Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi
aamulla _Lady Alicen_ haaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta
nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa
veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet
erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän
yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja
ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei
tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon
sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut -- ilman
mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti
kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen
öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat
tyttöön.
"Jane!" huudahti hän. "Kiitos Jumalalle, että olemme yhdessä!"
"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla
eleellä. "Olemme aivan yksin."
Clayton tähysti ulappaa joka suunnalle.
"Missä ne lienevät?" virkkoi hän. "Upota ne eivät ole voineet, sillä
ei ole ollut aallokkoa ja kaikki olivat huvipurren vajotessa pinnalla
-- minä näin ne kaikki."
Hän herätti toiset veneessä olijat ja selitti tilanteen vakavuuden.
"On aivan samantekevää, vaikka veneet ovatkin hajaantuneet, hyvä
herra", sanoi yksi merimiehistä. "Ne ovat kaikki varanneet muonaa,
joten eivät siinä suhteessa tarvitse toisiaan, ja jos myrsky
nousee, ne eivät voisi olla toisilleen avuksi, vaikka olisivat
yhdessäkin koolla. Mutta kun ne ovat hajaantuneina, on paljon
suurempi mahdollisuus, että joku poimitaan laivaan, jolloin heti
lähdetään muita etsimään. Jos olisimme yhdessä, niin olisi vain yksi
pelastumisen mahdollisuus, kun nyt sitä vastoin saattaa olla neljä."
He käsittivät hänen mietteittensä järkevyyden, ja ne ilahduttivat
heitä, mutta heidän ilonsa oli lyhyt, sillä kun päätettiin, että
soudettaisiin taukoamatta itään päin mannermaata kohti, havaittiin,
että merimiehet, jotka olivat käytelleet ainoita kahta airoa, joilla
vene oli varustettu, olivat nukkuneet työssään ja sallineet molempain
airojen solahtaa mereen. Eikä niitä ollut missään vedenpinnalla
havaittavissa. Nyt seurasi vihaisia sanoja ja syytöksiä, minkä
vuoksi merimiehet olivat joutua tappeluun, mutta Claytonin onnistui
heidät tyynnyttää. Hetkistä myöhemmin kuitenkin herra Thuran
oli vähällä saada aikaan uuden mellakan häijysti huomauttamalla
kaikkien englantilaisten ja varsinkin englantilaisten, merimiesten
typeryydestä.
"Ka, ka, toverit", puhui eräs miehistä, nimeltään Tompkins, joka
ei ollut ottanut osaa riitaan, "ei tässä ränttää jankata ja
morkkailla. Jos kerran tuo Spider on sanonut että me jollakin hiton
tavalla pärjäämme kumminkin, niin mitä hyötyä on riitelemisestä?
Aterioitkaamme, sanon minä."
"Se ei ole tuhma tuuma", virkkoi herra Thuran ja kääntyen sitten
kolmanteen, Wilson-nimiseen merimieheen, lisäsi: "Siirtäkää yksi
noista läkkirasioista tänne peräpuolelle, hyvä mies."
"Noutakaa se itse", tiuskaisi Wilson. "Minä en tottele minkään...
muukalaisen käskyjä. Te ette o' vielä tän aluksen kapteeni."
Seurauksena oli, että Claytonin täytyi itse mennä noutamaan
läkkirasiaa, ja sitten syntyi taas vihaista sananvaihtoa, kun eräs
merimiehistä syytti Claytonia ja herra Thurania siitä, että yksissä
tuumin tahtoivat hallita muonavaroja saadakseen itse suurimman osan.
"Jonkun pitää ottaa päällikkyys veneessämme", sanoi nyt Jane Porter
aivan tyrmistyneenä inhoittavasta torailusta, joka heti alussa
ennusti väkinäistä tunnelmaa ehkä monipäiväisenkin yhdessäolon
aikana. "On kyllin kauheaa olla yksinään heikossa veneessä Atlantilla
ilman seurueemme jäsenten alituisen kahnauksen ja riitelemisen
tuottamaa lisäkurjuutta ja -vaaraa. Teidän miesten tulisi valita
päällikkö ja sitten totella hänen määräyksiään joka suhteessa. Täällä
on ankaran kurin, tarve suurempi kuin hyvin järjestetyssä laivassa."
