Juuri samana iltana, jolloin Apinain Tarzanista tuli wazirien
heimopäällikkö, virui hänen rakastamansa nainen kuolemaisillaan
hennossa veneessä kahdensadan meripenikulman päässä länteen hänestä.
Ja hänen tanssiessaan alastomien metsäläistoveriensa parvessa,
nuotion valon kimallellessa hänen isoja pyöriviä lihaksiaan vasten,
ja hänen ollessaan voiman ruumiillistettu vertauskuva, lepäsi nainen,
joka häntä rakasti, laihana ja kuihtuneena viimeisessä horroksessa,
joka käy nälkään ja janoon nääntymisen edellä.
Seuraava viikko Tarzanin kuninkaaksi valitsemisen jälkeen kului
wazireilta arabialaisrosvojen mukana olleiden manyuemain saattamiseen
wazirien maan pohjoisrajalle, kuten Tarzan oli heille luvannut.
Ennenkuin hän jätti heidät hän vaati heiltä vakuutuksen, että he
eivät vastedes ryhtyisi mihinkään retkeen wazireja vastaan, eikä sen
lupauksen saaminen ollutkaan vaikeata. Heillä oli ollut kylliksi
kokemusta uuden waziripäällikön taistelutaktiikasta, jotta heillä
olisi ollut pienintäkään halua seurata toista rosvojoukkoa hänen
alueensa rajain sisälle.
Melkein heti kylään palattuaan alkoi Tarzan tehdä valmistuksia
lähteäkseen retkelle vanhan Wazirin hänelle kuvaileman raunioittuneen
kultakaupungin etsimiseksi. Hän valitsi viisikymmentä tanakinta
soturia heimostaan, ottaen ainoastaan sellaisia, jotka näyttivät
halukkailta seuraamaan häntä vaivaloiselle taivallukselle ja uuden
vihamielisen maan vaaroihin. Tarukaupungin satumainen rikkaus oli
ollut hänen mielessään melkein alati siitä asti, kun Waziri oli
kertonut aikaisemman retken seikkailuista ja miten sattumalta oli
tavattu nuo laajat rauniot. Seikkailuhalu saattoi olla aivan yhtä
voimakkaana vaikuttimena kiihoittamassa Apinain Tarzania retkelle
kuin kullanhimokin, mutta viimemainittukin vaikutin oli olemassa,
sillä sivistyneiden ihmisten piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä
ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä.
Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan
sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, -- hänelle riitti
omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta
sitä käyttää.
Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana
troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän
mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He
seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut.
Päiväkausia he marssivat -- yhtä jokivartta ylöspäin, matalan
vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin,
sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta
päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren
huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä
aarrekaupungista.
Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria
kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä
heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä,
ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa
etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä
laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.
Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja
korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon.
Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet
monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli
heidän oman maansa rajana.
Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan
näköalaan. Siinä oli autio laakso -- matala, ahdas laakso, jossa
kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet
isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin,
mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine
torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen,
jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä
liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit -- hänestä se näytti
upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän
kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena
ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.
Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan
johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli
vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli
ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä
valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien
edustalle.
Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut
murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää
kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta
riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli
Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien
raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä
vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan
näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut
varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.
Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön
aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin
hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan
synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein
herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti,
ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset
olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita
wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan
ja jylhään rakenteeseen.
Tarzanin täytyi melko lailla rohkaista ja kehoitella neekerejä
estääkseen heidät hetikohta luopumasta seikkailusta ja rientämästä
takaisin laaksoa pitkin kallioita kohti, joiden yli olivat edellisenä
päivänä kiivenneet. Mutta vihdoin hän käskyillään ja uhkaamalla yksin
mennä kaupunkiin sai heidät seuraamaan häntä.
Neljännestunnin ajan he kävelivät muurin vierustaa pitkin ennenkuin
keksivät paikan, mistä voi päästä sisään. Sitten he saapuivat
kapealle, noin kahdenkymmenen tuuman laajuiselle halkeamalle.
