Kun mustan manyuema-miehen silmät osuivat omituiseen ilmestykseen,
joka seisoi hänen edessään, uhkaava veitsi kädessä, alkoi hän
kauhusta muljottaa. Hän unohti pyssynsä, unohti edes huutaa --
hänen ainoa ajatuksensa oli paeta tätä pelottavaa valkoista villiä,
tätä jättiläistä, jonka paksuilla hyllyvillä lihaksilla ja laajalla
rinnalla nuotion värähtelevä hohde leikki.
Mutta ennenkuin hän ehti kääntyä, oli Tarzan hänen kimpussaan, ja
silloin vartija mieli huutaa apua, mutta se oli myöhäistä. Iso käsi
puristi hänen henkitorveansa ja hänet painettiin maahan. Hän taisteli
hurjasti reuhtoen, mutta turhaan. Sitkeästi kuin verikoiran julmat
hampaat puristivat nuo kauheat sormet häntä kurkusta. Nopeasti ja
varmasi tukehdutettiin hänet. Hänen silmänsä lensivät ammolleen,
kieli työntyi ulos suusta, kasvot saivat kamalan sinipunervan värin,
jäykistyvät lihakset vavahtivat, ja sitten virui manyuemalais-vartija
aivan hievahtamatta.
Apinamies heitti ruumiin toiselle leveälle olalleen ja ottaen
miehen pyssyn käveli hiljaisin askelin uinuvan kylän katua pitkin
puuta kohti, josta hänen oli niin helppo päästä vaajavarustuksilla
ympäröityyn kylään. Hän kantoi kuolleen vartijan ylös sokkelomaiseen
lehväröykkiöön.
Ensiksi hän riisti ruumiilta patruunavyön ja sellaisia koristuksia,
kuin hän halusi, kiilaten sen mukavaan oksanhaarukkaan siksi aikaa,
kun hänen näppärät sormensa etsivät saalista, jota hän ei oikein
voinut pimeässä eroittaa. Kun hän oli lopettanut, otti hän miehelle
kuuluvan pyssyn ja astui kauaksi oksalle, jonka päästä voi paremmin
eroittaa hökkelit. Tähdäten huolellisesti mehiläispesää muistuttavaa
rakennusta kohti, jossa tiesi johtavain arabialaisten olevan, hän
vetäisi liipasinta. Melkein heti kuului voihkinaa vastaukseksi.
Tarzan hymyili. Hän oli taaskin osannut.
Laukauksen jälkeen oli leirissä hetkisen hiljaa, ja sitten
manyuemalaiset ja arabialaiset parveilivat hökkeleistään kuin
vihaiset hörriäiset, mutta tositeossa he olivat vieläkin enemmän
säikähtyneitä kuin vihaisia. Edellisen päivän jännitys oli saanut
sekä neekerit että valkoiset pelokkaiksi, ja tämä ainoa laukaus yön
pimeästä herätti nyt heidän mielessään kaikenlaisia kamalia otaksumia.
Ja kun he huomasivat, että heidän vartijansa oli kadonnut, ei heidän
pelkonsa suinkaan talttunut, ja ikäänkuin ylläpitääkseen rohkeuttaan
sotaisilla toimilla he alkoivat nopeasti ammuskella kylän suljettuja
portteja vastaan, vaikka ei mitään vihollista ollut näkyvissä.
Tarzan käytti hyväkseen tämän ammunnan korvia huumaavaa melua itse
lähettääkseen luodin väkijoukkoon alapuolelleen.
Kukaan ei muskettien rätinässä kuullut hänen laukaustansa, mutta
jotkut lähellä seisovat näkivät yhden joukostaan äkkiä lyyhistyvän
maahan. Kun he kumartuivat hänen ylitseen, oli hän kuollut. Heidät
valtasi pakokauhu, ja arabialaisten täytyi käyttää kaikkea raakaa
arvovaltaansa pidättääkseen manyuemat juoksemasta huiskin haiskin
viidakkoon -- mihin tahansa kauheasta kylästä pois.
