' Ja vain mitä suurimmalla vaivannäöllä sain,
väkivaltaan turvautumatta, houkutelluksi hänet palaamaan rannikolle",
päätti herra Philander puheensa.
Neiti Strong ja hänen äitinsä olivat hyvin uljaita huolimatta petojen
hyökkäysten pelon tuottamasta jännityksestä. Eivätkä he kyenneet yhtä
kerkeästi, kuin muut, uskomaan selitystä, että Jane, Clayton ja herra
Thuran oli turvallisesti pelastettu merestä.
Jane Porterin Esmeralda itkeskeli alati sen julman kohtalon vuoksi,
joka oli eroittanut hänet hänen "poloisesta pikku sydänkäpysestään".
Loordi Tenningtonin laajasydäminen hyväluontoisuus ei häntä
hetkeksikään jättänyt. Hän oli yhä sama hilpeä isäntä, joka
alituisesti huolehti vieraittensa mukavuudesta ja ratosta. Ja
huvialuksensa miehistölle hän pysyi yhä oikeamielisenä, mutta lujana
komentajana, -- ei ollut kysymystä viidakossa enempää kuin oli ollut
_Lady Alicellakaan_ siitä, kenelle kuului lopullinen määräämisvalta
kaikissa tärkeissä kysymyksissä ja kaikissa vaikeissa, tyyntä ja
järkevää johtajaa vaativissa tilanteissa.
Jos tämä hyvin järjestetty ja verrattain turvallisesti elelevä seurue
haaksirikkoisia olisi nähnyt repaleisen, pelonalaisen kolmikon
joitakuita kilometrejä etelämpänä heistä, olisivat he tuskin
tunteneet näitä sen pienen kerhon moitteettomiksi jäseniksi, joka
ennen oli _Lady Alicella_ nauranut ja leikkinyt.
Clayton ja herra Thuran olivat melkein alasti, niin risaisiksi olivat
repeilleet heidän vaatteensa sotkuisen viidakon okaisissa pensaissa
ja takkuisessa ruohossa, jonka läpi heidän täytyi tunkeutua etsimään
yhä vaikeammin hankittavia ruokavaroja.
Jane Porterin ei tietenkään ollut tarvinnut lähteä näille vaikeille
retkille, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin perin kurjassa kunnossa.
Paremman toiminnan puutteessa oli Clayton huolellisesti säästänyt
jokaisen eläimen nahan, jonka he olivat tappaneet. Oikaisten ja
levittäen ne puunrungolle ja ahkerasti niitä raapimalla hänen oli
onnistunut säilyttää ne mätänemättä ja kun hänen vaatteensa jo
uhkasivat paljastaa hänen alastomuutensa, alkoi hän muovata niistä
karkeata pukua käyttäen terävää oasta neulana ja sitkeän ruohon
pätkiä ynnä eläinten jänteitä lankana.
Siitä valmistui vihdoin hihaton mekko, joka ulottui melkein polviin
asti. Kun se oli laitettu monista erilaisten nakertajain turkeista,
näytti se jokseenkin omituiselta ja ihmeelliseltä, mikä siitä
lähtevän häijyn löyhkän kera ei suinkaan tehnyt sitä mieluisaksi
lisäksi vaatevarastoon. Mutta aika tuli, jolloin hänen säädyllisyyden
nimessä täytyi se pukea ylleen, eikä edes heidän kurja tilansa voinut
estää Jane Porteria nauramasta sydämellisesti hänet nähdessään.
Myöhemmin näki myöskin Thuran välttämättömäksi räätälöidä samanlaisen
alkuperäisen mekon, ja niinpä he paljaine säärineen ja tuuheasti
parroittuneine kasvoineen hyvinkin muistuttivat ihmisrodun
historiantakaisten alkuvanhempain haudastaan nousseita haamuja.
Thuran käyttäytyikin kuin raakalainen.