Sisäpuolella kohosi heidän edessään vuosisatojen käytöstä ontoiksi
kuluneet sementtiportaat, jotka äkkinäisessä käytävän mutkassa
hävisivät heidän näkyvistään muutamaa metriä ylempänä. Tähän
ahtaaseen aukkoon tunkeutui Tarzan kääntäen jättiläishartiansa
sivuittain, jotta laisinkaan pääsisi lävitse. Hänen takanaan ryömivät
hänen mustat soturinsa. Halkeaman käänteessä loppuivat portaat
ja polku oli tasaista; mutta se kääntyi ja kiemurteli käärmeen
tapaan, kunnes se äkkiä eräässä jyrkässä kulmassa päättyi ahtaaseen
pihaan, jonka toisella puolella kohosi sisämuuri, yhtä korkea kuin
ulkomuurikin. Tämä sisempi muuri oli varustettu yltä yleensä pienillä
torneilla, jotka sen harjalla vuorottelivat terävähuippuisten,
yhdestä kivestä hakattujen patsaiden kanssa. Paikoittain olivat
nämä kukistuneet ja muuri murtunut, mutta se oli paljoa paremmassa
kunnossa kuin ulkomuuri.
Sen läpi vei toinen kapea käytävä, jonka päässä Tarzan ja hänen
soturinsa joutuivat leveälle kadulle. Vastapäisellä puolella
kohosi murenevia graniittirakennuksia, joiden ulkoasu oli jylhä ja
torjuva. Niiden eteen oli soran ylle kasvanut puita; viiniköynnöksiä
kiemurteli tyhjistä, ammottavista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta
se talo, joka oli suoraan heidän kohdallaan, näytti olevan vähemmän
kasvullisuuden peitossa kuin muut ja paljoa paremmin kestäneen ajan
hävitystä. Se oli valtava rakennus, ylinnä suunnattoman suuri kupu.
Sen ison sisäänkäytävän kummallakin puolella oli rivittäin pitkiä
pilareita, jotka päättyivät isoon, eriskummaiseen, kivestä esille
hakattuun lintuun.
Kun apinamies ja hänen toverinsa tuijottivat, mikä enemmän mikä
vähemmän kummastuneena, tuohon vanhaan kaupunkiin villin Afrikan
sydämessä, huomasivat jotkut heistä liikettä rakennuksesta, jota he
katselivat. Himmeitä, varjomaisia hahmoja tuntui liikkuvan sisäosain
puolihämärässä. Ei ollut mitään kouraantuntuvaa, ei sellaista,
mitä silmä olisi voinut eroittaa -- ainoastaan kaamea vaikutelma
elämästä siellä, missä kaiken olisi luullut olevan hengetöntä, sillä
elävät olennot eivät toki sopineetkaan ympäristöön. Kuinka niitä
olisi saattanut tavata tässä aavemaisessa kauan sitten kuolleen
menneisyyden kaupungissa?
Tarzan muisti kirjastossa Pariisissa lukeneensa jostakin kadonneesta
valkoisesta ihmisrodusta, jonka alkuasukkaiden tarut sijoittivat
Afrikan sydänmaille. Hän mietti myöskin, eikö hän katsellut
sivistyksen raunioita, jonka tämä vieras kansa oli luonut oudon
metsäläiskotinsa villiin ympäristöön, Olisiko mahdollista, että
vielä nytkin jäännös tuota kadonnutta kansaa asui tässä uhkeuden
raunistossa esivanhempainsa jälkeläisinä? Taaskin hän havaitsi
salavihkaista liikettä edessänsä olevasta isosta temppelistä.
"Tulkaa", sanoi hän wazireillensa, "menkäämme katsomaan, miltä
näyttää noiden raunioiden sisällä".