Jonkun ajan kuluttua he alkoivat rauhoittua, ja kun heidän
keskuudessaan ei enää sattunut salaperäisiä kuolemantapauksia,
rohkaistuivat jälleen. Mutta se oli lyhyt hengähdysaika, sillä juuri
kun he olivat tulleet vakuutetuiksi, että heitä ei enää häirittäisi,
päästi Tarzan kamalan voihkaisun, ja kun ryöstöretkeilijät
katsahtivat äänen suuntaan, niin apinamies, joka seisoi heiluttaen
kuollutta vartijaa hiljaa edestakaisin, paiskasi ruumiin äkkiä
kauaksi heidän päittensä päälle.
Säikähdyksestä ulvahdellen hajosi joukko kaikkiin suuntiin
välttääkseen tätä uutta ja kauheaa olentoa, joka näkyi hyökkäävän
heidän kimppuunsa. Heidän säikähtyneessä mielikuvituksessaan
vartijan ruumis, joka käsivarret ja koivet harallaan putosi heidän
keskellensä, näytti isolta petoeläimeltä. Hädissään kiipesivät monet
neekereistä paaluaidan yli, kun taas toiset riuhtaisivat porttien
puomit irti ja kirmasivat kuin hullut aukeaman yli viidakkoa kohti.
Vähään aikaan ei kukaan kääntynyt tarkastamaan pelättiä, mutta
Tarzan tiesi, että he kohta niin tekisivät, ja aavisteli jokseenkin
varmasti, mihin he ryhtyisivät havaittuaan, että se oli vain heidän
vartijansa kuollut ruumis, vaikkakin he epäilemättä senkin jälkeen
vielä olisivat kauhuissaan. Ja senvuoksi hän hävisi äänettömästi
etelää kohti liikkuen kuutamon valaisemaa ylätasanteen lehvätietä
wazirilaisten leirille päin. Sitten yksi arabialaisista kääntyi ja
näki, että heidän niskaansa puusta syöksähtänyt esine virui hiljaa ja
liikahtamatta kyläkujan keskellä, mihin oli pudonnut. Varovaisesti
hän hiipi takaisin sitä kohti, kunnes havaitsi, että se oli vain
ihminen. Hetkistä myöhemmin hän oli olennon vieressä ja pian hän oli
tuntenut sen kylän porttia vartioineen manyuemalaisen ruumiiksi.
Hänen toverinsa kerääntyivät nopeasti hänen kutsustaan, ja hetkisen
kiihtyneen keskustelun jälkeen he tekivät juuri sen, mitä Tarzan
oli otaksunut heidän tekevän -- kohottaen pyssyt olkapäitään vasten
he ampuivat yhteislaukauksen toisensa perään puuhun, josta ruumis
oli heitetty. Jos Tarzan olisi vielä ollut siellä, olisi hänet sata
luotia lävistänyt.
Kun arabialaiset ja manyuemat huomasivat, että heidän kuolleen
toverinsa ruumiissa ei ollut muuta väkivallan merkkiä kuin
jättiläiskokoisten sormien jäljet ajettuneessa kaulassa, joutuivat
he taas suurempaan pelkoon ja epätoivoon. Että he eivät yöllä
olleet turvassa edes varustetussa kylässä, vaikutti heihin
kauhistuttavana yllätyksenä. Että vihollinen saattoi astua heidän
keskelleen leiriin ja surmata heidän vartijansa paljain käsin,
näytti aivan käsittämättömältä, joten taikauskoiset manyuemalaiset
alkoivat kovasta onnestaan syyttää yliluonnollisia voimia. Eivätkä
valkoisetkaan kyenneet antamaan parempaa selitystä.
Ainakin viisikymmentä heidän joukostaan juoksi pimeän viidakon läpi,
vähääkään tietämättä, milloin heidän kamala vihollisensa uudistaisi
aloittamansa kylmäverisen teurastuksen. Mutta vimmattu ryhmä
yltiöpäitä julmureita jäi nukkumatta odottamaan päivän sarastusta.
