La

Hetkiseksi Tarzan ajatteli, että omituinen kohtalon oikku oli

jollakin ihmeellä hänet pelastanut, mutta kun hän huomasi kuinka

helposti tyttö oli yksinään lyönyt pakoon kaksikymmentä gorillamaista

miestä ja kun hän hetkistä myöhemmin näki näiden uudestaan aloittavan

tanssinsa hänen ympärillään tytön puhutellessa heitä yksitoikkoisella

laulavalla nuotilla, joka aivan koneen tapaisesti kertaantui,

teki hän sen johtopäätöksen, että tämä kaikki oli vain osana

toimituksesta, jossa hän oli keskimmäisenä henkilönä.

Minuuttia, paria myöhemmin veti tyttö veitsen vyöltään ja kumartuen

Tarzanin ylitse katkoi siteet hänen sääristään. Kun sitten miehet

lopettivat tanssinsa ja lähenivät, viittasi hän vankia nousemaan.

Viskaten säärien ympärillä olleen köyden hänen niskaansa, tyttö

talutti hänet pihan yli miesten seuratessa kaksittain.

Kiemurtelevien käytävien kautta tyttö kuljetti häntä yhä kauemmaksi

temppelin etäisimpiin suojiin, kunnes he tulivat isoon saliin, jonka

keskellä seisoi alttari. Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot,

jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein

pyhimpään.

Hän oli joutunut vanhojen auringonpalvelijain jälkeläisten käsiin.

Auringon ylipapittaren palvelijatar oli vain näennäisesti pelastanut

hänet. Pihan yläpuolella olevasta aukosta pilkistävä aurinko oli

katsahtanut häneen ja vaatinut hänet omakseen, ja papitar oli tullut

sisemmästä temppelistä pelastamaan hänet maallikkojen saastuttavista

käsistä -- viedäkseen hänet ihmisuhriksi heidän liekehtivälle

jumalalleen.

Ja jos hän olisi kaivannut enempiä vakuutuksia teoriansa

todellisuudesta, tarvitsi hänen vain luoda silmänsä kivialttarin

tahmaantuneisiin ja lattiaa sen lähimmässä ympäristössä peittäviin

punaisenruskeihin tahroihin tai ihmisten pääkalloihin, jotka

irvistelivät korkeiden seinien lukemattomista syvennyksistä.

Papitar talutti uhrin alttarin portaalle. Taas täyttyivät parvekkeet

ylhäällä katselijoilla, sillä välin kun huoneen itäpäässä olevasta

holvatusta oviaukosta tuli verkalleen jono naisia huoneeseen.

Heillä oli, samoin kuin miehilläkin, vain villieläinten taljoja

lanteittensa ympärillä sekä parkitsemattomasta nahasta tehtyjä vöitä

ja kultaketjuja. Mutta heidän mustia hiusröykkiöitään verhosivat

kultaiset päähineet, jotka olivat valmistetut ympyriäisistä ja

soikeista kullanpalasista. Ne oli taitavasti sommiteltu yhteen

metallilakiksi, josta riippui kummallekin puolen päätä pitkiä,

vyötäisille ulottuvia soikeista kappaleista laadittuja vitjoja.

Naiset olivat rakenteeltaan sopusuhtaisempia kuin miehet, heidän

piirteensä olivat paljoa säännöllisemmät, ja pään muoto sekä

suuret, vienot, mustat silmät osoittivat paljoa suurempaa älyä ja

inhimillisyyttä kuin heidän herrainsa ja mestariensa.

Jokaisella naispapilla oli kädessään kaksi kultaista kuppia, ja kun

he asettuivat riviin alttarin toiselle puolen, ottivat miehet kukin

kupin vastapäätä seisovalta naiselta. Sitten alkoi laulu uudestaan,

ja nyt ilmestyi mustasta käytävästä alttarin takaa uusi naishenkilö

esille alhaalla olevan huoneen luolamaisesta syvyydestä.