Hänen miehensä seurasivat häntä vastahakoisesti, mutta kun he näkivät
hänen rohkeasti astuvan synkkään holvikäytävään, hiipivät he muutamia
askeleita häntä taempana sekavassa joukossa, joka näytti olevan
hermostuneen pelon ruumiillistuma. Yksi ainoa kiljahdus, sellainen,
jonka olivat kuulleet edellisenä yönä, olisi liittänyt ajamaan heidät
kaikki pakoon, hurjasti juoksemaan ahdasta rakoa kohti, joka johti
valtavien seinien välitse ulkomaailmaan.
Kun Tarzan astui rakennukseen, tunsi hän varmasti, että monet silmät
häntä katselivat.
Kuului rahinaa läheisen käytävän siimeksestä, ja hän olisi voinut
vannoa nähneensä ihmiskäden vetäytyvän pois ikkuna-aukosta, joka oli
hänen yläpuolellaan tähän kupumaiseen halliin päin.
Huoneen lattia oli sementtiä ja seinät sileästä graniitista, johon
oli hakattu omituisia ihmisten ja eläinten kuvia. Paikoittain oli
keltaisia metalliliuskoja sovitettu seinäin tukevaan muuraukseen.
Kun hän tarkkasi lähempää yhtä noista liuskoista, huomasi hän
sen olevan kultaa ja monilla hieroglyyfeillä kirjaillun. Tämän
ensimmäisen kammion takana oli toisia, ja niiden takana haarautui
rakennus suunnattomiksi siipirakennuksiksi. Tarzan astui monen
tuollaisen kammion läpi ja näki monta todistusta alkuperäisten
rakentajain satumaisesta rikkaudesta. Yhdessä huoneessa oli seitsemän
pilaria puhtaasta kullasta, ja toisessa olivat itse lattiat tästä
kalliista metallista. Ja kaiken aikaa, kun hän tutki, kyyröttivät
neekerit lähellä toisiaan hänen selkänsä takana, ja omituisia hahmoja
hiipi heidän kummallakin puolellaan, edessään ja takanaan, mutta ei
koskaan kyllin lähellä, jotta kukaan olisi voinut sanoa, että he
eivät olleet yksinään.
Jännitys alkoi kuitenkin jäytää wazirien hermoja. He pyysivät
Tarzania palaamaan päivänvaloon; sanoivat, että sellaisesta
retkestä ei olisi mitään hyvää odotettavissa, koska raunioissa
kummitteli niissä kerran asuneiden vainajain henkiä. "Ne väijyvät
meitä, oi kuningas", kuiskasi Busuli. "Ne odottavat siksi, kun ovat
viekoitelleet meidät varustuksensa sisimpiin sokkeloihin, ja sitten
ne karkaavat kimppuumme ja repivät meidät palasiksi hampaillaan. Se
on henkien tapaista. Äitini setä, joka on kuuluisa poppamies, on
kertonut siitä minulle monesti."
Tarzan nauroi. "Rientäkää takaisin päivänvaloon, lapseni", sanoi
hän. "Minä tulen luoksenne, kun olen etsinyt tämän vanhan raunion
perustuksista katonharjaan asti ja löytänyt kullan tai nähnyt, että
sitä ei ole. Ainakin voimme ottaa levyt seinistä, vaikka pilarit
ovatkin liian raskaita käsiteltäviksemme. Mutta täällä luulisi olevan
isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita -- kullalla, jonka voimme
helposti kantaa pois hartioillamme. Juoskaa nyt ulos raikkaaseen
ilmaan, jossa voitte helpommin hengittää."
Muutamat soturit olivat ilomielin valmiit tottelemaan päällikköänsä,
mutta Busuli ja eräät toiset epäröivät jättää häntä -- olivat kahden
vaiheella rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningastaan kohtaan ja
oudon tunnelman herättämän taikauskoisen pelkonsa vuoksi. Ja sitten
tapahtui aivan odottamatta jotakin, mikä ratkaisi kysymyksen heidän
tarvitsemattansa sitä kauemmin pohtia. Raunioittuneen temppelin
hämärästä kajahti aivan heidän korviensa läheltä sama kamala
kirkaisu, jonka olivat kuulleet edellisenä iltana, ja kauhistunein
huudoin kääntyivät mustat soturit pakenemaan ikivanhan rakennuksen
tyhjien salien läpi.