Ennenkuin hän lausui nämä sanat oli hän toivonut, ettei hänen
laisinkaan tarvinnut puuttua tällaiseen toimenpiteeseen, sillä
hän uskoi että Clayton hyvin kykenisi suoriutumaan jokaisesta
tilanteesta; mutta hänen täytyi myöntää, että tämä ei ainakaan tähän
asti ollut osoittanut mitään erikoisempaa kykyä menestyksellisesti
hallita asemaa, kuin muutkaan, vaikka hän toki oli pidättynyt millään
tavoin lisäämästä ikävyyttä, vieläpä meni niinkin pitkälle, että
antoi rasian merimiehille, kun nämä vastustivat, että hän sen avaisi.
Tytön sanat tyynnyttivät miehet toistaiseksi, ja vihdoin päätettiin
jakaa molemmat vesinassakat ja kaikki neljä säilykelaatikkoa
kahteen osaan niin, että veneessä olevat kolme merimiestä saisivat
puolet käyttääkseen niinkuin hyväksi näkivät ja loput joutuisivat
peräpuolella istuville kolmelle matkustajalle.
Kun pieni seurue oli jaettu kahteen leiriin ja kumpikin niistä saanut
muonaosuutensa, alkoivat molemmat heti availla ja jaella laatikoita
ja vesiastioita. Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki,
ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin
kysymään, mikä oli hätänä.
"Hätänä!" huusi Spider. "Hätänä! Olemme enemmän kuin hädässä --
kuoleman omat! Tämä... rasia sisältää hiiliöljyä!"
Kiireesti riuhtaisivat nyt Clayton ja herra Thuran rasian auki, vain
todetakseen sen kammoittavan seikan, että niissäkään ei ollut ruokaa,
vaan kivihiiliöljyä. Toinen toisensa perästä avattiin veneessä olevat
neljä rasiaa Ja kun niiden sisältö tuli tunnetuksi, tervehtivät
vihaiset ulvahdukset tätä julmaa tosiasiaa. Veneessä ei ollut
rahtuakaan ruokaa.
"Jumalan kiitos, että ne eivät olleet vesinassakoita", huudahti
Tomkins. "On helpompi pärjätä ruuatta kuin vedettä. Me voidaan syödä
kenkämme, jos tiukka tulee, mutta niitä emme voisi juoda."
Hänen puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja
Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen
siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja,
kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle.
Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen
kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.
"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään
peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien
muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.
"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "_Saprisii!_ Onpa se
oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"
Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja
janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa
ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki
haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.
Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi.
Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes
heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle,
unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa
valveellisen todellisuuden kauhuilta.
Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet
nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton
että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille,
että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.
Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman,
troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin,
odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara
kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät
olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa,
kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja,
joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko _Lady Alicen_ haaksirikosta
kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.
Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen
veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut
sitä näkyä kestää.
"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.
Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat
merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa
silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen
laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.
"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui
lähinnä häntä.
"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.
"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot",
vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden
tässä polttavassa paahteessa."
"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä
tarvita ennen huomenaamua."
Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän
tarkoittane..."?
"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on
kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei
välitä."
"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin.
"Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme
vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."
Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen,
mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin,
antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun
nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen
vieritetyksi veneenlaidan yli.
Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä
mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua
mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta
ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.
Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton
yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut
nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi
lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan
kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen.
Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta
hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään.
Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän
salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa
suusta.
Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja
nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja
samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin
kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa
kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia
pysyttääkseen mielipuolen erillään.
Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider.
Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet
Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja
paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä
äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin
toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.
Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen
jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi.
Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa
itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli.
Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja
Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "näette, mikä kohtalo meitä odottaa,
jollei meitä parin päivän kuluessa pelasteta. Ja että siitä on vähän
toiveita, todistaa se seikka, että näinä vuorokausina, jotka olemme
ulapalla ajelehtineet, emme ole nähneet mitään purjetta emmekä
ohuintakaan savuviirua taivaanrannalla.
"Olisi ehkä mahdollisuutta, jos meillä olisi ruokaa, mutta ruuatta
on varma tuho edessämme. Meillä on siis vain kaksi vaihtoehtoa ja
meidän on heti valittava. Joko täytyy kaikkien kuolla yhdessä parin
vuorokauden kuluessa tai on yksi uhrattava toisten hengenpitimeksi.
Tajuatteko selvästi tarkoitukseni?"