Vain arabialaisten luvattua, että päivänkoitteessa lähdettäisiin
kylästä ja riennettäisiin pois heidän omaa maatansa kohti, suostuivat
jälellä olevat manuyemalaiset viipymään kylässä hetkistäkään
kauemmin. Ei edes heidän julmien isäntiensä pelko riittänyt
voittamaan tätä uutta kauhua.
Ja niinpä Tarzan sotureineen, kun he seuraavana aamuna palasivat
hyökkäämään, tapasivat rosvoilijat valmiina lähtemään kylästä.
Manyuemat olivat kuormitetut ryöstetyllä norsunluulla. Sen nähdessään
Tarzan irvisti, sillä hän tiesi, että he eivät sitä kuljettaisi
kauaksi. Sitten hän näki jotakin, mikä herätti hänessä levottomuutta.
Joukko manyuemalaisia sytytteli tulisoihtuja leirinuotion
hiilloksesta. He aikoivat panna kylän palamaan.
Tarzan istui korkeassa puussa muutaman sadan metrin päässä
paaluaidasta. Asettaen kämmenensä torveksi hän huusi äänekkäästi
arabiankielellä: "Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät
kaikki! Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki!"
Hän toisti nuo sanat enemmän kuin kymmenen kertaa. Manyuemat
epäröitsivät, ja sitten yksi viskasi soihtunsa leirinuotioon. Toiset
aikoivat tehdä samoin, mutta silloin eräs arabialainen karkasi heidän
kimppuunsa keppi kädessä ja ajoi heitä pieksemällä majoja kohti.
Tarzan havaitsi, että hän käski heidän sytyttää pienet ruohokattoiset
asumukset. Sitten hän nousi seisomaan heiluvalle oksalle sata jalkaa
maan pinnan yläpuolelle ja kohottaen yhden arabialaisten pyssyistä
olkapäätänsä vasten tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Laukauksesta
arabialainen, joka usutteli miehiään kylää polttamaan, lyyhistyi
maahan, ja manyuemat heittivät pois tuohuksensa ja pakenivat kylästä.
Tarzanin nähdessä heidät viimeistä kertaa he kirmasivat viidakkoa
kohti, kun taas heidän aikaisemmat isäntänsä polvistuivat maahan ja
ammuskelivat heitä.
Mutta niin vihaisia ja kiukuissaan kuin arabialaiset olivatkin
orjiensa tottelemattomuudesta, tulivat he toki vakuutetuiksi, että
oli viisainta luopua nautinnosta sytyttää palamaan kylä, joka oli
antanut heille kaksi niin kamalaa vastaanottoa. Sydämessään he
kuitenkin vannoivat palaavansa sellaisin voimin, että kykenisivät
lakaisemaan puhtaaksi koko seudun penikulmain laajuudelta, kunnes ei
mitään jälkeä ihmiselämästä olisi tavattavissa.
He olivat turhaan tähystelleet sitä, joka äänellään oli peloittanut
pois majoja sytyttämään määrätyt miehet, mutta terävinkään silmä
ei kyennyt keksimään hänen olinpaikkaansa. He olivat nähneet
savun tuprahduksen puusta laukauksen jälkeen, joka oli kaatanut
arabialaisen, mutta vaikka he heti olivat lähettäneet luotituiskun
lehvistöön, ei mistään oltu voitu todeta sitä tehokkaaksi.
Tarzan oli liian ovela antautuakseen sellaiseen satimeen, ja niinpä
hän melkein heti, kun hänen pyssynsä pamaus oli kajahtanut ja
haihtunut ilmaan, oli maassa rientämässä toiselle puulle satakunnan
metrin päähän. Siitäkin hän löysi sopivan istumaoksan, jolta saattoi
seurata rosvojen puuhia. Hänen pisti päähänsä, että voisi vieläkin
saada heistä melkoista huvia, minkätähden hän taas huusi heille
tilapäisen torvensa läpi.
"Jättäkää norsunluu!" hän kirkaisi. "Jättäkää norsunluu!" "Kuolleet
eivät tarvitse norsunluuta!"