Heidän takanaan seisoi Apinain Tarzan siinä, mihin olivat hänet
jättäneet, julma hymy huulillaan, odottaen vihollista, jonka varmasti
luuli olevan hyökkäämäisillään kimppuunsa. Mutta jälleen vallitsi
hiljaisuus. Tuntui vain heikkoa aavistusta läheisissä loukoissa
liikkuvien paljaiden jalkain hiivinnästä.
Sitten Tarzan kääntyi jälleen ja astui syvälle temppelin sisään.
Hän eteni huoneesta huoneeseen, kunnes saapui erääseen kohtaan,
missä vielä oli teljetty ovi; ja kun hän painoi olkapäänsä sitä
vasten, työntääkseen sen sisään, kajahti varoitushuuto uudestaan,
tällä kertaa melkein hänen vierestään. Ilmeisesti häntä varoitettiin
saastuttamasta tuota erikoista huonetta. Vai olisiko sen sisällä
aarrevarastojen salaisuus? Oli miten oli, niin juuri se seikka, että
tämän aavemaisen paikan kummallisilla, näkymättömillä vartijoilla
oli jotakin syytä toivoa hänen pysyvän poissa tästä erityisestä
huoneesta, riitti tekemään Tarzanin halun kolminkertaiseksi; ja
vaikka kiljahdus yhä toistui, painoi hän olkapäätänsä ovea vasten,
kunnes se hänen jättiläisvoimansa sysäyksestä lensi auki naristen
puisilla saranoilla. Siellä sisällä oli pimeää kuin haudassa. Ei
ollut ikkunaa päästämässä sisälle heikointakaan valonsädettä, ja
koska käytävä sen edessä oli puolihämärä, ei avoimesta ovestakaan
virrannut lieventäviä valonsäteitä. Koetellen lattiaa keihäänsä
tyvipäällä astui Tarzan tähän tuonelan pimentoon. Äkkiä sulkeutui
ovi hänen takanaan, ja samalla kertaa tarttui häneen käsiä kaikkialta
pimeästä. Apinamies taisteli kaikella itsesäilytysvaiston hurjalla
vimmalla ja jättiläisvoimallaan. Mutta vaikka hän tunsi iskujensa
osuvan ja hampaittensa uppoavan pehmeään lihaan, huomasi hän aina
uuden parin käsivarsia korvaavan ne, jotka hän torjui. Vihdoin
ne raastoivat hänet kumoon, ja verkalleen, kovin verkalleen ne
nujersivat hänet pelkällä lukumääränsä painolla. Ja sitten ne
sitoivat hänet -- kädet selän taakse ja jalat ylöspäin niitä
kohtaamaan.
Hän ei ollut kuullut muuta ääntä kuin vastustajainsa raskaan
hengityksen ja temmellyksen melun. Hän ei tiennyt, minkälaisia
olentoja hänen vangitsijansa olivat, mutta arvasi ne ihmisiksi,
koskapa ne olivat hänet sitoneet.
Sitten ne nostivat hänet lattialta ja puolittain vetäen, puolittain
työntäen raahasivat hänet pimeästä kammiosta toisen oviaukon kautta
temppelin sisäpihaan. Täällä hän näki tavoittajansa. Niitä oli
varmaan satakunta miestä -- lyhyitä, tanakoita, joiden kasvoja peitti
pitkä karvaiselle rinnalle valuva parta.
Paksu, vanukkeinen tukka ulottui alhaalle, sisäänpäin kaltevan
otsan yli, ja riippui hartioilta selkään. Käyrät sääret olivat
lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät. Kupeilla niillä
oli leopardien ja leijonain taljoja, ja rinnalle riippui samojen
eläinten kynsistä sommiteltuja kaulanauhoja. Paksut täysikultaiset
renkaat koristivat käsivarsia ja sääriä. Aseina niillä oli raskaita
lyijypäisiä ryhmysauvoja, ja vöistä, jotka olivat niiden ainoana
pukuna, riippui jokaisella pitkä, kamalan näköinen veitsi.