He olivat elelleet näin lähes kaksi kuukautta, kun ensimmäinen suuri
onnettomuus heitä kohtasi. Juuri sitä ennen oli sattunut seikkailu,
joka oli vähällä lopettaa kärsimykset kahdelta heistä -- lopettaa ne
iäksi viidakon julmalla ja kauhealla tavalla.
Viidakkokuumeen kohtauksessa virui Thuran majassa heidän suojapuunsa
oksilla. Clayton oli ollut viidakossa muutaman sadan metrin päässä
ruokaa etsimässä. Hänen palatessaan Jane Porter käveli häntä vastaan.
Miehen perässä hiipi viekkaana ja kavalana vanha, tuuheaharjainen
leijona. Kolmeen vuorokauteen eivät sen koetellut jäntereet olleet
kyenneet hankkimaan sen tyhjälle vatsalle ruokaa. Kuukausimääriin
se oli aterioinut yhä harvemmin, ja yhä kauemmaksi se oli samoillut
tutuilta tyyssijoiltaan, etsiäkseen muualta helpompaa saalista.
Vihdoin se oli keksinyt luonnon heikoimman ja turvattomimman olennon.
Hetkisen päästä Numa söisi päivällistä...
Ollenkaan aavistamatta takanaan väijyvää kuolemaa, astui Clayton
aukealle kentälle Janea kohti. Hän oli päässyt tytön luo, sadan
jalan päähän viidakon tiheikköreunasta, kun tyttö hänen olkansa
sivuitse näki keltaisenruskean pään ja häijyt keltaiset silmät ruohon
taipuessa sivuille ja pedon sujahtaessa, kuono maassa, näkyville.
Hän jäykistyi kauhusta niin, ettei voinut äännähtääkään, mutta pelon
avartamain silmien tuijottava ja kauhistunut katse puhui Claytonille
yhtä selvästi kuin sanat. Nopea vilkaisu taaksepäin ilmaisi hänelle
heidän asemansa toivottomuuden. Leijona oli tuskin kolmenkymmenen
askeleen päässä heistä, ja he olivat yhtä kaukana suojapaikasta.
Miehellä oli aseenaan vahva sauva -- yhtä tehokas ase nälkäistä
leijonaa vastaan, sen hän kyllä tajusi, kuin kytketyllä korkilla
panostettu leikkipyssy.
Nälästä raivoisa Numa oli jo aikoja sitten oppinut käsittämään, että
saalista etsiessä ei tullut karjua eikä ulista, mutta nyt kun saalis
oli yhtä varmasti hänen, kuin jos jo olisi tuntenut pehmeätä lihaa
mahtavan käpälänsä alla, avasi se laajan kitansa ja päästi ilmoille
kauan hillityn raivonsa sarjalla karjahduksia, jotka vapisuttivat
ilmaa.
"Juokse, Jane!" huusi Clayton. "Juokse nopeasti! Juokse suojaan!"
Mutta tytön herpaantuneet lihakset eivät häntä totelleet, ja hän
seisoi mykkänä ja jäykistyneenä tuijottaen kauhistunein kasvoin heitä
kohti hiipivään elävään kuolemaan.
Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran tullut majan aukolle ja
nähdessään, mitä siellä alhaalla tapahtui, hän alkoi hyppiä ja kirkua
venäjäksi.
"Juoskaa, juoskaa!" huusi hän. "Juoskaa, tai muuten minä jään
yksikseni tähän kauheaan paikkaan!" Ja sitten hän menetti kaiken
ryhtinsä ja alkoi itkeä.
Hetkiseksi tämä uusi ääni kiinnitti leijonan huomion. Se pysähtyi
luodakseen tutkivan katseen puuta kohti. Clayton ei voinut kauemmin
kestää tätä jännitystä. Kääntäen selkänsä petoon hän kätki päänsä
käsivarsiinsa ja odotti. Tyttö katsoi häneen kauhistuneena. Miksi hän
ei tehnyt mitään? Jos hänen täytyi kuolla, miksi ei kuolla miehen
lailla -- urhoollisesti? Miksi hän ei iskenyt tuota kauheaa naamaa
edes kepillään, vaikka se sitten olisi ollut kuinka hyödytöntä?