Muutamat manyuemalaisista aikoivat laskea taakkansa maahan, mutta
se oli ahnaista arabialaisista toki liikaa. Äänekkäin huudoin ja
sadatuksin he ojensivat pyssynsä suoraan kantajia kohti uhaten
heti paikalla tappaa jokaisen, joka heittäisi taakkansa pois.
He saattoivat luopua kylän polttamisesta, mutta ajatuskin tämän
äärettömän norsunluu-aarteen hylkäämisestä oli heille aivan
sietämätön. Mieluummin sitten kuolla!
Niinpä he marssivat ulos wazirilaisten kylästä, ja heidän orjainsa
hartioilla oli norsunluuta parinkymmenen kuninkaan lunnaiksi.
Pohjoista, kohti he samosivat suunnaten kulkunsa takaisin
metsäläisasutukseensa siihen villiin ja tuntemattomaan maahan, joka
sijaitsee Kongo-virran takana, aarniometsän syvimmissä sopukoissa; ja
heidän kummallakin puolellaan hiipi näkymätön ja armoton vihollinen.
Tarzanin johdolla asettuivat mustat wazirilaissoturit pitkin
reitin vartta tiheimpään pensastoon sen kummallekin puolen. He
seisoivat pitkien välimatkain päässä, ja kun jono meni ohitse,
tulla tuoksahti hyvin tähdätty yksinäinen nuoli tai raskas keihäs
lävistäen jonkun manyuemalaisen tai arabialaisen. Sitten wazirilainen
kaikkosi ja juoksi eteenpäin pysähtyen väijymään uuteen paikkaan.
He eivät iskeneet, jollei menestys ollut varma ja ilmitulon vaara
melkein olematon. Nuolia ja keihäitä lensi siis harvoin, mutta
niin hellittämättömästi ja väistämättömästi, että retkeilijäin
hitaasti liikkuva, raskaasti kuormitettu miesjono oli alituisen
kauhun vallassa -- kauhuissaan vastikään kaatuneen toverin ruumiin
nähdessään ja kauhuissaan epävarmuudesta, kun eivät tienneet, kenen
vuoro oli kaatua ja milloin.
Vain töintuskin estivät arabialaiset miehensä kymmenenkin kertaa
heittämästä pois taakkansa ja pakenemaan säikähtyneiden kaniinien
lailla polkua pitkin pohjoiseen päin. Ja niin kului päivä --
kiduttava painajaispäivä rosvoille, väsyttävä, mutta hyvin palkittu
työpäivä wazireille. Yöksi arabialaiset rakensivat karkeatekoisen
varustuksen pienelle aukeamalle joen partaalle ja leiriytyivät.
Silloin tällöin pamahti pyssy yön kuluessa läheltä heidän
yläpuoleltaan ja jokunen kahdestatoista vartijasta, jotka he nyt
olivat asettaneet, kellahti tanterelle. Sellainen asiaintila
oli sietämätöntä, sillä he käsittivät, että moisella kamalalla
menettelyllä heidät pyyhkäistäisiin pois yksi erältään, heidän
itse voimatta surmata ainoatakaan vihollisistaan. Mutta valkoisen
miehen itsepintaisella ahneudella arabialaiset pitivät yhä kiinni
saaliistansa ja pakoittivat ryhdittömät manyuemat nostamaan jälleen
kalmantaakat selkäänsä ja hoippumaan eteenpäin viidakossa.
Kolme päivää jatkoi hupeneva jono hirveätä marssimistaan. Jokaisen
tunnin sinetöi kuolettava nuoli tai keihäs. Yöt teki kaameiksi
näkymättömän pyssyn paukahtelu, minkävuoksi vartiotoimi oli samaa
kuin kuolemantuomio.