Mutta enimmin kummastutti vankia heidän valkoinen ihonsa, -- ei
ihonvärissä eikä kasvonpiirteissä ollut merkkiäkään neekeristä.
Mutta kaltevine otsineen, häijyine, pienine, lähekkäin sijaitsevine
silmineen ja keltaisine torahampaineen ne eivät suinkaan olleet
miellyttävän näköisiä.
Taistelun aikana pimeässä kammiossa ja heidän laahatessaan
Tarzania sisempään saliin, ei ollut virketty sanaakaan, mutta
nyt alkoi joidenkuiden välillä röhkivää yksitavuista keskustelua
apinaihmiselle oudolla kielellä, ja sitten he jättivät hänet virumaan
sementtilattialle tassuttaen pois lyhyillä säärillään toiseen osaan
temppeliä, pihan takapuolelle.
Maatessaan siinä selällään Tarzan havaitsi temppelin joka puolelta
kokonaan ympäröivän tätä pientä pihaa ja sen korkeiden muurien joka
taholta kohoavan hänen yläpuolellaan. Keskeltä näkyi täplänen sinistä
taivasta ja yhdeltä suunnalta hän saattoi jostakin aukosta eroittaa
vihreitä lehviä, mutta olivatko ne temppelin sisä- vai ulkopuolella,
sitä hän ei tiennyt.
Pihan ympärillä oli temppelin perustuksesta harjalle asti sarja
avonaisia parvekkeita, ja silloin tällöin näki vanki vilahduksen
hulmuavan tukan alta välkkyvistä kirkkaista silmistä, jotka ylhäältä
tirkistelivät häneen.
Apinamies koetteli hiljaa siteittensä kestävyyttä ja olematta asiasta
varma arveli niiden olevan liian heikot vastustamaan mahtavien
lihastensa voimaa, kun oli tullut aika niistä irroittautua. Mutta hän
ei rohjennut panna niitä tosikoetukselle ennenkuin pimeä oli tullut
tai hän tiesi, että mitkään silmät eivät häntä väijyneet. Hän oli
virunut pihassa useita tunteja, ennenkuin auringon ensimmäiset säteet
tunkeutuivat tähän kohtisuoraan kuiluun; ja melkein samaan aikaan
hän kuuli paljaiden jalkain sipsutusta lähellään olevista käytävistä
ja näki hetkistä myöhemmin parvekkeiden täyttyvän luihukasvoisilla
olennoilla, ja vähintäänkin parikymmentä astui alas pihaan.
Hetkiseksi oli jokainen silmä tähdätty keskipäivän aurinkoa kohti, ja
sitten parvekkeilla ja alhaalla olevat alkoivat yksiäänisesti laulaa
matalaa aavemaista kertaussäveltä. Silloin Tarzanin ympärillä olevat
ryhtyivät tanssimaan juhlallisen veisunsa tahdissa. He piirittivät
hänet verkalleen, ja tanssiessaan he muistuttivat kömpelöä,
hölköttävää karhujoukkoa. Mutta vieläkään he eivät vilkaisseet
häneen, vaan tuijottivat yhä aurinkoon pienillä kiilusilmillänsä.
Kymmenen minuutin ajan tai kauemmin he jatkoivat yksitoikkoista
lauluaan ja hyppyään, ja sitten he äkkiä kaikki aivan samalla
kertaa kääntyivät uhriaan kohti, lyijypäiset sauvat kohotettuina,
ja päästäen kauheita kiljahduksia sekä vääntäen kasvonsa mitä
pirullisimpaan ilmeeseen hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi naisolento verenhimoisen parven
keskelle ja varustettuna samanlaisella sauvalla kuin heidän
omansakin, mutta kultapäisellä, torjui hyökkäävät takaisin.