Olisiko Apinain Tarzan menetellyt näin? Eikö hän olisi antautunut
kuolemaan, taistellen sankarillisesti viimeiseen asti?
Nyt leijona kyyristyi loikkaukseen, ja julmat, raatelevat, keltaiset
torahampaat tekisivät lopun heidän nuoresta elämästään. Jane Porter
vaipui polvilleen rukoukseen ja sulki silmänsä, jottei näkisi
viimeistä kamalaa hetkeä. Kuumeesta heikko Thuran pyörtyi. Sekunnit
venyivät minuuteiksi, pitkät minuutit iäisyydeksi, eikä peto
vieläkään hypännyt. Clayton oli melkein tajutonna pitkittyneestä
tuskasta ja pelosta, hänen polvensa vapisivat; hetkistä myöhemmin hän
oli lysähtänyt kokoon.
Jane Porter ei voinut tätä kestää kauemmin. Hän avasi silmänsä.
Uneksikohan hän?
"William", kuiskasi hän, "katso!"
Clayton jännitti itseään kylliksi, voidakseen kohottaa päänsä
ja kääntyä leijonaa kohti. Hänen huuliltaan pääsi ihmettelyn
huudahdus. Aivan heidän jalkojensa juuressa virui leijona ruumiiksi
mykertyneenä. Raskas sotakeihäs pisti esiin sen ruskeankellervästä
turkista. Se oli lävistänyt mahtavan selän oikean olkapään laidalta
ja tunkien kokonaan ruumiin läpi puhkaissut hurjan sydämen.
Jane Porter oli kohonnut jaloilleen. Kun Clayton kääntyi häneen päin,
horjui tyttö heikkouttaan. Toinen ojensi käsivartensa estääkseen
hänet kaatumasta ja veti hänet rintaansa kohti. Painaen tytön pään
olkaansa vasten hän kumartui kiitosuhriksi häntä suutelemaan.
Lempeästi työnsi tyttö hänet pois.
"Älähän tee sitä, William", sanoi hän. "Näinä lyhyinä hetkinä olen
elänyt tuhannen vuotta. Kuoleman kasvojen edessä olen oppinut, kuinka
tulee elää. En halua pahoittaa sinua enemmän kuin on välttämätöntä;
mutta minä en jaksa enää elää tässä mahdottomassa asemassa, jossa
olen yrittänyt pysyä väärästä uskollisuudesta sinulle hetken
huumauksessa antamaani lupausta kohtaan.
"Viimeiset elämäni sekunnit ovat opettaneet minulle, että olisi
kamalaa kauemmin yrittää pettää sinua ja itseäni tai hetkistäkään
kauemmin ajatella mahdollisuutta tulla sinun vaimoksesi, jos jälleen
pääsemme sivistyneeseen maailmaan."
"Mutta, Jane", huudahti toinen, "mitä sinä tarkoitat? Mitä yhteyttä
on sallimuksen avulla saadulla pelastumisellamme sinun tunteittesi
muutoksen kanssa? Olet vain herpaantunut -- huomenna olet oma itsesi
jälleen."
"Olen lähempänä itseäni tällä hetkellä kuin olen ollut runsaaseen
vuosikauteen", vastasi tyttö. "Äskeinen tapahtuma on jälleen
pakottanut mieleeni muiston, että maailman urhokkain mies kunnioitti
minua rakkaudellaan. Vasta liian myöhään käsitin, että vastasin
siihen, ja senvuoksi työnsin hänet luotani. Hän on nyt kuollut, enkä
minä mene koskaan naimisiin. En mitenkään voisi mennä kellekään
vähemmän urhoolliselle alituisesti tuntematta halveksumista puolisoni
suhteellisen pelkuruuden vuoksi. Käsitätkö minua?"
"Kyllä", vastasi toinen kumartunein päin, häpeän punan kohotessa
hänen kasvoilleen.
Ja seuraavana päivänä tapahtui sitten suuri onnettomuus.