Neljännen päivän aamuna arabialaisten oli pakko ampua kaksi
neekereistään ennenkuin saivat toiset nostamaan vihatun norsunluun
selkäänsä, ja juuri silloin kajahti viidakosta selvä ja voimakas ääni
huutaen:
"Tänään te kuolette, oi Manyueman miehet, jollette laske maahan
norsunluuta. Karatkaa julmien isäntienne kimppuun ja surmatkaa
heidät! Teillä on pyssyjä -- miksi ette niitä käytä. Tappakaa
arabialaiset, niin emme tee teille pahaa. Me viemme teidät takaisin
kyläämme, ruokimme teitä ja saatamme teidät sitten maastamme
kaikessa turvassa ja rauhassa. Laskekaa norsunluu maahan ja
karatkaa isäntienne kimppuun, -- me autamme teitä. Muutoin olette
kuoleman omat!" Kun ääni vaikeni, seisoivat rosvoretkeilijät
kuin kivettyneinä. Arabialaiset silmäilivät manyuema-orjiansa.
Viimemainitut vilkaisivat ensin yhteen toveriinsa ja sitten
toiseen -- odottivat vain jonkun tekevän alotteen. Jälellä oli
kolmisenkymmentä arabialaista ja noin sataviisikymmentä neekeriä.
Kaikki olivat aseistetut -- kantajinakin toimivilla oli pyssynsä
selässä riippumassa.
Arabialaiset vetäytyivät yhteen kokoon. Sheikki käski manyuemalaisten
jatkaa matkaa ja puhuessaan viritti pyssynsä hanan ja kohotti
aseensa. Mutta samassa yksi neekereistä heitti kuormansa maahan ja
siepaten pyssyn selästään ampui suoraan tuohon lähelläseisovaan
valkoihoisten ryhmään. Seuraavassa silmänräpäyksessä leiri oli
sadattelevien ja ulvovien paholaisten temmellyskenttänä, jotka
taistelivat musketeilla, pistooleilla ja veitsillä. Arabialaiset
pysyivät yhdessä ja puolustautuivat uljaasti, mutta heidän ollessaan
omien orjiensa lähettämässä lyijysateessa ja nyt yksinomaan heihin
tähdättyjen nuolien ja keihäiden vinkuessa viidakosta, oli alusta
pitäen jokseenkin varmaa, mille puolelle voitto kallistuisi. Kymmenen
minuuttia siitä, kun ensimmäinen kantaja oli heittänyt kuormansa
maahan, virui viimeinen arabialainen kuolleena.
Kun ampuminen oli loppunut, puhui Tarzan jälleen manyuemalaisille:
"Sälyttäkää norsunluumme hartioillenne ja tuokaa se takaisin
kyläämme, josta sen varastitte. Me emme tee teille pahaa."
Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan
tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään
hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon
päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä
puhutellut.
"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä
kaikkia?" kysyi hän.
"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme
luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille
norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme
on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö
ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä
totellessanne?"
"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi
manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille
vastauksemme."
Tarzan astui esille viidakosta noin kahdentoista askeleen päässä
heistä.
"Katsokaa!" sanoi hän. Kun he näkivät, että hän oli valkoinen,
valtasi heidät pelonsekainen kunnioitus, sillä koskaan ennen he eivät
olleet nähneet valkoista villiä, ja hänen isot lihaksensa ja mahtava
ruumiinsa herättivät heissä ihmettelyä ja ihailua.
"Te voitte luottaa minuun", sanoi Tarzan. "Kunhan vain tottelette
minua, ettekä tee pahaa kellekään kansastani, niin emme tee pahaa
teille. Tahdotteko nostaa norsunluumme selkäänne ja palata rauhassa
kyläämme vai onko meidän seurattava teidän jäljissänne pohjoista
kohti, kuten olemme teitä kolme päivää seuranneet?"
Vastakuluneiden kauheiden vuorokausien muisto sai lopulta manyuemat
tekemään päätöksensä, ja niin he lyhyen neuvottelun jälkeen nostivat
taakkansa hartioilleen ja lähtivät jälleen astumaan wazirien kylää
kohti.