Ylipapitar, ajatteli Tarzan. Hän oli nuori nainen, jolla oli varsin

sirot ja älykkäät kasvot. Hänen koristuksensa olivat samanlaisia kuin

toisten papitarten käyttämät, mutta huolitellumpia ja monet niistä

timanteilla kirjailtuja. Paljaita käsivarsia ja sääriä verhoavat

timanttikorut melkein peittivät ne, kun taasen hänen ainoata

leopardinnahkaansa kannatti tiukka kultarenkaista laadittu vyö,

johon oli lukemattomilla pienillä timanteilla sommiteltu omituisia

kuvioita. Vyössä hänellä oli pitkä jalokivillä koristettu veitsi ja

kädessä hento sauva paksun metallipäisen asemesta.

Saapuessaan alttarin vastakkaiselle puolelle hän pysähtyi, ja laulu

taukosi. Papit ja papittaret polvistuivat hänen eteensä, kun hän

kohottaen sauvaansa heidän ylitseen lausui pitkän ja väsyttävän

rukouksen. Hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, -- Tarzan saattoi

tuskin käsittää, että sen omistaja seuraavassa silmänräpäyksessä

muuttuisi uskonnollisen innostuksen kiihkosta hurjasilmäiseksi

ja verenhimoiseksi teloittajattareksi, joka verta tihkuva veitsi

kädessä ensimmäisenä joisi uhrin lämmintä, punaista verta alttarille

asetetusta kultakupista.

Rukouksen lopetettuansa hän antoi silmäinsä ensiksi viipyä

Tarzanissa. Kaikilla ilmeillä osoittaen melkoista uteliaisuutta hän

tarkasti tätä kiireestä kantapäähän. Sitten hän puhui uhrille ja

lopetettuaan seisoi ikäänkuin vastausta odottaen.

"En ymmärrä kieltänne", sanoi Tarzan. "Ehkä voimme puhua toistemme

kanssa jotakin muuta kieltä?" Mutta nainen ei voinut ymmärtää häntä,

vaikka hän yritti ranskaksi, englanniksi, arabiaksi, waziriksi ja

vihdoin turvautui Afrikan länsirannikon sekakieleenkin.

Nainen pudisti päätänsä ja hänen äänessään värähti ikäänkuin kaihoa,

kun hän viittasi pappeja jatkamaan toimitusta. Nämä järjestyivät

piiriksi hullua tanssiansa toistamaan, jonka vihdoin lopetti

papittaren käsky. Viimemainittu oli seisonut kaiken aikaa, tuijottaen

yhä hartaasti Tarzaniin.

Hänen antamastaan merkistä papit hyökkäsivät apinamiehen kimppuun

ja nostaen hänet portaalta laskivat hänet selälleen alttarin poikki

niin, että pää ja jalat riippuivat vastakkaisilta puolilta sen syrjän

yli. Sitten he ja papittaret järjestyivät kahteen riviin, jokaisella

pieni kultakuppinsa valmiina ottamaan pirskahduksen uhrin verestä,

sittenkun uhriveitsi olisi tehnyt tehtävänsä.

Pappien riveissä syntyi toraa siitä, ken saisi ammentaa ensiksi.

Isoruhoinen julmuri, jonka eläimellisillä kasvoilla kuvastui

gorillan perin ovela äly, yritti työntää pienempää miestä toiselle

paikalle, mutta pienempi mies vetosi ylipapittareen, joka kylmällä

käskevällä äänellä komensi isomman miehen rivin äärimmäiseen päähän.

Tarzan kuuli tämän nurisevan ja mökisevän, kun hän verkalleen meni

alhaisemmalle paikalleen.

Sitten papitar seisoen Tarzanin yläpuolella alkoi laulaa jonkunlaista

manausta, samalla kun hän verkalleen kohotti ohutta terävää

veistänsä. Apinamiehestä tuntui kestävän hirveän kauan, ennenkuin

käsi taukosi kohoamasta ja veitsi pysähtyi korkealle hänen paljaan

rintansa yläpuolelle.

Senjälkeen se syöksyi alaspäin, alussa hitaasti, mutta manauksen

tahdin lisääntyessä kävi veitsenkin vauhti vinhemmäksi. Rivin

peräpäästä Tarzan yhä kuuli solvaistun papin murinaa. Hänen äänensä

kävi yhä kuuluvammaksi. Eräs papitar hänen lähellään puhui ankaran

nuhtelevaan sävyyn. Veitsi oli nyt ihan lähellä Tarzanin rintaa,

mutta se pysähtyi hetkiseksi, kun ylipapitar kohotti silmänsä

singahduttaakseen nopean paheksumiskatseen moiselle pyhän toimituksen

häiritsijälle.