Jane Porter, joka oli kuullut nuo sanat, kauhistui. Jos ehdotuksen
olisi tehnyt oppimaton merimies-raukka, ehkä hän ei olisi niin
kummastunut; mutta että sen esitti mies, joka tahtoi käydä
sivistyneestä ja hienostuneesta, että sen teki herrasmies, sitä hän
tuskin saattoi uskoa.
"On sitten parempi, että kuolemme yhdessä", virkkoi Clayton.
"Enemmistön on päätettävä", vastasi herra Thuran. "Koska vain meistä
kolmesta yksi joutuu uhrattavaksi, niin me päätämme. Neiti Porteria
ei asia koske, sillä hänellä ei ole vaaraa."
"Kuinka tiedämme, kenen vuoro tulee ensimmäiseksi?" kysyi Spider.
"Se voidaan varsin hyvin ratkaista arvalla", vastasi herra Thuran.
"Minulla on joukko franginrahoja taskussani. Voimme valita niiden
joukosta jonkun määrätyn vuosiluvun, -- ken vetää sen kolikon
ensimmäiseksi vaatekappaleen alta, olkoon ensimmäinen."
"Minä en tahdo puuttua sellaiseen pirulliseen tuumaan", mutisi
Clayton; "vieläkin voidaan havaita maata tai laiva saattaa saapua
näköpiiriimme... ajoissa".
"Te teette niinkuin enemmistö määrää tai muutoin tulette
'ensimmäiseksi' ilman arvonnan muodollisuutta", virkkoi herra Thuran
uhaten. "No, äänestäkäämme suunnitelmasta; minä puolestani sitä
kannatan. Entä te, Spider?"
"Minä myöskin", vastasi merimies.
"Se on enemmistön tahto", julisti herra Thuran, "ja vetäkäämme nyt
viivyttelemättä arpaa. Se on yhtä rehellistä jokaista kohtaan. Jotta
kolme meistä jäisi henkiin, täytyy yhden joukostamme kuolla ehkä
muutamaa tuntia aikaisemmin kuin muutoin."
Sitten hän alkoi valmistella kuoleman arvontaa, Jane Porterin
istuessa silmät avoinna ja kauhuissaan ajatellen tapausta, jonka
todistajaksi joutuisi. Herra Thuran levitti takkinsa veneen pohjalle
ja valitsi sitten rahakourallisesta kuusi frangin kappaletta.
Molemmat toiset kumartuivat lähelle häntä, kun hän tarkasti niitä.
Vihdoin hän ojensi ne kaikki Claytonille.
"Katselkaa niitä huolellisesti", sanoi hän. "Vanhin vuosiluku on
1875, ja senvuotisia on vain yksi."
Clayton ja merimies tarkastivat jokaisen rahan. Heistä ei ollut
havaittavissa pienintäkään muuta eroitusta kuin vuosiluvut. He
olivat aivan tyytyväisiä. Jos olisivat tienneet, että herra Thuranin
aikaisempi kokemus pelihuijarina oli kehittänyt hänen tuntoaistinsa
niin hienoksi, että hän melkein voi eroittaa kortit niitä vain
tunnustelemalla, olisi suunnitelma tuskin näyttänyt heistä niin
aivan vilpittömältä. Vuoden 1875 raha oli hiventä ohuempi kuin muut
kolikot, mutta ei Clayton eikä Spider olisi sitä havainnut ilman
pienoismittarin apua.
"Missä järjestyksessä me vedämme?" kysyi herra Thuran tietäen
vanhasta kokemuksesta, että useimmat aina mieluummin haluavat
viimeisen vedon arpajaisissa, joissa ainoana saavutuksena on jotakin
vastenmielistä; -- on aina mahdollisuus ja toivo, että joku muu
vetää sen ensiksi. Herra Thuranilla oli syynsä, miksi hän mieluummin
veti ensimmäiseksi, jos arvonta ehkä tekisi välttämättömäksi toisen
yrityksen takin alla.