Kolmannen päivän lopulla marssittiin sisään kylän portista, ja
tulijoita tervehtivät äskeisestä verilöylystä säästyneet, joille
Tarzan oli lähettänyt sanan heidän tilapäiseen leiriinsä etelän
puolelle silloin, kun rosvoretkeläiset olivat poistuneet kylästä, ja
ilmoittanut, että saattoivat turvassa palata.
Tarzan tarvitsi kaiken arvovaltansa, taitonsa ja kaunopuheisuutensa
estääkseen wazirit hyökkäämästä kynsin hampain manyuemain kimppuun
ja repimästä heitä palasiksi, mutta kun hän oli selittänyt heille,
että oli sanallaan taannut voitetuille loukkaamattomuuden, jos
toimittaisivat norsunluun takaisin paikkaan, mistä olivat sen
varastaneet, ja sen lisäksi painanut kansansa mieleen, että he
voitostaan saivat yksinomaan kiittää häntä, suostuivat he vihdoin
hänen vaatimuksiinsa ja sallivat ihmissyöjäin levätä rauhassa kylänsä
suojavarustuksen sisäpuolella.
Sinä iltana kylän soturit pitivät suuret kemut ja seikkaperäisen
neuvottelun juhliakseen voittojaan ja valitakseen uuden päällikön.
Vanhan Wazirin kuoleman jälkeen Tarzan oli johtanut sotureita
taisteluissa ja tilapäinen valtuus oli ääneti myönnetty hänelle. Ei
ollut vielä ollut aikaa uuden päällikön valitsemiseen heidän omasta
joukostaan, ja tosiaan heillä oli ollut niin erinomainen menestys
apinamiehen päällikkyyden alla, etteivät halunneetkaan siirtää
korkeinta määräämisvaltaa toiselle, pelosta että jo saavutetut
menestykset menetettäisiin. He olivat niin äskettäin nähneet tulokset
tottelemattomuudesta tämän villin valkoisen miehen käskyille Waziria
komentamassa hyökkäyksessä, jossa tämä itse oli kaatunut, että heidän
ei ollut vaikea hyväksyä Tarzanin päällikkyyttä lopulliseksi.
Uljaimmat soturit istuivat piirissä pienen nuotion ympärillä
pohtiakseen ja vertaillakseen sen ansioita, jonka saattaisivat
ehdottaa vanhan Wazirin seuraajaksi. Busuli puhui ensimmäiseksi:
"Vanha Waziri on kuollut, eikä häneltä jäänyt poikaa, ja
keskuudessamme on vain yksi, jonka kokemuksesta tiedämme kykeneväksi
meitä hyvänä kuninkaana hallitsemaan. On vain yksi, joka on
todistanut voivansa menestyksellä johtaa meidät valkoisten miesten
pyssyjä vastaan ja hankkia meille helpon voiton menettämättämme
ainoatakaan miestä. On vain yksi, ja hän on se valkoinen mies, joka
meitä muutamina viime päivinä on johtanut", ja Busuli hypähti pystyyn
ja alkoi keihäs koholla ja ruumis puolittain kumaraan taivutettuna
tanssia verkalleen Tarzanin ympärillä laulaen askeltensa tahdissa:
"Waziri, wazirien kuningas; Waziri, wazirien kuningas!"
Yksi erältään ilmaisivat toiset soturit juhlalliseen tanssiin
liittymällä, että hyväksyivät Tarzanin kuninkaakseen. Naiset tulivat
ja kyykistyivät piirin syrjään paukuttaen tom-tomejaan, taputtaen
käsiään tanssijain poljennon mukaan ja yhtyen soturien lauluun.
Piirin keskellä istui Apinain Tarzan -- Waziri, wazirien kuningas,
sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.
Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi
heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan
säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti,
ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi
poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja
julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa
lukemattomia ajanjaksoja sitten.
Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan
juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista
välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään
yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa.
Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat -- hän oli nyt
täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta
vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.
Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän
tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä,
jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli
niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter
sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä,
joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja
D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle
hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista?
Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa
sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään
ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut:
"Tuossa, _mylords_, on John Clayton, loordi Greystoke"?
Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi.
Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä.
Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.