Riitelevien joukossa huomattiin äkillistä liikehtimistä, ja Tarzan

käänsi päänsä heitä kohti kyllin ajoissa nähdäkseen isoruhoisen

petomaisen papin karkaavan vastapäätä seisovan naisen kimppuun

ja iskevän häneltä aivot ulos raskaan nuijansa yhdellä ainoalla

sivalluksella. Sitten tapahtui sellaista, mitä Tarzan oli ennen

nähnyt satoja kertoja oman villin viidakkonsa kesyttömäin asukkaiden

parissa. Hän oli nähnyt samanlaisen raivonpuuskan kohtaavan

Kerchakia, Tublatia ja Terkozia, kymmentä muuta heimonsa mahtavaa

urosapinaa, riivaavan myöskin Tantoria, elefanttia; tuskin oli mitään

metsän urosta, jota se ei joskus vallannut. Pappi oli villiintynyt

ja riehui murhanhimosta mielipuolena raskasta sauvaa heiluttaen

toveriensa keskellä.

Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne,

antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset

hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan. Ja tällä välin seisoi

papitar veitsi ilmassa Tarzanin yläpuolella, katsellen kauhuissaan

tuota raivoavaa olentoa, joka levitti tuhoa ja kuolemaa hänen

palvelijainsa keskuuteen.

Vähitellen poistuivat huoneesta kaikki muut, paitsi lattialla

viruvat kuolleet ja kuolevaiset, alttarilla lepäävä uhri,

ylipapitar ja mielipuoli. Kun viimemainitun ovelat silmät osuivat

naiseen, syttyi niissä uuden äkillisen himon kiilto. Verkalleen

hän hiipi papitarta kohti, ja nyt hän puhui; mutta tällä kertaa

tuli Tarzanin kummastuneisiin korviin kieltä, jota hän kykeni

ymmärtämään -- kieltä, jonka käyttöä hän kaikkein vähimmän olisi

ajatellut yrittäessään haastaa ihmisolentojen kanssa. Se oli isojen

ihmisenmuotoisten apinain matalaa, kurkkuäänistä haukahtelua -- hänen

omaa äidinkieltänsä. Ja nainen vastasi miehelle samalla kielellä.

Mies uhkasi, nainen yritti puhua hänelle järkeä, sillä hän näki

selvästi, että tuo ihmispeto ei välittäisi hänen arvovallastaan.

Riehaantunut oli nyt aivan lähellä, hiipien kynsimäiset kädet

ojennettuina naista kohti alttarin takasyrjän ympäri. Tarzan tempoi

siteitä, jotka pitivät hänen käsiänsä selän taakse köytettyinä.

Nainen ei nähnyt -- hän oli unohtanut uhrinsa häntä itseänsä uhkaavan

vaaran kauhistuttamana. Ja kun mies hyppäsi Tarzanin ohitse,

kahmaistakseen uhrinsa, kiskaisi Tarzan yliluonnollisella voimalla

häntä pidättävistä nahkahihnoista. Ponnistus oli niin tuima, että

hän viskautui alttarilta kivilattialle papittaren vastakkaiselle

puolelle. Mutta kun hän nousi jaloilleen, putosivat hihnat hänen

vapautuneista käsivarsistaan, ja samalla hän huomasi olevansa

yksinään tässä sisemmässä temppelissä -- ylipapitar ja hullu pappi

olivat kadonneet. Ja sitten kuului tukahdutettu kiljahdus alttarin

takaa pimeän aukon luolamaisesta suusta, josta papitar oli temppeliin

tullut. Edes ajattelematta omaa turvallisuuttansa tai pelastuksen

mahdollisuutta, jonka nämä nopeasti toisiaan seuraavat sattumat

olivat hänelle antaneet, totteli Apinain Tarzan vaarassa olevan

naisen hätähuutoa. Ketterällä hyppäyksellä hän oli maanalaisen

kammion ammottavalla suulla ja hetkistä myöhemmin rientämässä

alaspäin ajan uurtamia sementtiportaita pitkin, tietämättä, minne ne

veivät.