Ja kun Spider valitsi viimeisen vedon, tarjoutui hän hyväntahtoisesti
ottamaan osalleen ensimmäisen mahdollisuuden. Hänen kätensä oli
takin alla vain hetken, mutta nuo nopeat, taitavat sormet olivat
koskettaneet jokaista rahaa, löytäneet ja hyljänneet turmiollisen
kolikon. Kun hän veti kätensä ulos, oli siinä vuonna 1888 lyöty
franginraha. Sitten veti Clayton. Jane Porter kumartui eteenpäin,
jännittynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, kun sen miehen käsi,
jonka vaimoksi hän oli tuleva, hapuili takin alla. Vihdoin hän veti
sen ulos, franginraha kourassa. Vähään aikaan ei hän tohtinut katsoa,
mutta herra Thuran, joka oli kumartunut lähemmäksi, nähdäkseen
vuosiluvun, huudahti, että Clayton oli turvassa.
Jane Porter vaipui heikkona ja vavisten veneenlaitaa vasten. Hän
tunsi pahoinvointia ja huimausta. Ja ellei Spider nyt vetäisi vuoden
1875 rahaa, oli hänen nähtävä koko kamala toimitus uudestaan.
Merimies oli jo pistänyt kätensä takin alle. Isoja hikihelmiä
kihosi hänen otsalleen. Hän vapisi kuin vilutaudin kohtauksessa.
Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt
hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme
yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja
Claytonin kuin neljä yhteen.
Venäläinen oli aivan kärsivällinen eikä kiirehtänyt miestä, sillä hän
tiesi, että hän itse oli aivan turvassa, esiintyipä turmankolikko
tällä kertaa tai ei. Kun merimies veti ulos kätensä ja katsahti siinä
olevaan rahaan, vaipui hän pyörtyneenä veneen pohjalle. Sekä Clayton
että herra Thuran riensivät hervottomina tarkastamaan rahaa, joka oli
vierähtänyt hänen kädestään ja oli hänen vieressään. Sen vuosiluku ei
ollut 1875. Hänet vallanneen pelon laukeaminen oli nujertanut hänet
yhtä tehokkaasti kuin jos hän olisi vetänyt turmanarvan.
Mutta nyt täytyi koko toimituksen tapahtua uudestaan. Vielä kerran
venäläinen veti vaarattoman kolikon. Jane Porter sulki silmänsä ja
Clayton kuroittihe takin alle. Spider kumartui silmät muljollaan
kättä kohti, jonka oli päätettävä hänen kohtalostaan, sillä mikä
kohtalo tahansa tuli Daytonille tässä viimeisessä vedossa, oli
päinvastainen tuleva Spiderin osaksi.
Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin
alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan
ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata
kättänsä.
"Nopeasti!" sähisi Spider. "Hyvä Jumala, katsotaanhan!"
Clayton avasi sormensa. Spider näki ensimmäisenä vuosiluvun, ja
ennenkuin kukaan aavisti hänen aikeitansa, hän kohosi pystyyn ja
paiskausi laidan yli hävitäkseen iäksi meren vihreään syvyyteen.
Rahan vuosiluku ei ollut 1875.
Jännitys oli niin uuvuttanut jälellä olevat, että he viruivat
lopun päivää puolihorroksissa; eikä asiaan enää koskettu useaan
vuorokauteen. Ne olivat kauheita -- yhä enemmän heikkouden ja
toivottomuuden päiviä. Vihdoin herra Thuran ryömi Claytonin luo.
"Meidän täytyy heittää arpaa vielä kerran ennenkuin tulemme liian
heikoiksi syömäänkin", kuiskasi hän.
Clayton oli sellaisessa mielentilassa, että hän tuskin kykeni
hallitsemaan omaa tahtoansa. Jane Porter ei ollut puhunut kolmeen
päivään. Clayton tiesi, että tyttö oli kuolemaisillaan. Niin kauhea
kuin tämä ehdotus olikin, toivoi hän, että joko Thuranin tai hänen
itsensä uhraamisella voitaisiin hankkia Janelle uutta vahvistusta, ja
siksi hän heti suostui venäläisen tuumaan.
He arpoivat saman suunnitelman mukaan kuin ennenkin, mutta nyt oli
vain yksi ratkaisu mahdollinen: Clayton sai vuosiluvun 1875.
"Milloinka se tapahtuu?" kysyi hän Thuranilta.
Venäläinen oli jo vetänyt linkkuveitsen housuntaskustaan ja koetti
hervottomana sitä avata.
"Nyt", mutisi hän muljottaen ahnain silmin englantilaiseen.
"Ettekö voi odottaa pimeään asti?" kysyi Clayton. "Neiti Porterin ei
sovi nähdä tätä toimitusta. Meidänhän piti mennä avioliittoon."