Heikossa valossa, jota siivilöityi sisälle ylhäältä, hän näki ison

matalakattoisen holvin, josta useat oviaukot johtivat pilkkoisen

pimeään; mutta ei ollut tarvis polkea tuntematonta tietä, sillä siinä

hänen edessään olivat ne, joita hän etsi. Hullumies oli paiskannut

naisen lattialle ja gorillamaiset sormet puristivat raivoisasti häntä

kurkusta, kun hän ponnisteli vapautuakseen kauhean otuksen vimmasta.

Kun Tarzanin raskas käsi putosi hätyyttäjän olalle, jätti tämä

uhrinsa ja kääntyi naisen pelastajaa kohti. Leuat vaahdossa ja

torahampaat paljaina taisteli hullu tulenpalvelija mielipuolen

kymmenkertaisella voimalla. Vimmatussa verenhimossaan oli hirviö

muuttanut luonteensa ja tullut villiksi pedoksi, unohtanut vyöstään

riippuvan tikarin ja ajatteli vain luonnonaseita, joilla sen

eläimellinen alkutyyppi oli taistellut.

Mutta vaikka hän osasikin erinomaisesti käyttää hampaitaan ja

käsiään, tapasi hän toisen, vielä paremmin niissä villeissä

sotatavoissa koulutetun, joihin hän oli palannut; sillä Apinain

Tarzan tarttui häneen, ja he kierähtivät lattialle repien ja raastaen

toisiansa kuin kaksi urosapinaa, sillä välin kun muinaisaikainen

papitar seisoi seinää vasten litistyneenä, silmät ammollaan ja pelon

lumoissa, katsellen jalkojensa edessä, möriseviä, reuhtovia petoja.

Vihdoin hän näki muukalaisen puristavan mahtavalla kädellä

vastustajaansa kurkusta ja työntäessään pedon päätä kauas taaksepäin

sivaltavan iskun toisensa perään sen ylöspäin käännetyille kasvoille.

Hetkistä myöhemmin hän paiskasi hiljentyneen ruhon luotaan ja nousten

pystyyn ravisti itseänsä kuin iso leijona. Hän laski jalkansa

edessään olevalle ruumiille ja kohottaen päänsä aikoi kajahduttaa

heimonsa voitonhuudon, mutta kun hänen silmänsä osuivat yläpuolella

olevaan, ihmisuhrien temppeliin vievään aukkoon, hillitsi hän

aikomuksensa.

Tyttö, jonka pelko näiden kahden miehen taistellessa oli puoliksi

puuduttanut, alkoi ajatella otaksuttavaa kohtaloansa nyt, kun hän,

mielipuolen kynsistä kylläkin vapauduttuaan, oli joutunut miehen

käsiin, jonka hän hetkistä aikaisemmin oli ollut surmaamaisillaan.

Hän etsi jotakin pelastuskeinoa. Haarautuvan käytävän musta suu oli

lähellä, mutta kun hän kääntyi sinne syöksemään, osuivat apinamiehen

silmät häneen, ja nopealla harppauksella oli Tarzan hänen vieressään,

ja pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen.

"Odota!" sanoi Apinain Tarzan Kerchakin heimon kielellä.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

"Kuka olet sinä", kuiskasi hän, "joka puhut ensimmäisen ihmisen

kieltä?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi toinen ihmisenmuotoisapinain

äänteillä.

"Mitä minusta tahdot?" jatkoi nainen. "Miksi pelastit minut Than

kynsistä?"

"En voinut nähdä naista surmattavan." Vastaus oli puolittain kysymys.

"Mutta mitä aiot minulle nyt tehdä?" jatkoi tyttö.

"En mitään", vastasi toinen, "mutta sinä voit tehdä jotakin minun

hyväkseni -- voit opastaa minut pois tästä paikasta ja auttaa

vapauteen". Tarzan teki tämän ehdotuksen laisinkaan ajattelematta,

että tyttö suostuisi. Hän oli aivan varma, että uhritoimitus jatkuisi

siitä kohdasta, jossa se oli keskeytetty, jos ylipapitar saisi pitää

päänsä, vaikka hän oli yhtä vakautettu, että he tapaisivat siteistään

päästetyn ja pitkällä tikarilla varustetun Apinain Tarzanin paljoa

vaikeammin käsiteltävänä uhrina kuin aseeton ja köytetty Tarzan oli

ollut.

Tyttö katseli häntä pitkän aikaa ennenkuin vastasi.

"Sinä olet hyvin omituinen mies", sanoi hän. "Olet sellainen mies,

josta olen uneksinut siitä asti, kun olin pieni tyttö. Olet sellainen

mies, jollaisia otaksun kansani esi-isäin olleen sen suuren heimon,

joka rakensi tämän mahtavan kaupungin villimaailman poveen, jotta

voisivat riistää maan uumenista ne satumaiset rikkaudet, joiden

vuoksi olivat uhranneet etäisen sivistyksensä.

"En voi käsittää, miksi ensiksikin riensit minut pelastamaan, enkä

nyt ymmärrä, miksi sinä saatuasi minut valtaasi et halua kostaa

minulle, että olin tuominnut sinut kuolemaan -- melkein surmannut

sinut omakätisesti."

"Otaksun", vastasi apinamies, "että seurasit vain uskontonne

opetuksia. En voi siitä moittia _sinua_, ajattelenpa uskonnostasi

mitä tahansa. Mutta ken olet? Minkä kansan keskuuteen olen joutunut?"

"Minä olen La, Auringon temppelin ylipapitar Oparin kaupungissa.

Olemme kansan jälkeläisiä, joka saapui tähän villiin seutuun enemmän

kuin kymmenentuhatta vuotta sitten, kultaa etsimään. Sen kaupungit

ulottuivat suuresta merestä nousevan auringon alta suureen mereen,

jonne aurinko illalla vaipuu leimuavaa otsaansa vilvoittamaan.

Heimolaiseni olivat hyvin rikkaita ja mahtavia, mutta he asuivat vain

muutaman kuukauden vuodesta täällä, näissä mahtavissa palatseissaan;

lopun aikaansa he viettivät kotimaassaan, kaukana, kaukana

pohjoisessa.

"Monet laivat purjehtivat edestakaisin tämän uuden maailman ja

vanhan välillä. Sadekaudeksi jäi tänne ainoastaan muutamia asukkaita.

Ne jäivät valvomaan kaivoksissa uurastavien mustain orjien työtä,

ja lisäksi jäi kauppiaita huolehtimaan tavaroistaan ja sotilaita

kaupunkien ja kaivosten vartijoiksi.

"Kerran tuollaisella ajalla tapahtui sitten suuri onnettomuutemme.

Kun noiden lukemattomien tuhansien oli palattava, ei saapunutkaan

ketään. Viikkokausia odotti kansa. Sitten lähetettiin sotalaiva

ottamaan selvää, miksi ei kukaan saapunut tänne kotimaasta, mutta

vaikka se risteili kuukausimäärin, ei kyetty löytämään mistään jälkeä

siitä mahtavasta maasta, joka oli ikiajoista ollut heidän vanhan

sivistyksensä kotina -- se oli vaipunut mereen.

"Siitä päivin alkoi kansani rappeutuminen. Masentuneina ja

onnettomina joutuivat poloiset pian sekä pohjoisesta että etelästä

hyökkäävien mustien laumojen uhriksi. Yksi erältään jätettiin tai

vallattiin kaupungit. Viimeisen jäännöksen täytyi vihdoin etsiä

turvaa tästä mahtavasta vuorivarustuksesta. Vähitellen on voimamme,

sivistyksemme, älymme ja lukumäärämme huvennut, kunnes nyt olemme

vain pieni villien apinain heimo.

"Tosiaankin elävät apinat seassamme ja ovat eläneet jo monen

miespolven ajan. Me nimitämme niitä alkuihmisiksi -- ja puhumme

niiden kieltä aivan yhtä paljon kuin omaamme. Vain temppelin

juhlamenoissa yritämme säilyttää äidinkielemme. Ajan pitkään se

unhottuu. Me alamme puhua pelkkää apinain kieltä; tulee aika jolloin

emme enää karkoita niitä joukostamme, jotka yhtyvät apinoihin,

ja niinpä ennen pitkää painumme niiden eläinten tasolle, joista

esivanhempamme lienevät lähtöisin."