Pettymyksen ilme tuli herra Thuranin kasvoille. "Olkoon sitten",
vastasi hän vitkastellen. "Eihän tästä ole pitkä yön tuloon.
Päiväkausia odoteltuani voin odottaa vielä muutaman tunnin."
"Kiitos, ystäväni", jupisi Clayton. "Nyt menen hänen viereensä
ja viivyn hänen luonaan siihen asti kun aika tulee. Tahtoisin
viettää tunnin, pari hänen kanssaan ennenkuin kuolen." Kun Clayton
pääsi tytön viereen, oli tämä tajutonna. Hän tiesi, että Jane oli
kuolemaisillaan, ja hän iloitsi siitä, että hänen ei tarvitsisi nähdä
tai tietää sitä kauheaa murhenäytelmää, joka pian esitettäisiin.
Hän otti tytön käden ja kohotti sen sieroittuneille ja turvonneille
huulilleen. Pitkän aikaa hän hyväili siinä kuihtunutta, kynsimäistä
elintä, joka kerran oli ollut nuoren baltimorelaisen kaunottaren
siro, hyvinmuodostunut, valkoinen käsi.
Tuli aivan pimeä ennenkuin hän sitä huomasikaan, mutta yöstä kuuluva
ääni muistutti häntä. Venäläinen siellä kutsui häntä tuomioonsa.
"Minä tulen, herra Thuran", kiirehti hän vastaamaan. Kolmesti hän
yritti kääntyä käsillään ja polvillaan, voidakseen ryömiä takaisin
kuoleman kitaan, mutta niinä muutamina tunteina, jotka hän oli siinä
virunut, hän oli tullut liian heikoksi palatakseen Thuranin luo.
"Teidän täytyy tulla minun luokseni, hyvä herra", huusi hän heikosti.
"Minulla ei ole kylliksi voimia noustakseni kontilleni."
"_Sapristi_!" jupisi herra Thuran. "Te yritätte petkuttaa minulta
voittoni."
Clayton havaitsi miehen ryömivän veneen pohjaa pitkin Vihdoin kuului
epätoivoinen voihkaus. "Minä en jaksa kontata", kuuli Clayton
venäläisen valittavan. "On liian myöhäistä. Olette petkuttanut minut,
te Britannian rupinen rakki."
"Minä en ole petkuttanut teitä, hyvä herra", vastasi Clayton. "Olen
koettanut parhaani noustakseni, mutta minä yritän uudestaan, ja
jos tekin yritätte, niin ehkä kumpikin meistä kykenee konttaamaan
puolitiehen, ja sitten saatte 'nauttia voittonne'."
Taas ponnisti Clayton viimeiset voimansa äärimmilleen ja havaitsi
Thuranin tekevän samoin. Lähes tunti sen jälkeen onnistui
englantilaisen kohota käsiensä ja polviensa varaan, mutta
ensimmäisellä liikkeellä eteenpäin hän pudota mätkähti kasvoilleen.
Hetkistä myöhemmin hän kuuli helpoituksen huudahduksen herra
Thuranilta.
"Minä olen tulossa", kuiskasi venäläinen.
Taaskin yritti Clayton horjua eteenpäin kohtaloaan kohti, mutta
taaskin hän tuupertui päistikkaa veneen pohjalle eikä kyennyt siitä
jälleen nousemaan, yrittipä kuinka paljon tahansa. Viimeisessä
ponnistuksessaan hän horjahti selälleen ja siinä hän virui tuijottaen
tähtiin, sillä välin kun hän takaansa saattoi yhä lähempää kuulla
venäläisen vaivaloisen matelun ja kuorsaamista muistuttavan
hengityksen.
Tuntui siltä, että hän oli täten levännyt varmaankin tunnin, odottaen
olentoa ryömimään esille pimeästä ja lopettamaan hänen kurjuutensa.
Se oli nyt aivan lähellä, mutta sen ponnistusten väliajat kävivät
yhä pitemmiksi, ja jokainen liikunto eteenpäin tuntui odottavasta
englantilaisesta melkein huomaamattomalta. Vihdoin hän tiesi, että
Thuran oli aivan hänen vieressään. Hän kuuli kaakottavaa naurua,
jokin kosketti hänen kasvojansa, ja hän menetti tajuntansa.