"Mutta miksi sinä olet inhimillisempi kuin ne muut?" kysyi Tarzan.

"Joistakin syistä eivät naiset ole villiintyneet yhtä nopeasti kuin

miehet. Se johtunee siitä, että vain alemman kansanluokan miehiä

jäi tänne suuren onnettomuuden jälkeen, jotavastoin temppelit

olivat täynnä rodun jaloimpia tyttäriä. Minun sukujohtoni on

pysynyt puhtaampana kuin muiden, koska esiäitini ovat lukemattomia

ajanjaksoja olleet ylipapittaria -- tämä pyhä virka periytyy

äidiltä tyttärelle. Puolisomme valitaan meille maan jaloimpain

joukosta. Sielullisesti ja ruumiillisesti täydellisin mies valitaan

ylipapittaren puolisoksi."

"Tuolla ylhäällä näkemistäni herrasmiehistä päättäen", virkkoi Tarzan

irvistäen, "ei luulisi olevan vaikeata valita heidän joukostansa".

Tyttö katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti.

"Älä pilkkaa pyhiä asioita", sanoi hän. "Ne ovat hyvin hurskaita

miehiä, -- ne ovat pappeja."

"Sitten lienee toisia, jotka ovat paremman näköisiä?" tiedusteli

apinamies.

"Kaikki toiset ovat vielä rumempia kuin papit", vastasi tyttö.

Tarzania pöyristytti hänen kohtalonsa, sillä holvin hämärässä

valaistuksessakin tehosi neidon kauneus häneen.

"Mutta miten käy minun?" kysyi hän äkkiä. "Aiotko saattaa minut

vapauteen?"

"Liekehtivä jumala on valinnut sinut omakseen", vastasi neitonen

juhlallisesti. "Minunkaan vallassani ei ole sinua pelastaa -- jos

he sinut vielä tapaavat. Mutta en aio antaa heidän sinua löytää.

Sinä panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi omani. Minun ei sovi

tehdä vähemmän sinun puolestasi. Se ei ole helppoa -- voi vaatia

päiväkausia; mutta lopuksi luulen voivani toimittaa sinut muurien

ulkopuolelle. Tule! Pian ne etsivät minua täältä, ja jos tapaavat

meidät yhdessä, niin olemme molemmat hukassa, -- ne tappavat minut,

jos luulevat, että olen ollut jumalalleni uskoton."

"Sitten sinun ei tule antautua siihen vaaraan", vastasi Tarzan

nopeasti. "Minä palaan temppeliin, ja jos voin taistelemalla raivata,

itselleni tien vapauteen, niin mikään epäluulo ei lankee sinuun."

Mutta neitonen ei tahtonut sitä sallia ja sai hänet vihdoin

suostutelluksi seuraamaan itseänsä sanomalla, että he olivat

jo viipyneet holvissa liian kauan voidakseen välttää epäluuloa

kohdistumasta häneen, ylipapittareen, vaikka palaisivatkin temppeliin.

"Minä kätken sinut ja palaan sitten yksinäni", sanoi tyttö "ja kerron

heille olleeni kauan tainnoksissa sen jälkeen, kun surmasit Than,

joten en tiedä minne pakenit".

Ja niin La opasti hänet mutkikkaiden, hämäräin käytäväin kautta,

kunnes he vihdoin saapuivat pieneen huoneeseen, johon tuli hiukan

valoa katon kiviristikosta.

"Tämä on kuolleiden kammio", sanoi hän. "Kenenkään mieleen ei

juolahda sinua täältä etsiä -- ne eivät rohkenisi. Minä palaan pimeän

tultua. Silloin olen ehkä keksinyt suunnitelman, jotta pääset pakoon."

Tyttö oli mennyt, ja Apinain Tarzan oli yksinään kuolleiden

kammiossa, kauan sitten kuolleen kaupungin, Oparin, alla.